Panu Rajala

Palattu Mikkelistä, missä oli hyvin järjestetty tilaisuus kirjaston ja suomalais-ranskalaisen yhdistyksen yhteisvoimin Mika Waltarin suhteesta Ranskaan. Kuulijoita peräti puolisentoista sataa, iso sali jokseenkin täynnä, keskustelu ja mielenkiinto vilkasta. Waltari-kiertue ei siis ota loppuakseen, koska aihe edelleen vetää ja kiinnostaa.

Tilaisuuden kruunasi iltapala Mikkeli-klubilla, missä sain istua pöydässä Marskin paikalla ja nauttia asianmukaisen repertoaarin piripintaryypystä kahviin avec. Klubin puheenjohtaja Juha Ollikainen isännöi ja kertoi valaisevia tarinoita Kalevasta ja Päämajasta. Seurue muutenkin viihdyttävää, daamit viehkeitä; harvoin näin onnistuneita kokonaisuuksia matkapuhujalle tarjoillaan.

Mutta murheeksi veti uutinen Anu Kaipaisen yllättävästä kuolemasta. Vastahan runsaat pari viikkoa sitten hänet tapasin meidän kulmilla pirteänä, muisteli nuoruuttaan Pieksämäellä ja kertoi uudesta kirjastaan, jonka tuli käsitellä Paulaharjua ja Anni Lehtosta. Runonlaulaja-trilogian kolmas osa, Anu sanoi tyytyväisenä. Kaipa sen toimittavat loppuun, jos jäi hiukan kesken. Sitkeä nainen, hereä kirjoittaja oli Anu Kaipainen, tuttu jo kesästä 1969 jolloin siellä Pohjois-Savon kansanopistossa WSOY:n kirjoittajakurssilla tapasimme (hän yhtenä ohjaajana, minä joukossa noviisina). Samassa hämäläisessä näytelmäkilpailussakin haimme palkintomme viitisen vuotta sitten, Anu tietysti voitti, minä jäin kolmanneksi. Anun näytelmää Vivica Bandlerista ei ole vieläkään esitetty, minun Salmelais-juttuni sentään kerran Porissa ja Teatterikesässä.

Ja sitten oli kotona selattava, kuinka Vanhasta väkivalloin yritettiin kaataa ja nujertaa ja kuinka Matti varsin tyynesti selvitti osuutensa selonteossaan eduskunnan edessä. Kylmähermoinen kaveri, joku toinen hikeentyisi tässä tulituksessa. Höykytys näyttää jo kääntyvän kohteen eduksi. Pääministerin selonteko suuntautui tuleviin toimiin, mutta oppositio olisi kiivaana himoinnut tunnustuksia ja tuhkan ripottelua menneistä munauksista. Hallitusrintaman luottamus näyttää joka tapauksessa vahvalta. Entä jos Ylen toimitusjohtaja joutuukin eroamaan tässä höylälautajupakassa, vaikka maali oli tähdätty pääministerin eroon… Aina ei hyväkään käsikirjoitus käy toteen, vaan osat voivat yllättäen kiepahtaa uhrin hyväksi kuin jännitysromaanin loppusivuilla.

Palattu Mikkelistä, missä oli hyvin järjestetty tilaisuus kirjaston ja suomalais-ranskalaisen yhdistyksen yhteisvoimin Mika Waltarin suhteesta Ranskaan. Kuulijoita peräti puolisentoista sataa, iso sali jokseenkin täynnä, keskustelu ja mielenkiinto vilkasta. Waltari-kiertue ei siis ota loppuakseen, koska aihe edelleen vetää ja kiinnostaa.

Tilaisuuden kruunasi iltapala Mikkeli-klubilla, missä sain istua pöydässä Marskin paikalla ja nauttia asianmukaisen repertoaarin piripintaryypystä kahviin avec. Klubin puheenjohtaja Juha Ollikainen isännöi ja kertoi valaisevia tarinoita Kalevasta ja Päämajasta. Seurue muutenkin viihdyttävää, daamit viehkeitä; harvoin näin onnistuneita kokonaisuuksia matkapuhujalle tarjoillaan.

