Hämeenkyrön Sanomien ilmestyminen saa usein tunteet liikkeelle: joko huvittuen, hämm&un, niitä siinä nostelin esiin. Ja anglosaksien Joyce- ja Pound -biografioita. Täydestä meni, kuulijoina peräti suuria matemaatikoita, Olli Lehto ja Osmo Pekonen, joka kertoi väitelleensä toisen kerran oppihistoriasta ranskan kielellä Lapin yliopistossa! Eikö se olisi jo Huudon ja kuiskauksen paikka Hesarille.

Paluumatkalle sieppasin Tervon kohu-uutuuden Koljatti ja lukaisin junassa, ei siinä paljon aikaa mennyt. Aika kevyt opus, vähän liian paksua ollakseen terävä. Tolkuton liioittelu murskaa satiirin palasiksi. Romaaniksi venytettyä uutisvuotoa, ainekset eivät riitä, liian tuttua ja odotetun mukaista. Mutta näppärää, verbaalista, joitain tarkkoja havaintoja. Suurin puute, että kirjassa ei ole mitään varsinaista sisältöä, ei substanssia, satiirin pihvi loistaa poissaolollaan. Pelkkä poliitikkojen pöhlöys, ulkomuoto, käytös, kömpelyys, seksinkipeys, yleinen typeryys ei oikein riitä, ellei heidän poliittisista ratkaisuistaan nosteta mitään kunnolla esiin. Tämä tarpoo tuttujen ennakkoluulojen apeassa suossa, tiedot politiikasta tulevat televisiosta ja lehdistä, aineisto tavallista kadunmiehen ja kapakanpöydän tasoa – vain XL-kokoon suurennettuna. En naurahtanut kertaakaan.

Kuinka ruotsalaiset dekkaristit Mankell ja Larsson nostavat sentään yhteiskunnan kipupisteitä perusteelliseen läpivalaisuun kirjoissaan. Sitä saa Tervolta turhaan odottaa. Pääministeri Lahnanen on vähän kuin Lasse Lehtisen taannoinen Uskottu mies, jonka tuotin 25 vuotta sitten MTV:n sarjaksi, se oli satiirin alkuaikaa meillä, eikä siitä ainakaan ole kehitytty, ehkä päinvastoin.