Picasso-näyttely avattiin Ateneumissa. Jussi Pajunen veti puheensa ranskaksi. Jyrki Katainen puhui näyttelyn taloudellisista järjestelyistä, jotka ovatkin mittavat. Satoi, väkeä vähemmän kuin Waltarin taiteilijaystävien avajaisissa viime syksynä.

Valmentautuakseni luin Arianna Stassinopoulos Huffingtonin elämäkertaa miehestä, eloisaa kerrontaa varsinkin juhlista ja naisista, vähän maalauksistakin. Muutama ajatus iskeytyi mieleen. Picasson murhaavia naissuhteita elämäkerturi perustelee sillä, että naiset olivat hänelle joko jumalattaria tai kynnysmattoja. ”Ja vain harva temppu tuotti hänelle niin suurta mielihyvää kuin jumalattaren polkeminen kynnysmatoksi.” Naiskirjoittajan mukaan tätä naiset nimenomaan halusivatkin. He tulivat suorastaan vaativan riippuvaisiksi tuosta ylitsekävelystä.

Mitähän tämän päivän naistutkijat sanovat? Toisaalta Arianna S H väittää, että Espanja on maa, ”jossa miehet halveksivat seksiä ja elävät vain sitä varten”. Picasso suurensi eräitä yleispäteviä miehisiä ominaisuuksia.

Picasson poliittista sitoutumista kommunismiin kirjoittaja perustelee pätevän tuntuisesti. Taiteilijassa itsessään oli samaa autoritaarista alistamisen halua ja julmuutta kuin Stalinissa, kommunismi tuntui hänelle hyvin luonnolliselta valinnalta. Toinen tärkeä tekijä oli tietysti Francon vastustaminen ja Guernica, mutta ystävien täytyi Picassolle kädestä pitäen selittää ensin, mistä Espanjan sisällissodassa oli kysymys. Silloinhan taiteilija juhli etupäässä Pariisissa. Komeita juhlia olikin, ja jatkuvasti hänellä varaa pitää sisäkköä, kokkia, lastenhoitajaa ja autonkuljettajaa. Auto oli Hispano Suiza. Ei hullumpi ura.

Sielläpä siis vaelsimme Ateneumin avarissa saleissa ja ihailimme kubistisia muotoja ja vääntyneitä ihmishahmoja, joissa on oma suggestiivinen vetovoimansa. Vain nero kehittää kokonaan uuden tyylin. Tapasimme monia tuttuja kuten avajaisissa tapahtuu, joten teoksiin on vielä tutustuttava paremmassa rauhassa.

Mikä atmosfäärin muutos, kun illaksi matkasimme Kyröön ja painelin puolestani Heiskalle osallistumaan keskusteluun Myllykolun ja Töllinmäen kunnostamisesta ja tulevaisuudesta. Hohhoijaa, ajattelin, vieläkö tätä ja kuinka kauan – mutta nyt seurasikin yllätys!

Tilaisuudesta tulikin hedelmällinen ja asiallinen, jopa innostava. Hämeenkyrö-seuran puolesta Esa Koivunen ja Vilja Pylsy olivat sen hyvin järjestäneet ja meidät jaettiin työryhmiin, jotka ideoivat kauttaaltaan rakentavia kohtia kunnostuksen edistämiseksi, vihdoin.

Tärkeätä oli sekin, että uusi kunnanjohtaja Kari Häkämies osallistui aktiivisesti tilaisuuteen. Tällaista ei ole tapahtunut koskaan sen 37 vuoden aikana, minkä olen näitä hommia seurannut. Tämä antoi uskoa siihen, että nyt ollaan tosissaan. Kunta on yleensä loistanut passiivisuudellaan kulttuuriasioissa, yhtenä perimmäisenä syynä se, että kulttuurisihteerin virka muutettiin kauan sitten osa-aikaiseksi ja yhdistettiin kansalaisopiston rehtorin virkaan. Seuraukset ovat tuntuneet. Viranhaltija, jonka pitäisi näistä asioista vastata, ei ehtinyt tähänkään tilaisuuteen.

Mutta meitä muita oli varmaan kolmisenkymmentä, ja keskustelu aaltoili vilkkaana. Vain uudistettavan teatterikatsomon katoksesta syntyi vähän erimielisyyttä. Yleensä kannatettiin kutsukilpailua suunnittelijoille, jotta on vara valita. Katos on nykyään muka välttämätön, mutta Myllykolun pienoismaiseman kannalta se on mahdollisesti hallitsevan kokoisena uhka. Itse museoiden kunnostamisessa ei pitäisi olla enää muita esteitä kuin raha ja tahto. Saas nähdä mitä viimeinkin seuraa.

Kuinka monesti olenkaan tullut vastaavista tilaisuuksista kotiin masentuneena ja raivoissani kaikesta riitelystä ja turhan jauhamisesta. Nyt innoissani uhkasin muuttaa kirjat takaisin Kyröön. (Marja vähän viilensi.) Mutta ajat muuttuvat, jokohan lehti kääntyy. Niin, olihan Sillanpään 121. syntymäpäivä, kukaties hänen henkensä leijui siunaavana tilaisuuden yllä.