Mutta murheeksi veti uutinen Anu Kaipaisen yllättävästä kuolemasta. Vastahan runsaat pari viikkoa sitten hänet tapasin meidän kulmilla pirteänä, muisteli nuoruuttaan Pieksämäellä ja kertoi uudesta kirjastaan, jonka tuli käsitellä Paulaharjua ja Anni Lehtosta. Runonlaulaja-trilogian kolmas osa, Anu sanoi tyytyväisenä. Kaipa sen toimittavat loppuun, jos jäi hiukan kesken. Sitkeä nainen, hereä kirjoittaja oli Anu Kaipainen, tuttu jo kesästä 1969 jolloin siellä Pohjois-Savon kansanopistossa WSOY:n kirjoittajakurssilla tapasimme (hän yhtenä ohjaajana, minä joukossa noviisina). Samassa hämäläisessä näytelmäkilpailussakin haimme palkintomme viitisen vuotta sitten, Anu tietysti voitti, minä jäin kolmanneksi. Anun näytelmää Vivica Bandlerista ei ole vieläkään esitetty, minun Salmelais-juttuni sentään kerran Porissa ja Teatterikesässä.

Ja sitten oli kotona selattava, kuinka Vanhasta väkivalloin yritettiin kaataa ja nujertaa ja kuinka Matti varsin tyynesti selvitti osuutensa selonteossaan eduskunnan edessä. Kylmähermoinen kaveri, joku toinen hikeentyisi tässä tulituksessa. Höykytys näyttää jo kääntyvän kohteen eduksi. Pääministerin selonteko suuntautui tuleviin toimiin, mutta oppositio olisi kiivaana himoinnut tunnustuksia ja tuhkan ripottelua menneistä munauksista. Hallitusrintaman luottamus näyttää joka tapauksessa vahvalta. Entä jos Ylen toimitusjohtaja joutuukin eroamaan tässä höylälautajupakassa, vaikka maali oli tähdätty pääministerin eroon… Aina ei hyväkään käsikirjoitus käy toteen, vaan osat voivat yllättäen kiepahtaa uhrin hyväksi kuin jännitysromaanin loppusivuilla.

Muuttolastissa Helsinkiin, ja heti huveihin: Kaupunginteatteriin katsomaan Valtakunnan häirikköä eli Vennamon seikkailuja, paikalla Eino Leinon Seura, joka kävi jälkikeskustelua tekijöiden kanssa yleisölämpiössä.

Näytelmä oli vähän parempi kuin osasin pelätä, historian faktoiltaan jokseenkin pitävä ja nasakasti kirjoitettu, mutta esityksen tyylilaji herätti ihmetystä: tupafarssia ja saliburleskia (erotuksena puskafarssista) niin että morgoonit soi, näyttelijöillä huuto ja kimeä piipitys tärkeinä hahmotuskeinoina. Olisikohan näytelmästä tullut kuiva ilman tätä hosahtavaa hullunmyllyä? Tyyppejä roiskaistiin paljonkaan esikuvista piittaamatta, joissakin taas käytettiin imitaation mahdollisuuksia – suvereenina kunkkuna Pertti Sveholmin Vennamo äänenpainoja, alahuulen mutruja ja agitaatiopuheen lyhyitä vokaaleita myöten esikuvan mukaan tutkittu ja karrikoitu kuvaus.

Mutta jotain hilpeilyä kummeksuin. Miksi jämerästä Kalliokoskesta tehtiin eunukkimainen ruipelo? Mikä käsitys tekijöillä oli Korsimosta tai Vilkunasta, kun haljut hahmot kuitenkin mukana vilkkuivat? Korsimo olisi tarjonnut vastakappaleen aikamme Jarmo Korhoselle, kun ohjaaja Leppäkoski jälkikeskustelussa painotti näytelmän kuvaavan nykyaikaa. Ilmiselviä mahdollisuuksia siihen kuitenkin menetettiin. Hiukan liian helppo yhteys oli, että aina kun sana säätiö mainittiin, yleisö hörähteli kiitollisena.

