Panu Rajala

Kyllähän Jim Thompsonia täytyisi markkinoida vähän reippaammin Suomessa, kun hän ulkomaalaislähtöisenä sai ulkomaillakin muhkeita sopimuksia. Luin Thompsonin poliittista jännäriä lähi-idästä kesällä, kovaa viihdettä. Mutta eikö tällainen markkinoi meillä aika hyvin itse itseään? Remes on samassa sarjassa kotikutoista tekoa, ei vielä valloita maailmaa.

Mitä sanovat vähälevikkiset kirjailijat. Tuskin yhtyvät tähän markkinointihuumaan. On muitakin tavoitteita kuin ruhtinaalliset myyntitulot.

Markkinoinnista hauska esimerkki. Aila Meriluodon esikoisrunokokoelma Lasimaalaus sai 1946 unelmalähdön V.A. Koskenniemen ylistävän arvostelun ansiosta. Tällöin ystävät ihmettelivät runoilijalle, miksi kustantaja ei laita yhtään ilmoitusta kirjasta. WSOY:n käytävällä tuli Jalmari Jäntti vastaan, ja tällöin Inka Makkonen rohkeni ujon runoilijan puolesta kysyä asiaa. – No pannaan sitten yksi ilmoitus, Jäntti ynähti. Esikoisen myynti, viisi painosta ja 27000, ei ollut ainakaan tuon yhden markkinointitoimen tulosta.

Eipä Waltariakaan kotimaassa erityisesti markkinoitu silloin, kun painokset johtivat maailmalla myyntitilastoja. Ei ehdittykään, kun romaanit ilmestyivät joulukuun alussa. Itse ne markkinoivat itseään. Linnan Tuntemattoman markkinoi Toini Havun kielteinen arvostelu Hesarissa. Parhaiten markkinoitiin elokuvaa Sinuhesta Amerikassa, rekka kiersi ympäri mannerta esitellen elokuvan egyptiläistä rekvisiittaa, jopa eläimiä. Sellaiseen ei ole Suomessa eikä paljon muualla vieläkään ylletty. Tulos oli silti tappiollinen. Niin että markkinointia on monenlaista, eikä aina kustantajasta kiinni.

Puhelen Aila Meriluodon kanssa niitä näitä Arkadiankadulla, kuvat kulkevat. Luen hänelle otteita vanhoista arvosteluista, kyllä runoilijaa naurattaa. Ei hän juuri seurannut kirjojensa vaiheita tai vastaanottoa, elämä oli niin täynnä muuta. Vanhemmiten alkoi seurata, kun tuli vastatuulia. Nekin enää naurattavat. Kun tiukkaan, muistaa kyllä runonsa ja mitä hän siinä silloin ajatteli. Lukijoilla on vapaa valta ajatella mitä itse haluavat.

Kaverien kirjoja putoilee; eilen julkistettiin Juha Vakkurin matkakirja Afrikan poikki ja Pultsi Karilan toimittama Villa Karon 10-vuotishistoriikki, komeita opuksia molemmat. Tytär kyllä vei Juhan kirjan heti käsistä, mutta ehdinpä siihen vielä perehtyä. Villa Karoa muistelen, vietin siellä hektisiä viikkoja kuusi vuotta sitten, ja kannattaisi vielä palatakin, mutta antaa näiden juhlien nyt mennä ensin ohi.

Ja luukusta kolahti myös Matti Pitkon siivuja kovakantinen teos, tekijän oma kuva kannessa, sisäsivulla ja takakannessa kuten pitääkin. Olisi tilaisuus naureskella seitsemän vuotta takaperin kaikelle päättäjätahon typeryydelle, jos tällainen nostalgia sattuu sytyttämään. Pitko on tehnyt mittavan päivätyön kanssaihmisten pilkkaamisessa ja kansanvallan edushahmojen murentamisessa ja naurettavaksi tekemisessä, ja saavathan osansa tämmöiset pienemmätkin taapertajat kuten minä (viisi iskua, veistän ne aseeni kahvaan). Paavo Lipponen esittää kirjassa valtiovallan tervehdyksen pakinoitsijalle ja Vepan baarille. Häntä on erityisesti lämmittänyt baarin hidas replikointi, joka mykistyisi kokonaan, jos Lipponen joskus baariin astelisi.

