Panu Rajala

Professori Heikki A. Reenpään kirjakokoelma Kansalliskirjastossa on tosiaan tutustumisen arvoinen. Sinne paineli Sillanpään Seuran joukko tutkimaan, ja professori itse esitteli. Mainiota on se, että kirjat ovat esillä omassa huoneessa ja niitä saa sopimuksen mukaan tutkia ja lainata lukusaliinkin. Reenpää oli pannut näyttävästi esiin täydellisen näköisen Sillanpää-kokoelmansa, jossa oli minullekin jokunen tuntematon painotuote, mm. Henning Söderhjelmin Tukholmassa julkaisema pieni Sillanpää-monografia. Laajan artikkelinsa olen toki lukenut.

Saimme pidellä käsissämme Seitsemän veljeksen alkuperäisiä vihkoja sekä Agricolan messukirjaa. Kirjojen sidonta oli mallikasta, vanha Fennica-kokoelma arvatenkin ainutlaatuinen yksityisen keräämäksi. Kahvit juotiin kirjaston kahvilassa.

Katselin samalla Meriluodon Lasimaalauksen kritiikkejä mikrofilmeiltä. Koskenniemen juttu Uudessa Suomessa on historiallinen: yhdellä ylistävällä kritiikillä Aila ponnahti kuuluisuuteen.

Illalla kävimme viimein katsomassa Lasse Pöystin Hissistä kieltäytyjän (miksei sen nimi suomeksi ole tosiaan tämä) Lillanissa: charmikas, viihdyttävä puolitoistatuntinen, hyvin oli Bengt Ahlfors kutonut asiaakin, vanhuksen yksinäisyyttä, polveilevaan monologiin. Pöysti on lämmin ja suvereeni, vain puheeseen ja ilmeisiin, rytmiin, pausseihin luottava esittäjä.

Hienoa oli tavata samana päivänä kaksi kulttuurielämän vetreää veteraania, Reenpää ja Pöysti. Osoittavat kuinka kirkkaasti kulkee vielä yli kahdeksankymppisenä. Meillä on toivoa. Kun Kirsti Mäkinenkin porhalsi paluumatkalla vastaan Viiskulmassa ja kävimme Primulassa istahtamassa, päivästä kehkeytyi täydellinen.

Kirjallisuuskatsaus.

Markku Envallin uusi kirja rauhoittaa ja viilentää. Vielä on viisautta jossakin huomionhakuisen kirjarähinän syrjässä. Esseenomaiset fragmentit Mikä keisarin on puhuu osittain samoista asioista kuin Tervon kirja, mutta tyylilaji on äärimmäisen erilainen. Kumpi kirja kestää aikaa paremmin, lienee helppo aavistaa.

Viikonvaihteen paras vitsi: Lasse Lehtinen nostaa Koljatin Tervon pääteokseksi! Tekijänä olisin jo aika huolissani. Apunen murehtii Aamulehdessä sitä, että kirjailijat riistävät pian ihmisiltä kaiken arvokkuuden. Autoradiosta kuulin peräpeili-tyyppistä keskustelua, missä samanmieliset keskustelijat huusivat kiihtyneesti toistensa kurkkuihin mm. Halla-ahosta. Mieleen jäi Kaarina Hazardin maksiimi, jonka mukaan uskonnoilla ei ole väliä, jumalia saa pilkata mielin määrin, mutta ei ihmisiä! Hazard unohti täsmentää, että kielto koskee etnisiä erityisryhmiä, ei valtaväestöä, ei ainakaan sen miehiä eikä varsinkaan poliitikkoja.

Helena Sinervon Tykistönkadun päiväperho heitti jo alussa ulos panosivuiltaan, joissa kuvataan vain kylmää yksitoikkoista anatomiaa. Oikea pornografia on rehellisempää, se ei pukeudu taiteen ohkaiseen suojaverhoon.

Kristina Carlsonin kauan hauteilla ollut Herra Darwinin puutarhuri tuotti toisenlaisia vaikeuksia. Uskon että se on pieni mestariteos, uskon uskon, siksi arvostelukykyiset lukijat ovat sitä vakuuttaneet, kriitikoista puhumattakaan. Mutta kun ei oikein sytytä, kun ei tartu emotionaaliseen vastaanottokoneistoon, minkäs sille voi. Kristina oli kiva vuokralainen takavuosina Iittalan mökissä, opiskeluaikojen ystävä jo 60-luvulta. Pitäisikö vielä yrittää kolmannen kerran sisälle tähän hienohileiseen proosahelmeen, joka tiettävästi uudistaa kirjallisuutta. Millä tavoin?