No jaa, tuskin tätä ihan kireästi kannatti katsoakaan, politiikkahan on tällaista hurlumheitä nykysatiirikkojen mukaan ja jossain määrin todellisuudessakin. Mutta vähän terävämpi, osumatarkempi tähtäys todellisiin asioihin ei tekisi pahaa. Esimerkkinä tämä Pientalonpoika-säätiö, jonka väärinkäytökset vilahtivat näytelmässä vihjauksenomaisesti. Pekka Vennamo oikaisi asiaa tarmokkaasti taannoin Hesarissa, mutta kirjailija Kapulainen vain ihmetteli keskustelussa että mitähän virheitä omaiset siis olivat näytelmästä löytävinään. Meri osoitti virheeksi äitinsä Sirkan höpsähtäneen kuvan, jonka Henski myönsikin fiktiiviseksi. Tietysti jos äiti esiintyy näyttämöllä oikealla nimellä, tyttären on hiukan hankala mieltää hassahtanutta muijaa fiktioksi.

Mutta melko viihdyttävää oli, vaikka kolminkertainen alleviivaus: tämä on hauskaa!!! ei aina tehoa parhaalla tavalla. Surullinen juttuhan siitä tuli sisällön puolesta. Kaksinkamppailu vallasta Kekkosen ja Vennamon kesken oli liian epätasainen, jotta siitä olisi saanut todellisen kuningasdraaman. Kova kärki osoitti näytelmässä Kekkoseen – kuinkahan mones kerta kun UKK sai teatterilta rapaa niskaansa. Mutta itsepä antoi aikanaan aihetta. Tässä kuvassa on kaiketi ripaus todellisuuttakin, vaikka ohjaajan mielestä todellisuus ei ole kiinnostavaa. Meitä katsojia se nyt kumminkin tuppaa itsepintaisesti kiinnostamaan, kuten tekijäin lähteitä kysellyt historiantutkija keskustelussa todisti. Eikö olisi Henski Kapulaisen sittenkin kannattanut haastatella ja tutkia alkulähteitä vähän enemmän: olisi kukaties joku ihan uusikin siivu tutun aiheen kyljestä paljastunut.

Vähän tällaista lähtömeininkiä, pakkailua, omenoiden keruuta – huomenna pysyvästi stadiin. Hieno pitkä kesä päättyy.

Matti Vanhasesta haluttaisiin iso poliittinen ruumis: kun yksi suistuu, muidenkin on helpompi haavojansa kantaa. Mutta eihän Matti mihinkään lähde, ellei eduskunta niin päätä. Median moraalinen tuomioistuin ei vielä päätä ihan kaikesta.

Isät nyt naulitaan seinään kirjassa kuin kirjassa, Herlinistä ja Haavikosta kerrotaan kaikki siekailematta. En oikein osaa eläytyä, kun minulla oli loppujen lopuksi hyvin leppoisa ja ymmärtäväinen isä, joka joskus aiheellisesti yritti vastustaa poikansa pyrintöjä, mutta usein laski vastarintansa. Hallitsevasta hirviöstä ei ole kokemusta.

Joskus tai usein Teema tekee meille palveluksia. Juuri kun olen lukenut pari Graham Greenen mainiota teosta uudelleen, Teema lähettää kaksikin elokuvaa hänen romaaneistaan. Ministry of Fear (Erään merkin varjossa) kuljetti salamyhkäistä juontaan hyvin päivällä, eikä The Gun for Hire eli Vainottukaan huono ollut. Kummallisia suomenkielisiä nimiä elokuville annetaan, kaukana alkuperäisestä. Vakooja-aiheet olivat Greenen alaa, omakohtaisesti tuttuja, brittien hyvin hallitsemia muutenkin. Hän kirjoitti vähän liian luistavia ja kiinnostavia romaaneja jotta olisi voinut olla vakava Nobel-kandidaatti, siinä sukua Waltarille. Sota-ajan patrioottisia propagandisteja molemmat kuten näistäkin elokuvista huomasi.