Sen sijaan on yhä vaikeampi käsittää WSOY:n muutamien kirjailijoiden (kaksi suostui keskustelemaan) aktiota yhtiön johtoa vastaan. Syyt näyttävät lievästi sanoen pikkumaisilta, ainakin ulospäin. Jos tähtikirjailija ei ehdi kirjamessuilla piipille haastattelujen välillä, vaikuttaa se pikemmin tehokkaalta markkinoinnilta kuin järjestelyjen tyrimiseltä.

Kirjoitan lausuntoa väitöskirjasta, siinä menee päivä, mutta hyvä on verrytellä välillä akateemisia askeleitakin. Ulkona on tuulista ja koleaa, mutta posti tuo lämmittäviä tervehdyksiä. Marja tarjoaa päivällisen uuden kaluston äärellä tyttärelleen ja minulle. Juuri nyt ei valittamista.

Koko päivän järjestin kirjahyllyjä, kun uusi tuli Boknäsiltä aamulla. Erinomainen palvelu siinä firmassa, eipä tarvinnut itse ruveta hyllyjä kokoamaan. Pojat latoivat tunnissa elementit kohdalleen. Hauskaa kun saa purkaa liikojen kirjojen ahdinkoa puhtaille hyllyille.

Kirjailijat kaipaavat tehokkaampaa markkinointia WSOY:llä. Milläs firmalla sen paremmat ja näkyvämmät mainokset onkaan, ainakin Hesarissa. Kun yksi saa ison kuvansa lehteen, toisetkin haluavat. Ja ne jotka ovat eniten saaneet tähän asti ja parhaiten menestyneet, tahtovat sitä lajia lisää, tietysti. Saas nähdä mihin tämä hyväosaisten kapina yltää.

Pitäisiköhän meidänkin Vesan kanssa nostaa vastavuoroisesti kapinalippu salkoon Otavassa, kun meidän Jylhä-kirjamme hiipi kaikessa hiljaisuudessa julkisuuteen. Ja jäi kaiken lisäksi täydellisesti Haavikon jalkoihin. Mutta kärsivällisyyttä, kirjoilla on aikansa ja kohtalonsa, eikä menestystä mitata nopeilla myyntiluvuilla.

Olen julkaissut kirjoja viideltä kustantajalta, mutta totta puhuen en ole koskaan tuntenut aktiivista innostusta puuttua työnantajan asioihin. He hoitavat hommansa luultavasti niin hyvin kuin osaavat ja tahtovat, alansa ammattilaisia kun ovat. En tunne kutsumusta ryhtyä heitä neuvomaan. Minä kirjoittajana yritän vastata omista töistäni ja kartuttaa tätä omaa pientä leiviskääni voimieni mukaan. En himoitse markkinointiyhteistyöhön, niin trendikästä ja edullista kuin se voisikin olla.

Waltari-kirjan vaiheilta sain WSOY:llä parasta mahdollista palvelua, eikä hullummalta näytä tämä Meriluoto-hankekaan, yhteyksiä on otettu ja kirjaa suunniteltu. Joten hätäkö tässä.

Kun avasimme äsken kotona kuohuviinipullon Marjan kanssa, tuntui että todella ansaitsimme sen. Takana kova viikonloppu.

Sehän alkoi perjantaina kirjamessuilla, missä selvisimme Vesan kanssa taisteluparina tietysti hyvin. Todistimme Jylhä-kirjasta, joka alkaa olla jo voiton puolella ennen yhtään kunnon kritiikkiä ( Pohjolan Sanomissa on ollut myönteinen juttu) – sillä kokeneet, kriittiset lukijat Markku Envall ja Pekka Tarkka ovat jo antaneet erittäin vapauttavat lausuntonsa. Myös haastattelijamme Jarmo Papinniemi tuntui innostuneen kirjasta, ainakin hänen ennakkokuvansa ”sotahullusta” Jylhästä oli muuttunut elämäkerran jälkeen. Odotamme muita, antaa tulla.

No perjantaina oli myös Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavaliokunta, jossa on aina innostavaa ja hedelmöittävää: ensi vuoden tapahtuma sai sekä kehyksiä että siipiä: lyriikasta puhutaan. Lyriikka lentoon!

Ja sitten Kyröön että hippulat vinkui: miltei suoraan Marssilaulun kenraaliharjoituksiin, jotka panivat odottamaan pahinta – niin levällään esitys vielä oli, tekniikan osalta tuskin alkutekijöissään. Päivää ennen ensi-iltaa! Eipä käynyt ohjaajan, ihanan Sinan, osa kateeksi. Mutta tähän on totuttu, näin harrastajien koetoksissa mennään – ja toivotaan sitten vaan ihmettä.