Rentoutuakseni otan vapauden lukea Mankellia ja Graham Greenen vakoiluromaania Inhimillinen tekijä, jo toiseen kertaan, huomasin yllättäen mutta kestää, vaikka aika ja vakoilu ovat kokonaan muuttuneet. Greene syventyy ihmisen sisäiseen värinään, toiminta toisarvoisempaa.

Kaunis intiaanikesä jatkuu, viimeisiä marjoja ja sieniä ja omenoita kerätään, parvekkeen pylväitä korjausmaalaillaan, saunapalaveriakin pidettiin Kaunon kanssa Marssilaulusta. Ja uutta kirjaa, sitä ennen kaikkea hiljalleen rakennellaan.

Huvittavaa että kun jonotan verikokeeseen Punavuoren terveyskeskuksessa, viereen osuu Anu Kaipainen ja taasen saan lisää aineistoa Pieksämäeltä, Ailasta ja Lauri Viidasta. Anu kävi siellä koulua Ailan vanhempien ja Helvi Juvosen oppilaana, joutui jopa Viidan yksityiseen runousoppiin, mistä kuulin kaikenlaista hurjaa ja hupaisaa. Joskus tulee sellainen tunne, että mihin vain kääntyy, uusi kirja kävelee aineistona vastaan.

Vesankin tapasin, oli poika jättänyt oman Jylhä-lunttansa tarkastettuna Otavaan. Mikäs tässä, loppu häämöttää aina vain lähempänä.

Ja sitten körötellen Kyröön, missä huiskautettiin läpi Sillanpään Seuran johtokunnan kokous ja mietittiin taas kerran, monennenko, sitä ikuisuuskysymystä: Myllykolun ja Töllinmäen kunnostusta ja teatterinkin tilaa.

Marja täällä vähän sairastaa, muuten on kaikki kohdallaan. Saksa voitti naisten mestaruuden, mimmit pelaavat kieltämättä kauniimpaa futista kuin miehet.

Suosittu hääpäivä, mutta minä painan lenkkiä Lahteen ja Hämeenkoskelle ja Helsinkiin.

Lahdessa on kansallisia senioreja toistasataa, selitän tätä Jylhää ja vähän Waltariakin ilmeisen hyvällä menestyksellä. Kuulen Tuija Kakolta lisäviitteitä aiheista.

Sieltä Hämeenkoskelle, mistä löydän runoilija Sirkka Seljan vanhan hämäläisen maalaistalon pihapiiristä, hauskasta Villiruusu-nimisestä vaaleanpunaisesta talosta. Eira Tulonen opastaa tätinsä luo, nautimme kahvia ja sienipiirasta ja muistelemme tai Sirkka muistelee sen minkä nyt vielä muistaa 40-luvun runollista elämää, täyttää pian 90. Viehättävä pysähtynyt tuokio, myöhäiskesän intiaanihelle, navetan parvelle on laitettu laaja komea kirjasto. Siellä pitäisi poiketa uudelleen.

Ajelen kauniita mutkittelevia maanteitä Kärkölän kautta Helsinkiin ja käyn tapaamassa Ailaa Arkadiankadulla, kerron terveisiä Sirkalta, nautimme vähän kuohuviiniä ja muistelu jatkuu kiihkeänä. Aineistoa tulevaan kirjaan kertyy enemmän kuin ehdin sisään kauhoa.

Hälinä jatkuu Tervon kirjasta. Poika oli itsekin kovin selittelevällä tuulella aamulla televisiossa. Totta kai media on ampunut pesällisen ohi ja yli. Se oli hyvin aavistettavissa. Jari on itse vanha Ilta-Sanomien toimittaja ja tuntee sen pelin säännöt, jota nyt mukamas äimistelee. Puttonenhan oli radiossa sentään järkimielellä, lausui osuvia kriittisiä sanoja romaanista, joka on kaukana parhaasta Tervosta ja parhaista satiiritikoista. Aamulehti se suitsuttaa lonkalta kiitosta.