Sitten on hyvä Hämeenkyrö jätettävä ja kissakin Tyynen hoiviin. Huvittavaa muuten miten kissa virkistyi, kun eläinlääkärimme Kirsti häntä lääkitsi ja keritsi; olimme jo luopumassa parikymmenvuotiaasta vekkulista, mutta nyt hän on kuin uusi kissa, herättää minut öisin puoli neljältä jokseenkin säännönmukaisesti ja vaatii aamiaista ja ulos. Toivottavasti Tyynen pinna kestää pirteää kissavanhusta yli pitkän talven.

Kun nyt halutaan pääministerin eroa, halutaanko tilalle Mauri Pekkarinen. Miten hallituksen toiminta paranisi? Kun Jäätteenmäki haluttiin aikanaan luottamuksen puutteessa ulos, tilalle saatiin juuri tämä Vanhanen.

Kun halutaan uusia vaaleja, halutaanko siis lähettää edustajat ja ehdokkaat taas kentälle keräämään vaalirahaa ja antamaan katteettomia lupauksia. Miten se parantaisi maan taloudellista tai henkistä tilannetta?

Moraalinen suuttumus on luonnollista, mutta ei johda aina asioiden kannalta parempaan – päinvastoin voidaan mennä ojasta allikkoon.

A-talkia katsellessa uumoilin, että nyt kyllä Timo Soinia ottaa pattiin. Mies kyhjöttää tyhjän panttina Brysselissä, kun hän nyt voisi remeltää eduskunnassa kaikin voimin vanhoja puolueita vastaan. Taktikko voi joskus sortua omaan näppäryyteensä.

Kirjoitan koko päivän kahdeksasta viiteen pienin tauoin. Kun pystyy vielä tällaiseen täysin häiriintymättömään työpäivään, tulee ihmeen onnelliseksi.

Tärkein on jotakin tekoa koskeva tieto, ei niinkään itse teko.

Nythän vaalirahoja on nosteltu säätiöiltä ja muilta vuosia sitten, jatkuvasti. Mutta poliitikoilta on mennyt luottamus vasta nyt, kun asia on kaikelle kansalle kerrottu. Siis luottamus on horjunut valheellisella pohjalla tähän asti, jos sellaista on ollut.

Luottamus ei siis perustu hallituksen tämänhetkisiin päätöksiin tai toimintaan, vaan vanhoihin yksilökohtaisiin suhmurointeihin.

Björn Wahlroosin ehdotus, että rikkaiden ei pitäisi saada ilmaisia terveydenhuoltopalveluja, on niin itsestään selvä, että sitä pidetään ”tärähdyttävänä” kohautuksena.

Terveydestä oli puhe myös Tampereen yliopiston Taide ja taudit -luentosarjassa, jossa vierailin puhumassa Mika Waltarin luovuuden lunnaista. Tämä sarja on ollut käynnissä jo 11 vuotta, ja aina on uusia aiheita löytynyt, Viidan skitsofreniasta tai Saarikosken alkoholismista ja muusta. Waltari tarjosi monipuolisia aiheita lähtien sukurasituksestaan, kallonmurtumasta RUK:n aikaisessa autokolarissa, unettomuudesta ja yliluonnollisista ekstaattisista elämyksistään. Monet oireet olivat yhteydessä luovuuden puhkeamiseen ja sitten lopulta sammumiseen keuhkosyöpäleikkauksen jälkeen.