Ja niin ihme tapahtui. Monesti olen kokenut ennenkin, kuinka harrastajat venyvät viime metreillä ja yllättävät epäilijänsä. Mutta ylimääräisiä harjoituksia se vaati vielä ensi-iltapäivänä, joten Sinan puristus oli armoton ja ansaittu.

Lauantai-iltana näimme ja kuulimme sitten mallikkaan tulkinnan Sillanpään Marssilaulusta, sen vaiheista, synnystä ja merkityksestä, Kosken Sykkeen laajassa kolkossa voimistelusalissa. Jopa tekniikka, valot ja äänitehosteet, oli saatu jossain määrin ojennukseen. Kuoroilla ja solisteilla henki päällä, Sillanpäätä laulava Taisto Polvi etunenässä. Komeata katsella ja kuunnella, liikutuin suorastaan. Kaikessa rehellisen pateettisessa tunnevirityksessään tämä kansanooppera on tänä syksynä paikallaan. Yleisö lauloi lopussa marssin seisaalleen nousten. Ja jatkot sujuivat samassa tilassa varsin sutjakkaasti monipuolisen ohjelman merkeissä.

Kiitos Kaunolle, kun jaksoi tuottaa suuritöisen oopperan huolimatta monesta vastuksesta ja vastahangasta. Kiitos Pentti Tynkkyselle, joka sävelsi librettoni vauhdikkaasti ennen kuin tiedettiin edes kuka toteuttaisi. Ja hellä kiitos Sinalle, joka kaiken kesti, kaiken kärsi ja kaiken ohjasi. Ja viimeinen kiitos kuoroille ja orkesterille, koko joukkueelle, joka jaksoi pitkät ja rasittavat harjoitukset sekä liian lyhyen harjoitusjakson tuoman ylimääräisen jännityksen. Komea juttu.

Arvatkaas ajeltiinko me varahin sunnuntaiaamuna takaisin Helsinkiin eli Pasilaan. Onneksi talviaika soi yhden ylimääräisen levähdystunnin.

Ehdittiinpä siis hyvin Vanhan kirjallisuuden päivien hallituksen ja ohjelmavaliokunnan yhteiskokoukseen ja sen jälkeen taas areenalle Vesan kanssa, tällä kertaa yhdessä vanhan opettajamme Pekka Tarkan kanssa, päätähtenä Mauno Saari ja mainio Haavikko-kirjansa. Keskusteltiin elämäkertojen tekemisestä A. Kiven lavalla Jukka Petäjän johdolla. Hyvin sujui, monia näkökulmia väläyteltiin. Yhteisenä teemana oli sallivuuden ja kahlitsemisen rajankäynti: kuinka paljoin saa kertoa? Vastustimme rajoituksia, puolustimme aiheitamme ja kohteitamme kaikki yhtenä miehenä. Puhuttiin kohteiden omaisten asenteista näissä elämäkertatöissä, puhuttiin ilmaisun vapaudesta ja rajoista, puhuttiin etiikasta ja elämäkertojen tärkeydestä kirjailijoiden elävöittäjinä ja lukijoiden lähentäjinä. Puhuttiinpa vähän ”kulttuurikupastakin”, joka ennen raivosi tulenkantajien piireissä. Hyvä keskustelu, kuului yleisökin pulisevan poistuessaan.

Ja Otava tarjosi rentouttavat jälki-istunnot parvekeravintolassa, missä saatoimme tuulettaa kokemuksiamme mm. Sirpa Kähkösen ja Jukka Parkkisen kanssa. Siellä WSOY:llä kiehuu, totesimme, mutta se ei nyt suuremmin huolettanut; tuntuivat lehtitietojen mukaan valitusten aiheet kohtalaisen pikkumaisilta. Mutta emmehän tienneet mitä varsinaisesti piilee taustalla. Varmasti siitä vielä kuullaan.

Joten, hyvät ystävät, se viileä kuohuviinipullo kaiken jälkeen tuntui enemmän kuin ansaitulta.

