Kansalliskirjaston mikrofilmisali on maan viihtyisin, viisain ja rauhallisin paikka. Nytkin selvisi, kuinka tavattoman ylistävän vastaanoton Aila Meriluodon toinenkin kokoelma Sairas tyttö tanssii (1952) sai. Vieläpä modernismin arkkipiispa Tuomas Anhava kehui sitä solkenaan, Koskenniemestä nyt puhumatta. Joten olikohan Aila niitä ainoita, joka yhdisti kritiikin ääripäät yhteen äänilajiin?

Kun esikoinen Lasimaalaus oli sellainen tapaus kuin oli, ei ollut totisesti helppoa julkaista toista kokoelmaa ja nostaa se miltei yhtä korkealle, osittain ylikin edellisen.

Tämä piipahti vertailukohtana mieleen, kun luin Jukka Petäjän arviota meidän aikamme nuorista runokokoelmista (HS 19.10) – eroja on melkoisia merkityksessä ja suhtautumisessa, ilmeisesti tasossakin. Vielä 50-luvulla runous oli pyhä asia, hartaasti kirjoitettiin jokaisesta, mutta harvasta niin innostuneesti kuin Meriluodosta.

Ihan toinen asia, mutta vähän sama. Meriluotoa sentään moitittiinkin liian ylimielisestä ja itsetietoisesta naisen roolin rakentelusta. Tuttua meillä. Kun pääministeri haastattelutunnilla vastauksena kysymykseen lausahti asemastaan, että se on vahvempi kuin koskaan, eikö alkanut rähäkkä. Jokainen lehtinikkari kävi vuorollaan nokkaisemassa tätä luvatonta hybristä. Samaan aikaan konsulttien ja matkasaarnaajien joukot kiertävät maata kehottamassa ihmisiä itsetuntoon, itsevarmuuteen, sisäiseen sankaruuteen ja välttämään vaatimattomuutta ja näyryyttä. Tässä on roomalainen sananlasku kääntynyt ylösalaisin: quod licet bovi, non licet Iovi.