Kun Tervo sanoi, että tämmöisessä maassa täytyy pöyhiä, niin eikö tosiaan olisi syytä pöyhiä oikeita asioita eikä näitä pintailmiöitä.

Kävin Ikaalisissa todistamassa Jylhästä, kansalaisopistojen luentosarja, videovälitys naapurikuntiin. Siellähän kohtasin asiantuntijoita. Jylhän pataljoonankomentaja Waldemar Kilpeläinen tunnettiin hyvin, vanha kauppalanjohtaja, joka tapasi istua kunnanlääkäri Aimosen kanssa Seurahuoneella. Jylhäkin kuuluu siellä vierailleen. Erkki Nurmi oli myös Taipaleen miehiä, hänen poikansa taas Olli Nurmi, joka piti aikanaan urheiluliikettä Kyröskoskella. Ihmeellisesti ihmiset linkittyvät Suomessa yhteen.

Francon aika jatkuu uusilla osilla. Sarjaa täydensi oivallisesti Teeman dokumentti Juan Carlosin valtaannoususta. Kesäinen päivä, vielä lähes täysikuu.

Tulipa iso juttu siitäkin, kun IS:n toimittaja soitti illalla ja kysyi mielipidettä Tervon romaanista. Kun olin kirjan juuri junassa lukenut, sanoin joitain vaikutelmia. Taas ne kasvoivat ns. kissan korkuisiksi. Mutta ydin kyllä pätee. Jarihan on kiva kaveri, tuttu jo yliopistosta ja toimittaja-ajoilta, olemme hyvässä sovussa toisinaan veljeilleet, mutta mitään ei voi sille, että kirja ei onnistunut. Eihän ne aina onnistu, kirjailijalla on kiistaton oikeus kirjoittaa myös heikkoja välitöitä. Mutta ei Koljatti olisi ansainnut tällaista media-kohotusta mikä nyt puhkuu. Aina kun nimeltä mainittuja tai tunnistettavia pannaan halvalla, osa mediasta innostuu hillittömästi. Ja sen Jari kyllä tietää, vanha mediakonna.

Yleensä tulee seuraamuksia, jos sanoo mielipiteensä, kun sitä kysytään. Se tässä ilmastossa vähän vaivaa. Viisas tietysti vaikenee tai pyöristää. Kauan sitten Lontoossa esimieheni yliopistossa kysyi mielipidettäni T.S. Eliotin Cats-musikaalin käännöksestä, joka oli juuri valmistunut Suomessa. Hänen piti kirjoittaa siitä lausunto. Luin ja kerroin käsitykseni. Seuraamukset ovat synkkinä jatkuneet pari vuosikymmentä.

Alma on käymässä, jättämässä hyvästejä: lähtee Puolaan jatko-opiskelemaan teatteria ja kieltä samalla. Saunomme lempeän ja vähän haikean mielialan vallitessa. Mutta hyvä on nuoren naisen lähteä vapaana maailmaa haistelemaan.

Loka Laitisen kolumni Ari Korvolan uskottavuudesta Iltalehdessä asettaa viikon suuren ilmiannon (lautakasan) uskoakseni oikeaan valoon. Parempi aina räväkkä paljastus kuin vedenpitävät todisteet. Jatkoselvityksiä tuskin tarvittaisiin.

Paljastajana myös Lenita kunnostautuu vihjailevalla supliikillaan. Jotenkin hän tuo mieleen Leppäsen Aunen Linnan Pohjantähdessä, muistattehan hänet joka vakuutti ruustinnalle, että hänellä on kyllä ollut hienoja sulhasia, ”semmosiakin että tää kylä menis seläällensä kuma sanosin…” Aune oli aikansa puuma, joka iski myös nuoria miehiä ja höpötti kyläläisille kun Janne häntä ahdisteli: ”enks olekkin minä aika kalu…”

Sataa koko sunnuntain, miten viihdyttävää. Tulee hyviä mustavalkoisia elokuvia, samalla luen uusinta ja tiettävästi viimeistä Wallanderia alkukielellä, hitaasti mutta kiintoisasti Mankell verkkoaan punoo Ruotsin sukellusvenejupakan ympärille.