Kansalliskirjaston mikrofilmisali on maan viihtyisin, viisain ja rauhallisin paikka. Nytkin selvisi, kuinka tavattoman ylistävän vastaanoton Aila Meriluodon toinenkin kokoelma Sairas tyttö tanssii (1952) sai. Vieläpä modernismin arkkipiispa Tuomas Anhava kehui sitä solkenaan, Koskenniemestä nyt puhumatta. Joten olikohan Aila niitä ainoita, joka yhdisti kritiikin ääripäät yhteen äänilajiin?

Kun esikoinen Lasimaalaus oli sellainen tapaus kuin oli, ei ollut totisesti helppoa julkaista toista kokoelmaa ja nostaa se miltei yhtä korkealle, osittain ylikin edellisen.

Tämä piipahti vertailukohtana mieleen, kun luin Jukka Petäjän arviota meidän aikamme nuorista runokokoelmista (HS 19.10) – eroja on melkoisia merkityksessä ja suhtautumisessa, ilmeisesti tasossakin. Vielä 50-luvulla runous oli pyhä asia, hartaasti kirjoitettiin jokaisesta, mutta harvasta niin innostuneesti kuin Meriluodosta.

Ihan toinen asia, mutta vähän sama. Meriluotoa sentään moitittiinkin liian ylimielisestä ja itsetietoisesta naisen roolin rakentelusta. Tuttua meillä. Kun pääministeri haastattelutunnilla vastauksena kysymykseen lausahti asemastaan, että se on vahvempi kuin koskaan, eikö alkanut rähäkkä. Jokainen lehtinikkari kävi vuorollaan nokkaisemassa tätä luvatonta hybristä. Samaan aikaan konsulttien ja matkasaarnaajien joukot kiertävät maata kehottamassa ihmisiä itsetuntoon, itsevarmuuteen, sisäiseen sankaruuteen ja välttämään vaatimattomuutta ja näyryyttä. Tässä on roomalainen sananlasku kääntynyt ylösalaisin: quod licet bovi, non licet Iovi.

Kirjallinen merkkitapaus, Matti Pitkon vanhoista pakinoista leikattujen siivujen kokoelma on ilmestynyt. Tampereen vähän seisahtaneeseen kirjalliseen elämään se saapuu valoraketin tavoin. Lasse Lehtinen nostaa Pitkon ansaitusti tiiviin tyylin mestarina Sillanpään edelle Aamulehdessä, vähemmistä vertauskohteista nyt puhumattakaan. Uskon että useimmat lukevat tämän ovelan travestian täytenä totena.

Kolumnistin ei tarvitse olla kovin tarkkana arvioissaan. Kirsikka Moring lähetti terveisiä Hesan kanavalta ministeri Pekkariselle: brittidraamassa Thatcherista kabinetin brittikollegat vasta ”ähkyilivät”. Ikään kuin P:n kritiikissä olisi siitä ollut kyse. Kysymys missä määrin fiktio saa etääntyä tällaisessa draamassa todellisuudesta on toinen kysymys. Britit tutkivat uskoakseni millintarkkaan mitä todella tapahtui; jos siinä ähkyiltiin, se kuvattiin, mutta ei tekijöiden omia keksintöjä tai tulkintoja kuten meillä.

Kirjamessut ovat ovella, sen huomaa lehtien yhä lihavammista kirjaliitteistä, mistä ei ole pahaa sanaa sanottavana. Moni mainio kirja jää tämän massiivisen markkinakohun siimekseen, mutta messuilla kulkemalla voi itse kukin tehdä omia löytöjä. Siellä on käväistävä, siihen tässä vähän valmistaudutaan täälläkin. Puhumme Vesan kanssa Jylhästä Jarmo Papinniemen johdattelemana perjantaina, ja sitten keskustellaan Saaren ja Tarkan kanssa elämäkerroista sunnuntaina. Petäjä vetää naruja. Aineksia ainakin on riittämiin, ehkä mielenkiintoakin. Siellä tapailemme.

Jäi kertomatta, että taas kissan kävi hyvin, taas se putosi jaloilleen. Tyyne jaksoi sittenkin ottaa sen hoitoonsa. Yhdeksän elämää, ehkä tulee vielä kymmenes.