Waltarin tuotannossa on paljon lääkäreitä: Paracelsus, Sinuhe, Mikon ja muita vähäisempiä sivuhenkilöitä. Hänen omalla henkilääkärillään Osmo Kannaksella oli tärkeä osuus kirjailijan työkunnon ylläpitäjänä ja ymmärtäjänä muutenkin.

Näistä puhuttiin, kuulijoina salin täydeltä opiskelijoita taideaineiden ja lääketieteellisen puolelta. Sain myös asiantuntevaa palautusta, mm. insuliinihoitoa unettomuuteen ja alkoholin ylikäyttöön pidettiin nykytiedon valossa vaarallisena. Kannas olisikin halunnut siitä luopua.

Moreenin haastattelija puhutti luennon jälkeen aiheesta, lähetys tulee varmaan lähiaikoina. Vanhan kaverin Niemen Jussin kanssa puhuttiin myös hänen laitoksellaan kauan tekeillä olleen väitöskirjan tarkastuksesta: olisiko viimein tulossa ensimmäinen väitös Waltarista?

Heiteltävä yhtaikaa kolmea palloa. Esitelmä Espoon rotareissa Waltarista, samalla Jylhä on viimeistelty Otavalla painoon ja kirjoitan jo uutta, hankin aineistoa Meriluodon kirjaan. Tästä aiheesta neuvonpito eilen iltapäivällä Södikalla, sitten sinne Ukkohaukeen tapaamaan espoolaisia, Pertti Haaviston kutsumana, vaimoaan Kristiinaa vähän puhutin, hänhän on vahva ehdokas Hämeenkyrön uudeksi sivistysjohtajaksi. Lobbattiin häntä jo viikolla Häkämiehelle. Ja illalla piipahdin vielä tervehtimässä Ailaa Arkadiankadulla, palauttamassa kuumaa aineistoa ja saamassa lisää sama lajia.

Sitä sitten luinkin tänään aamupäivällä muistiinpanoja tehden koko aamupäivän Ailan valvovan silmän alaisena. Mieleen painuva istunto! Luin hänelle ääneen katkelmia kirjeistä ja häntäpä nauratti. Tästä alkaa tulla jotain.

Lounaan nautimme entisen oppilaani, tunnetun tuottajan ja tietokirjailijan Marko Kulmalan kanssa Rodolfossa. Hauska tavata pitkästä aikaa, ja syntyi siinä muuan ohjelmaideakin Teemalle, jonka kukaties vielä toteutamme.

Ajelin Kyröön, poimin Marjan Tampereen asemalta, hänpä tuli Turusta ja Tarvasjoelta, alkaa jo toipua kiusaavasta vaivastaan. Niinpä kellahdimme sateiseen maisemaan, lehtiä tutkimme, saimme uusimmat uutiset kauheista korruptioista ja vaalilahjonnoista ja nautimme illan himmeästä hämärästä teekuppien ja tv-tallenteiden äärellä. Taas yksi monikulmainen lenkki tehtynä.

Teema näet jatkui, kun tänään kokoonnuimme Heiskalle juhlimaan Kaunon varsinaisia synttäreitä. Vein miehelle ns. kulttuuripalkeen, jota olemme eri juhlissa vaihdelleet keskenämme: nyt on Kaunon vuoro puhaltaa palkeella lisää roihua Marssilaulun harjoituksiin. Tiesin ennalta, että hän on ainoa joka saisi näin suuren ja riskialttiin hankkeen täällä liikahtamaan ja käyntiin. Hänellä on sitä paitsi hyvä motiivi: mies on yhtä vanha kuin talvisota.

Istuimme pitkässä pöydässä hyvässä seurassa ja kuuntelimme musiikkiesityksiä ja puheita ja nautimme kelpo päivällisen ja sahtiakin saatiin, tottakai. Muistelin puheessani sitä kuinka tuntematon rehtori Perkiömäki kerran joulun aikaan 1971 soitti täältä Hämeenkyröstä Sepänkadulle ja kyseli, olisinko kiinnostunut kehittämään jotakin näyttämöllistä toimintaa Sillanpään tekstien pohjalta Myllykoluun. Sen verran oli kuullut harrastusteni suunnasta kaiketi Vuorisen Juhanilta. Loppu on sitten historiaa.