Ei tarvinnut lähteä nyt Turkuun kirjamessuille, kun Jylhä ei ole vielä ilmestynyt. Korkea kirjallinen viikko joka tapauksessa alkamassa: ratkeaa Nobel-palkinto, ilmestyy Haavikko-niminen mies ja loppuviikosta on Aleksis Kiven 175-vuotisjuhlat Nurmijärvellä. Pysytään hyvissä kirjoissa.

Hämeenkyrön Sanomien ilmestyminen saa usein tunteet liikkeelle: joko huvittuen, hämm&un, niitä siinä nostelin esiin. Ja anglosaksien Joyce- ja Pound -biografioita. Täydestä meni, kuulijoina peräti suuria matemaatikoita, Olli Lehto ja Osmo Pekonen, joka kertoi väitelleensä toisen kerran oppihistoriasta ranskan kielellä Lapin yliopistossa! Eikö se olisi jo Huudon ja kuiskauksen paikka Hesarille.

Paluumatkalle sieppasin Tervon kohu-uutuuden Koljatti ja lukaisin junassa, ei siinä paljon aikaa mennyt. Aika kevyt opus, vähän liian paksua ollakseen terävä. Tolkuton liioittelu murskaa satiirin palasiksi. Romaaniksi venytettyä uutisvuotoa, ainekset eivät riitä, liian tuttua ja odotetun mukaista. Mutta näppärää, verbaalista, joitain tarkkoja havaintoja. Suurin puute, että kirjassa ei ole mitään varsinaista sisältöä, ei substanssia, satiirin pihvi loistaa poissaolollaan. Pelkkä poliitikkojen pöhlöys, ulkomuoto, käytös, kömpelyys, seksinkipeys, yleinen typeryys ei oikein riitä, ellei heidän poliittisista ratkaisuistaan nosteta mitään kunnolla esiin. Tämä tarpoo tuttujen ennakkoluulojen apeassa suossa, tiedot politiikasta tulevat televisiosta ja lehdistä, aineisto tavallista kadunmiehen ja kapakanpöydän tasoa – vain XL-kokoon suurennettuna. En naurahtanut kertaakaan.

Kuinka ruotsalaiset dekkaristit Mankell ja Larsson nostavat sentään yhteiskunnan kipupisteitä perusteelliseen läpivalaisuun kirjoissaan. Sitä saa Tervolta turhaan odottaa. Pääministeri Lahnanen on vähän kuin Lasse Lehtisen taannoinen Uskottu mies, jonka tuotin 25 vuotta sitten MTV:n sarjaksi, se oli satiirin alkuaikaa meillä, eikä siitä ainakaan ole kehitytty, ehkä päinvastoin.

Tutustumassa faijan vanhaan työhuoneeseen Valtioneuvoston linnassa. Siellä se on vieläkin Valtiovarainministeriön kerroksessa, torilta katsoen vasemmassa yläkulmassa. Jonotettiin paikalle puolisen tuntia, tarkat on turvajärjestelyt nykyään. Ennen sain vain kävellä portista sisään faijaa tapaamaan, kukaan ei mitään kysellyt.

Matti Vanhanen esitteli hallituksen istuntohuonetta, täällähän faijakin esitteli hallitukselle finansseja monet kerrat. Hyvällä tuulella oli Matti, voittajan on helppo hymyillä. Narahtivat kaikki, jotka olivat jo varmoja pääministerin kaatumisesta. Suomen Kuvalehti latasi oikein pudotusnumeron, ja tässä sitä ollaan. Matti hallitsee vahvemmin kuin koskaan.

Kävelimme aurinkoisella kauppatorilla ja poikkesimme kauppahalliin. Mikä nautinto, säteilevä syyspäivä. Tällaista elämää olen kaivannut.