Sukkelasti kävi, kun Tv1 lähetti BBC:n Thatcher-draaman heti meidän Jäätteenmäkemme perään. Vertailuista tuli kohtuuton, olihan eroa. Molemmissa sama aihe: naispääministerin kukistuminen. Margaret oli ehtinyt hallita oliko se 11 vuotta, Anneli pari kuukautta. Mutta suurin ero oli draamojen toteuttamisessa. Britit tekevät todenmukaista ja intensiivistä työtä, perinpohjin tutkittua. Meillä otetaan näitä löysiä fiktiivisiä vapauksia. Toiseksi siellä on vara valita jopa näköisiä ja eteviä näyttelijöitä, meillä vähän sinne päin mitä sattuu olemaan tarjolla. Pääroolit kummassakin draamassa hienoja, mutta britit jaksavat ulottaa tarkkuuden laitamallekin. Tietysti he kuvaavat myös draaman käännekohdat ja keskeiset tapaukset siekailematta turvautumatta ylihyppäyksiin ja tiedotteisiin. Mikä murtuminen Lindsay Duncanilla viimeisessä kokouksessa! Thatcherin kujanjuoksua voi todella sanoa intensiivisesti kuvatuksi, mitä määrettä joku kriitikko yritti tarjota Jäätteenmäen kapeaan ja nopeaan hervahtamiseen.

Palattu Helsinkiin, asunto pienen mullistuksen kourissa, kalustoa yritämme uusia. Tämä on aika lailla vielä vanhempieni jäljiltä, sinänsä muistorikas kotoinen porvarismuseo.

Jäimme vielä päiväksi Hämeenkyröön, kun oli tilaisuus käydä Myllykolun kohentamista suunnittelevassa työryhmässä.

Me F.E. Sillanpään Seuran edustajat huomasimme tosin olevamme eräänlaisia ulkojäseniä jo liikkeelle lähteneessä hankkeessa, jota vetää Hämeenkyrö-seura ja sen nimeämä projektin ”päätoiminen”.

Ensimmäisen innostavan ideointikokouksen jälkeen kunnostushanke on lähtenyt liitoon suurisuuntaisin toivein ja korkealle ilmaan rakennetulla budjettiluonnoksella. Yrityksellä on ainakin teoriassa hyvät mahdollisuudet tehdä myös ylimitoitettuja virheitä puolen miljoonan suunnitelman mahdollisesti toteutuessa edes osittain.

Onkohan niin, että hyvin maanläheinen ja konkreettinen mäkitupalaismuseon kunnostus on nykyisin valjastettava ensin näyttäväksi esiselvitykseksi, joka jo itsessään maksaa sen minkä asialliseen korjaustyöhön voisi normaalisti saada kulumaan. Varmaankin jotkut EU-rahojen säännöt ja joutsenten reitit määräävät karttamaan tavallista talonpoikaisjärkeä tällaisissa yritelmissä.

Kun esiselvitykseen jo kiinnitetään mukaan arkkitehtitoimisto suunnittelemaan tulevan korjaustyön puitteet – mitä ne sitten ovatkaan – onkin koossa valmius ja tahto herkän luonnonympäristön perinpohjaiseen muutokseen.

Asiaan kuuluu, että pääasiaan – itse museorakennuksen kohentamisesta – ei juuri puututtu paitsi vuotavan katon osalta. Sivuseikkoihin kuten katsomon katokseen tai moderniin kahvilaan (!) kiinnitettiin suuri huomio. Juuri tämä inhimillinen ja nurinkurinen teema on siinä Formanin Palaa, palaa -elokuvassa vaikuttavasti kuvattu.

Mutta arkkitehti, jollaisella on lahjakkuus ja luontainen tahto painaa oma jälkensä maisemaan, ei kykene sentään mäkitupaa kovin uuteen kuosiin muodostelemaan. Siten itse museo, joka on paikan sydän, ei kelpaa budjetin pullistajaksi.

Yritin voimattomasti muistuttaa, että Sillanpään Myllykolun ominaisluonne sisältyy käsitteisiin aitous, luonnonläheisyys ja vaatimattomuus. Näiden osalta se poikkeaa kaikista turistikaruselleista. On vain toivottava, että edes ripaus paikan runollista luonnetta saadaan tulevissa mullistuksissa säilymään.

Onneksi hanke etenee etanan vauhdilla ja kohdannee vielä monia revisioita. Tähän asti on saatu aikaan pressu vuotavalle pärekatolle. Siihen ei sentään tarvittu arkkitehtitoimistoa.

