Pidän enemmän näistä pienimuotoisista, halvan budjetin elokuvista kuin spektaakkeleista. Härön Postia pappi Jaakobille oli hieno, ja varsin kiintoisa on myös Donnerin Kuulustelu. Desantti Kerttu Nuortevan mielenmuutokset on hyvin tavoitettu, kiitos Minna Haapkylän vaikuttavan näyttelemisen. Mutta Kastarin roolissa oli mielestäni väärä näyttelijä. Tähän Kekkosen kaveriin olisin kaivannut enemmän luonnetta ja juurevuutta, olisi saatu vähän huumoriakin perin ilottomaan elokuvaan.

Toinen kohta mikä pisti aprikoimaan oli Poika Tuomisen vierailu Nuortevan luona. Kovin lyhyesti hän taivutti naisen tunnustamaan, verrattuna muihin pitkiin ja junnaaviin kohtauksiin. Pertti Sveholm on mainio näyttelijä, joten olisin odottanut enemmän Poika Tuomisen puheliaisuutta, ovelaa taivuttelutaitoa ja veijarimaista impulsiivisuutta. Teksti ei antanut ilmeisesti aineksia. Tapasin Pojan useita kertoja 70-luvulla Hämeenkyrössä ja Tampereella, haastattelin häntä nauhaan ja hän kävi meidän näytelmissä ja Sillanpään maisemissa jne. Mieleen painuneita kohtaamisia! Kirjankin teimme Hannu Rautkallion kanssa myöhemmin, mutta arvelen että osa Pojan arvoituksesta on edelleen pimennossa.

Tässä Kuulustelussa on pienessä koossa vähän meidän omaa Katynia, siru kovin myöhäistä moraalista ja poliittista tilintekoa. Mutta parempi myöhään kuin ei silloinkaan.

Illalla jysähti suuri suru: Phil Bellamy, Aidensfieldin mainio herkkä poliisi, sai surmansa. Mitä sarjasta enää jää jäljelle, kuinka Gina selviää? Piti ottaa moukku konjakkia siihen järkytykseen kuten ottivat poliisiasemallakin.

Milos Formanin Palaa, palaa antoi vähän lohtua ja iloa. Jos joku joskus tutkii Rauni Mollbergin elokuvia, älköön unohtako tätä Formanin klassikkoa. Molle puhui siitä usein oman huumorinsa (sitäkin joskus oli) inhimillisenä esikuvana: kuinka pikkuasioiden kanssa ährätään ja isot jäävät unohduksiin. Samaa voi sanoa kuluneen viikon poliittisista keskusteluista.