Illalla laitoimme ruokaa gynekologi Pekka Venesmaan huippukeittiössä isännän tarkkojen ohjeiden mukaan, siinä Maria-Liisa Nevala ja Pauli Saukkonenkin tekivät parhaansa mukaan punajuurikeittoa ja kuharullia, meille jäi vähän helpompi Caesar-salaatti. Oma osuuteni rajoittui crutonkeihin, menestys hyvä. Markku Valkonen oli selvästi vanha tekijä vaniljakastikkeen taiteessa ja kertoi sitten illallisen mittaan ihmejuttuja japanilaisesta keittotaidosta. Pitkä ilta siitä kehittyi, kun keittiövalmistelu oli perusteellista ja opettavaista. Kuulimme Teatterikorkean promootiosta, missä Turkan kapina huipentui viimein tohtorinhattuun ja uusiin teorioihin maailman synnystä. Yhtäkään näyttelijää ei promovoitu kunniatohtoriksi! Heidän sijaansa hatun sai ansioitunut teatteri-ihminen Tarja Halonen. Esko Salminen näkyy lehdessä sanovankin, että hän ei muita titteleitä kaipaa kuin ehkä ylinäyttelijän… Pekalla ja Kaarinalla on varsinainen taidekoti näillä kulmilla, vanhat korkeat huoneet ja Lavosta ja Palsaa ja kaikkea grafiikkaa seinillä.

Päivän ravistavia elämyksiä olivat Kuukausiliitteen ja Avun pitkät tarinat Paavo Haavikon viimeisistä ajoista. Aika hurjaa. Mauno Saarella ja Heikki Haavikolla on tässä sodassa omat toimittajansa. Kuukausiliitteen jälkeen aloin ymmärtää entistä paremmin Heikkiä, hyvä että osapuolten näkemykset valaistaan näinkin hyvin, mutta itse asia ei paljon naurata. Saaren tekstinäyte Avussa ei vaikuta kovin lupaavalta. Repivä, sensaatiohakuinen kirja tulossa?

Otava on menettänyt Haavikon ja Vartion oikeudet WSOY:lle, mistä Ritva on kovin pahoillaan, kun hänen kanssaan puhelimessa puhelin. Paavo näki kuulemma unia Otavasta ja oli onnellinen vain Otavassa ollessaan. Mutta itsekin heilutteli oikeuksiaan aikanaan vähän sinne ja tänne.

Olin kirjallisuustoimikunnan puheenjohtajana tekemässä Haavikosta akateemikkoa. Painoi silloin tuotannon taso, määrä ja monipuolisuus. Joidenkin mielestä Haavikko on yliarvostettu, kirjoitti myös sekulia ja arvoituksia, sivalsi älyllään, ei juuri luonut eläviä henkilökuvia. Piti kai sellaista, kuten Linnaa, viihteenä. Uusinta kirjallisuuden akateemikkoa ei voi oikein häneen verrata, mutta siinä painottui lastenkulttuuri mitä Haavikko ei koskaan edustanut.

Virkistävä aamu. Leena Majander kirjoittaa hyvän vastineen Haavikon tapauksesta Hesariin blogiani siteeraten. Totta että Mane Saari joutuu viimeistelemään kirjaansa melkoisessa paineessa.

Sitten näen vanhan kunnon elokuvakonnan AC Carlstedtin ilmielävänä televisiossa! Siitä onkin 37 vuotta kun viimeksi tavattiin, ja hitto AC jäi mulle velkaa, mutta mitä pienistä, olisin hännänhuippu varmaan velkojien jonossa. Hauska veikko hän oli silloinkin kun tehtiin Niskasen Tulipunakukkaa ja Kassilan Haluan rakastaa, Peter, AC uskomattomana tuottajana. Vanha vilke oli säilynyt silmissä, vaikka mies muuten tyylikkäästi harmaantunut.

Ehdottomasti hankittava kirja vilkkaan takapirun vaiheista, tilaisuus muistella menneitä. Mutta lienee kuten Kassila on todennut: AC:ta ei voi kuvata, hänet on koettava.

Uusi yllätys seuraa Aamulehteä selatessa. Vanhan kirjallisuuden päivät on saanut Pirkanmaan palkinnon, mutta siitäpä ei ole ohjelmatoimikunnalle edes kerrottu. Hallituksen puheenjohtaja Sarjala patsastelee jakotilaisuudessa lausuntoja antaen. Sillä lailla. Ilmeisesti meidän ohjelmatyöllämme ei ole suurtakaan merkitystä päivien kokonaisuudessa. Onnea joka tapauksessa palkinnosta. (Nyt tulikin jälkikäteen tieto spostiin.)

Jalkapallojoukkomme saapuu illalla kauden lopettajaissaunaan. Artsi voitti kirkkaasti rankkarikisan, minä etupäässä terveyssyistä passasin. Sielläpä taas parrat pärisevät.