Kaunon ominaisuuksista voimakkain on vaikeiden haasteiden kerääminen ja vastarinnan voittamisen tahto. Kaunolla ei oikein veri kierrä eikä into syty ellei hän saa jollekin hankkeelle voimakasta vastarintaa. Ja sitähän täällä Kyrössä on riittänyt, joten härmäläinen mies on osunut ihan oikeaan paikkaan ja ympäristöön. Kauno on oman tiensä kulkija, joka ei juuri piittaa yhteisistä päätöksistä, vaan tekee niin kuin mielestään hyvä tulee. Ja aika usein on tullutkin. Toivotin Kaunolle edelleen vahvoja vastarinnan kokemuksia, jotta hänen sinnikäs toimeliaisuutensa säilyisi murtumattomana.

Lämpimiä sanoja sankarille lausuivat myös Hannu Lehtipuu ja Jarmo Puntalo, Sina vetäisi kauniin runon, haitarimusiikkia ja räppiä kuultiin ja lauluesityksiä ja itsekin pääsimme veisaamaan maallisia molliviisuja. Tanssia ei saatu, ja sehän oli vähän harmillista.

Elämä alkaa olla yhtä Marssilaulua.

Tänään oli ensin kirkkokonsertti Hämeenkyrössä tulevan kansanoopperan tukemiseksi, hyvä olikin. Hannu Lehtipuu piti jämerän puheen, ja monet solistit vetivät komeasti tuttuja viisuja. Tapaus liittyi Kauno Perkiömäen laajamittaisiin 70-vuotispäiviin.

Sina tuli konsertin jälkeen meille syömään ja saunomaan, ja saatiin kuulla oopperaharjoitusten nykyinen tilanne, jossa vielä suuria huolien aiheita. Mutta eiköhän se siitä taas rymistä voitolliseen tulokseen, Sinalla on hyvä ote kuorojen ja solistien draamalliseen ohjaukseen. Lippujen kysyntä vilkkaampaa kuin Kaunokaan osasi aavistaa. Ooppera kiertää maakuntaa alkaen ensi-illasta 24.10. täällä Kyröskoskella ja huipentaa kiertueen Tampere-taloon talvisodan alkamispäivän muistoissa 30.11. Lisää tietoa saa netistä klikkaamalla googlesta vaikka Kansanooppera Marssilaulu.

Picasso-näyttely avattiin Ateneumissa. Jussi Pajunen veti puheensa ranskaksi. Jyrki Katainen puhui näyttelyn taloudellisista järjestelyistä, jotka ovatkin mittavat. Satoi, väkeä vähemmän kuin Waltarin taiteilijaystävien avajaisissa viime syksynä.

Valmentautuakseni luin Arianna Stassinopoulos Huffingtonin elämäkertaa miehestä, eloisaa kerrontaa varsinkin juhlista ja naisista, vähän maalauksistakin. Muutama ajatus iskeytyi mieleen. Picasson murhaavia naissuhteita elämäkerturi perustelee sillä, että naiset olivat hänelle joko jumalattaria tai kynnysmattoja. ”Ja vain harva temppu tuotti hänelle niin suurta mielihyvää kuin jumalattaren polkeminen kynnysmatoksi.” Naiskirjoittajan mukaan tätä naiset nimenomaan halusivatkin. He tulivat suorastaan vaativan riippuvaisiksi tuosta ylitsekävelystä.

Mitähän tämän päivän naistutkijat sanovat? Toisaalta Arianna S H väittää, että Espanja on maa, ”jossa miehet halveksivat seksiä ja elävät vain sitä varten”. Picasso suurensi eräitä yleispäteviä miehisiä ominaisuuksia.

