Siinä sitä nyt valitellaan Aamulehden sivulla Myllykolun kehnoa kuntoa. Aivan aiheesta kyllä, mutta asia on ollut tiedossa jo kymmenen vuotta! Jahkattu on riittämiin. Viime vuonna kokosimme Kaunon kanssa pienen porukan paikalle katsastamaan mitä voisi tehdä, ideoita ja suunnitelmia syntyi, lehti oli silloinkin paikalla – mutta arvatkaa tapahtuiko mitään sen jälkeen. Aivan oikein, ei mitään.

Ja nyt siellä istutaan samassa pisteessä, vähän vain lisää vinoutuneessa katsomossa. Taidettiin sitä hiukan hätäoikaista sentään viime kesänä. Mutta eikö nyt olisi hienompaa kutsua toimittaja paikalle sitten kun jokin suunnitelman tapainen olisi jo tehtynä? Näitä tarttis tehdä jotain -juttuja on ollut kylliksi tai liikaa.

Ongelmahan on siinä, että Myllykolun omistaa kunta, mutta kunnasta ei löydy ketään vastuuhenkilöä, joka olisi siitä kiinnostunut. Eipä nytkään kunnan edustajaa edes haastateltu. Kun ei sellaista ole. Kulttuurikunnassa ei ole kulttuurisihteeriä eikä muutakaan alan aktivistia. Olen ehdottanut, että nämä museot, Myllykolu ja Töllinmäki, olisi saatettava yhteisen johdon alaisuuteen, joka sitten pontevasti lähtisi kehittämään kumpaakin. Töllinmäki kuuluu F.E. Sillanpään Seuralle, joka on uuteen järjestelyyn suostuvainen. Kunnasta vain ei kuulu mitään.

Vähän erikoista on sekin, että paikan rappio otetaan näyttävästi esiin juuri kun Myllykolun näytäntökausi on alussaan. Olikohan hyvääkin mainosta? Muutenkin kuuluu katsomo ammottaneen alkunäytännöissä tyhjyyttään.

Joten tässä kokonaisuudessa olisi paljon pohtimista ja tekemistä. Museon kunnostus on ykkösasia, teatteri on sille alisteinen ja sopeutettava museon henkeen. Kolhittu kesäteatterikin kaipaa kipeästi yhtenäistä johtoa, sekavalla järjestelypohjalla on jo onnistuttu romahduttamaan katsojamäärät. Pahinta olisi tietysti, jos sinne rakennettaisiin nyt komea katettu katsomo, joka peittoaisi lopullisesti paikan sillanpääläisen herkkyyden.

Eilen kun istuimme Soinilassa päiväkahvilla, tuli muutenkin mieleen vanhojen arvorakennusten kohtalo ja vähittäinen luhistuminen. Kun jokin kulttuurihistoriallisesti merkittävä rakennus ei varsinaisesti tuota mitään, tuntuu nykyisinä taloudellisina aikoina työläältä pitää sellaista kunnossa ja avoinna yleisölle. Mikähän lienee Soinilankin tuleva kohtalo, nyt se on vielä pystyssä vaikka ei mikään julkinen rakennus, ja siihen liittyy Nyströmin suvun historiaa monenkirjavaa, sekä I.K. Inhan että Usko Nyströmin työtä ja muistoja. Aamu sitä on sisukkaasti pitänyt hengissä, mutta kovia on kokenut sekin rakennusparka.