Odotettu tv-draama naispääministerin noususta ja tuhosta oli meidän katsomollemme pettymys – huolimatta Jonna Järnefeltin hienosta pääroolista. Paljon aikaa käytettiin tässäkin sivuseikkaan – tarjoilijaan ja voimistelijatyttöön, vähän kökköön symboliikkaan. Itse pääasia, Jäätteenmäen pelaaminen ulos, kuitattiin blanssilla ruudussa. Näin draama kuivui kehyksiksi. Oliko muka varsinainen valtapeli eduskunnassa liian vaikea toteutettavaksi? Katsokaa vaikka kuinka vähän suurempi poliittinen katastrofi, Itä-Saksan luhistuminen, on draamadokumentin keinoin kyetty toteuttamaan.

Oli katsottava nauhalta päälle Francon aikaa, jotta tuntuma värikkääseen, elävään ja uskottavaan poliittiseen ajankuvaan palasi.

Täällä harjoitellaan Sillanpään Marssilaulua täydellä höyryllä. Ja Jylhä-kirjaakin tuli laatikollinen, niin että kai se nyt sitten on asiallisesti ilmestynyt. Aamulehdessä näkyy asiasta lyhyt STT:n tiedonanto, saas nähdä intoutuvatko muuta kirjoittamaan.

Mutta Marssilaulu alkoi näyttää perjantai-iltana suorastaan lupaavalta. Kuorot kehittyneet kovasti, laulu raikaa ja toiminta elävää. Solisteillakin, varsinkin Taisto Polvella pääroolissa, on jo tulinen tuntuma aiheeseen. Puhuin nauhaan omat roolisuoritukseni, ja Sina vaikutti tyytyväiseltä sotaisaan eläytymiseeni. Mutta vielä siellä paahdetaan ennen kuin ensi-ilta viikon päästä koittaa.

Totta puhuen en uskonut, että vaatimattomasta libretostani näinkin mahtavaa oopperaa ollaan monen kuoron voimin takomassa.

Radiossakin polkaistiin talvisodan muistelot käyntiin; kuuntelin perjantai-iltana Henrik Meinanderin asiallista selontekoa sotaa edeltävistä vaiheista, kun edeltäjänsä Klinge yritti taas ymmärtää kovasti Stalinin ”legitiimejä” aluevaatimuksia. Miten niin laillisia? Siunasiko siis Pietarin turvallisuusvaade alueluovutukset legitiimeiksi. Peruste säännöksi muuttuneena johtaisi aika moniin rajansiirtoihin maailmassa. Toinen asia on, että Paasikivi ja Mannerheim olisivat joustaneet enemmän kuin hallitus.

Pääministeri selvisi haastattelutunnillaan toimittajien tutuista ansoista ketterästi. Yhden toimittajan kovakorvaisuutta kummastelin. Minäkin olen kuullut Vanhasen torjuneen monesti käsitteen ”maan tapa”, kun näistä rahasotkuista on puhuttu. Mutta eikö vain vilpitön kaveri keksinyt kysäistä, miksi herra pääministeri puolustautuu ”maan tavalla” ja suojautuu lautakasan taakse. Matti jaksoi vastata hiiltymättä.

Toinen on tämä hallituksen toimintakyky, jonka arvovaltainen lehdistö on tuominnut olemattomaksi. Sitten sama toimintakyvytön hallitus menee julkaisemaan ilmasto-ohjelman, joka kauaskantoisuudessaan lienee maailman kunnianhimoisimpia. Yrittäisivät edes totella mediaa ja näytellä toimintakyvytöntä.

Täällä on sitä paitsi kylmä ja raaka ilma eikä huvita edes lehtiä haravoida. Luinkin loppuun Mankellin viimeisen Wallanderin Den orolige mannen. Onkohan Mankellin suosion yksi salaisuus siinä, että hän punoo niin globaalit juonet niin perin familiääreihin kehyksiin. Nytkin kaikenlaisesta privaatista krempasta kärsivä Wallander selvittää suurvaltapolitiikkaan ja vakoiluun liittyvät mystiset katoamistapaukset. Hyvin verkkaan ja hellävaroin tässä jätetään hyvästejä kunnon poliisimiehelle ja hänen lähipiirilleen. Vähän tulee ikävä, mutta BBC:n tuottamissa filmatisoinneissahan Wallander herää pian taas henkiin.