Picasson poliittista sitoutumista kommunismiin kirjoittaja perustelee pätevän tuntuisesti. Taiteilijassa itsessään oli samaa autoritaarista alistamisen halua ja julmuutta kuin Stalinissa, kommunismi tuntui hänelle hyvin luonnolliselta valinnalta. Toinen tärkeä tekijä oli tietysti Francon vastustaminen ja Guernica, mutta ystävien täytyi Picassolle kädestä pitäen selittää ensin, mistä Espanjan sisällissodassa oli kysymys. Silloinhan taiteilija juhli etupäässä Pariisissa. Komeita juhlia olikin, ja jatkuvasti hänellä varaa pitää sisäkköä, kokkia, lastenhoitajaa ja autonkuljettajaa. Auto oli Hispano Suiza. Ei hullumpi ura.

Sielläpä siis vaelsimme Ateneumin avarissa saleissa ja ihailimme kubistisia muotoja ja vääntyneitä ihmishahmoja, joissa on oma suggestiivinen vetovoimansa. Vain nero kehittää kokonaan uuden tyylin. Tapasimme monia tuttuja kuten avajaisissa tapahtuu, joten teoksiin on vielä tutustuttava paremmassa rauhassa.

Mikä atmosfäärin muutos, kun illaksi matkasimme Kyröön ja painelin puolestani Heiskalle osallistumaan keskusteluun Myllykolun ja Töllinmäen kunnostamisesta ja tulevaisuudesta. Hohhoijaa, ajattelin, vieläkö tätä ja kuinka kauan – mutta nyt seurasikin yllätys!

Tilaisuudesta tulikin hedelmällinen ja asiallinen, jopa innostava. Hämeenkyrö-seuran puolesta Esa Koivunen ja Vilja Pylsy olivat sen hyvin järjestäneet ja meidät jaettiin työryhmiin, jotka ideoivat kauttaaltaan rakentavia kohtia kunnostuksen edistämiseksi, vihdoin.

Tärkeätä oli sekin, että uusi kunnanjohtaja Kari Häkämies osallistui aktiivisesti tilaisuuteen. Tällaista ei ole tapahtunut koskaan sen 37 vuoden aikana, minkä olen näitä hommia seurannut. Tämä antoi uskoa siihen, että nyt ollaan tosissaan. Kunta on yleensä loistanut passiivisuudellaan kulttuuriasioissa, yhtenä perimmäisenä syynä se, että kulttuurisihteerin virka muutettiin kauan sitten osa-aikaiseksi ja yhdistettiin kansalaisopiston rehtorin virkaan. Seuraukset ovat tuntuneet. Viranhaltija, jonka pitäisi näistä asioista vastata, ei ehtinyt tähänkään tilaisuuteen.

Mutta meitä muita oli varmaan kolmisenkymmentä, ja keskustelu aaltoili vilkkaana. Vain uudistettavan teatterikatsomon katoksesta syntyi vähän erimielisyyttä. Yleensä kannatettiin kutsukilpailua suunnittelijoille, jotta on vara valita. Katos on nykyään muka välttämätön, mutta Myllykolun pienoismaiseman kannalta se on mahdollisesti hallitsevan kokoisena uhka. Itse museoiden kunnostamisessa ei pitäisi olla enää muita esteitä kuin raha ja tahto. Saas nähdä mitä viimeinkin seuraa.

Kuinka monesti olenkaan tullut vastaavista tilaisuuksista kotiin masentuneena ja raivoissani kaikesta riitelystä ja turhan jauhamisesta. Nyt innoissani uhkasin muuttaa kirjat takaisin Kyröön. (Marja vähän viilensi.) Mutta ajat muuttuvat, jokohan lehti kääntyy. Niin, olihan Sillanpään 121. syntymäpäivä, kukaties hänen henkensä leijui siunaavana tilaisuuden yllä.