Muuttolastissa Helsinkiin, ja heti huveihin: Kaupunginteatteriin katsomaan Valtakunnan häirikköä eli Vennamon seikkailuja, paikalla Eino Leinon Seura, joka kävi jälkikeskustelua tekijöiden kanssa yleisölämpiössä.

Näytelmä oli vähän parempi kuin osasin pelätä, historian faktoiltaan jokseenkin pitävä ja nasakasti kirjoitettu, mutta esityksen tyylilaji herätti ihmetystä: tupafarssia ja saliburleskia (erotuksena puskafarssista) niin että morgoonit soi, näyttelijöillä huuto ja kimeä piipitys tärkeinä hahmotuskeinoina. Olisikohan näytelmästä tullut kuiva ilman tätä hosahtavaa hullunmyllyä? Tyyppejä roiskaistiin paljonkaan esikuvista piittaamatta, joissakin taas käytettiin imitaation mahdollisuuksia – suvereenina kunkkuna Pertti Sveholmin Vennamo äänenpainoja, alahuulen mutruja ja agitaatiopuheen lyhyitä vokaaleita myöten esikuvan mukaan tutkittu ja karrikoitu kuvaus.

Mutta jotain hilpeilyä kummeksuin. Miksi jämerästä Kalliokoskesta tehtiin eunukkimainen ruipelo? Mikä käsitys tekijöillä oli Korsimosta tai Vilkunasta, kun haljut hahmot kuitenkin mukana vilkkuivat? Korsimo olisi tarjonnut vastakappaleen aikamme Jarmo Korhoselle, kun ohjaaja Leppäkoski jälkikeskustelussa painotti näytelmän kuvaavan nykyaikaa. Ilmiselviä mahdollisuuksia siihen kuitenkin menetettiin. Hiukan liian helppo yhteys oli, että aina kun sana säätiö mainittiin, yleisö hörähteli kiitollisena.

No jaa, tuskin tätä ihan kireästi kannatti katsoakaan, politiikkahan on tällaista hurlumheitä nykysatiirikkojen mukaan ja jossain määrin todellisuudessakin. Mutta vähän terävämpi, osumatarkempi tähtäys todellisiin asioihin ei tekisi pahaa. Esimerkkinä tämä Pientalonpoika-säätiö, jonka väärinkäytökset vilahtivat näytelmässä vihjauksenomaisesti. Pekka Vennamo oikaisi asiaa tarmokkaasti taannoin Hesarissa, mutta kirjailija Kapulainen vain ihmetteli keskustelussa että mitähän virheitä omaiset siis olivat näytelmästä löytävinään. Meri osoitti virheeksi äitinsä Sirkan höpsähtäneen kuvan, jonka Henski myönsikin fiktiiviseksi. Tietysti jos äiti esiintyy näyttämöllä oikealla nimellä, tyttären on hiukan hankala mieltää hassahtanutta muijaa fiktioksi.

Mutta melko viihdyttävää oli, vaikka kolminkertainen alleviivaus: tämä on hauskaa!!! ei aina tehoa parhaalla tavalla. Surullinen juttuhan siitä tuli sisällön puolesta. Kaksinkamppailu vallasta Kekkosen ja Vennamon kesken oli liian epätasainen, jotta siitä olisi saanut todellisen kuningasdraaman. Kova kärki osoitti näytelmässä Kekkoseen – kuinkahan mones kerta kun UKK sai teatterilta rapaa niskaansa. Mutta itsepä antoi aikanaan aihetta. Tässä kuvassa on kaiketi ripaus todellisuuttakin, vaikka ohjaajan mielestä todellisuus ei ole kiinnostavaa. Meitä katsojia se nyt kumminkin tuppaa itsepintaisesti kiinnostamaan, kuten tekijäin lähteitä kysellyt historiantutkija keskustelussa todisti. Eikö olisi Henski Kapulaisen sittenkin kannattanut haastatella ja tutkia alkulähteitä vähän enemmän: olisi kukaties joku ihan uusikin siivu tutun aiheen kyljestä paljastunut.