Kirja-Varkauden 40-vuotisjuhlareissulta sain mukaani harvinaisen maukasta ruisleipää, kotileipomo Siiskosen juureen leivottua, kiviarinalla paistettua, todella oikeata leipää. Sellaista ei aina saa eikä löydä. Matti Vanhanen näkyi käyneen Varkaudessa heti jälkeeni; toivottavasti keksivät jotain kaupungin pelastamiseksi Stora Enson lähdön jälkeen, jos se toteutuu.

Eilen postittelimme joitain Jylhiä Vesan kanssa Otavassa, ja poika kertoi, että Tarmo Kunnas oli ollut radiossa huolissaan elämäkertojen kirjoittelusta; pitäisi enemmän keskittyä teoksiin. Niinpä niin, vanha virsi, uudet aiheet. Katsotaan kehittyykö tutkijoissa laajemmin harmia liian menestyvistä elämäkerroista kuten Haavikko-nimisestä miehestä. Aiheesta puhuttiin Varkauden keikallakin, mennen Pekka Laaksosen kanssa junakahvilassa ja palatessa Pekka Liljan kanssa, joka huvitteli ajatuksella, mitä joku Aarne Kinnunen näistä opuksista, vaikkapa Waltaristakin tuumii. Helppo arvata.

Mutta ensimmäinen saamamme kommentti Jylhästä rohkaiseva, sotahistorian tuntija Veikko Huuska on ehtinyt kirjan lukaista ja pitää sitä rehtinä, suorana ja julmana, olo lukemisen jälkeen ”kummallisen kirkastunut, kuin puhdistunut”. Mitä enempää voisimme toivoa?

Anja kuulusteli Akateemisessa Mauno Saarta asiallisesti ja jatkoi teemaa äsken mediakokkina, huomautti akateemikon kohtelusta vanhana ja sairaana. Mutta minusta Haavikko jättäytyi itse heitteille, välinpitämättömänä käytännön seikoista, sen vaikutelman kirjasta sai. Saari ja Turpeinen touhusivat sitä enemmän, hyväntahtoisesti, omaista ärsyttäen.

Eilen poikkesimme Taidehallin 80-vuotisjuhlanäyttelyn avajaisissa, 15 taiteilijaa ei puolilta maailmaa, teemana rajojen rikkominen, tuloksena joukko ns. kusetustaidetta, silti poikkeuksia kuten yhdessä kopissa heijastettuja vaihtuvansävyisiä korpimaisemia, joihin Marja ihastui. Norssin poika Lauri Tarasti näytti vieraiden joukossa oikein tyytyväiseltä urakkaansa vaalirahojen oikomiseksi. Ja Matti Suurpää sanoi kirjoittavansa Parnasson historiaa, lukeneensa vuosikerroista muinaiset teatteriesseeni, mitä voi pitää hyvänä saavutuksena.

Hei, Anja puhui suoria sanoja Miina äkkijyrkästä, toisin kuin Iltalehti radion mukaan. Lehden mukaan kansainvälisen tason taiteilijaa pitää edelleen hyysätä, Anja taas katsoo että taiteilijaa koskevat samat lait ja säännöt kuin muitakin, ohhoh kun uskalsi poiketa kaavasta.

Paineltava taas Kyröön, missä kissamme hätää kärsimässä, kun hoitajansa Tyyne kaatui ja loukkasi vähän polveaan. Joko kissan kohtalon kellot soivat?

Ennen lähtöä kävin kuulemassa, kun Antero Raevuoren kirja Järvisen legendaarisesta urheilijaperheestä julkistettiin Urheilumuseossa. Paljon tuttuja, hyvä informatiivinen keskustelu, myös urheilusankareiden varjopuolista kuultiin, traagisia kohtaloita. Minulle uutta oli koelento-onnettomuus, jossa Aki Järvinen kuoli ja myös Erkki Pohjanheimon isä, joka oli lentäjänä. Molempien uhrien pojat olivat tilaisuudessa paikalla, semmoinen kohtalonyhteys. Samoin Kalle Järvisen kuolema sodassa oli synkkä, vähemmän sankarillinen luku. Matti Järvisen muistan nähneeni joskus Otaniemen hallissa, vihaisen näköinen mies nuoren kaverin silmin. Urheilumuseota pitäisi joskus tutkia rauhassa lähemmin. Muistan kuinka tässä pukuhuoneiden uloskäynnillä väijyttiin muiden pikkukavereiden kanssa aikanaan nimikirjoituksia. Vieläkin sykähti mielessä silloinen jännitys.