Myllykolun Kesäteatterissa nähdään nyt Jussi Kylätaskun näytelmä Runar ja Kyllikki.

Muistelin koska olen nähnyt sen viimeksi, ehkä noin 30 vuotta sitten Mikkelin Teatterissa, sitä ennen varmaankin myös Helsingissä. Aikanaan se oli kohuttu ja vähän sensaationkäryinen teos. Kylätasku yhdisti kansalliset tragediat, Kyllikki Saaren tapauksen ja Tulilahden murhat samaan keitokseen, molemmat 50-luvulta. Me jotka elimme silloin muistamme hyvin.

Nyt oli kiintoisaa katsella kuinka näytelmä on kestänyt aikaa. Tavallaan se vertautuu Sillanpään Hiltuun ja Ragnariin aiheensa puolesta: molemmissa palvelustyttö kuolee seksuaalisen väkivallan seurauksena, toisessa hukuttautuu, toisessa puukotetaan. Sillanpään yhteiskunnallinen kritiikki oli sikäli murhaavampaa, että Ragnar tuli ylemmästä yhteiskuntaluokasta.

Tässä syyllistetään koko kyläyhteisö luokkiin katsomatta. Pahimpia ovat kauppias ja taksikuski, kirkkoherra päästetään vähän helpommalla. Kyllikki Saaren tapauksessa kirkkoherra taisi lopulta olla todennäköisin syyllinen, vaikka sitä ei koskaan voitu näyttää toteen. Kylätasku valitsi toisen näkökulman: tekijänä ja samalla uhrina on aikansa syrjäytynyt, heikkohermoinen ja saamaton nuorukainen, eräänlainen aikansa Toivolan Juha, alusta saakka tappioon ja tuhoon predestinoitu.

Näin ollen näytelmä tuntuu antavan valmiin asetelman kohta alussa. On armoton kyläyhteisö, hyvin yksioikoiset mies- ja naishahmot sekä kaikkien yhdessä hyljeksimä Runar, itsetunnon ja seksuaalisen puutteen merkitsemä. Vain muutama pilkahdus nuoren naisen ymmärrystä kirkastaa pojan onnetonta elämää, ja nekin kääntyvät vastakohdikseen. Uskonnollinen ahdasmielisyys ja kiivaus ovat tietysti henkisenä taustapaineena.

Onkohan kuva tämmöisenä jo aikansa elänyt? Nuorten ahdistus, syrjäytyminen ja väkivallanteot ovat vain ajan myötä lisääntyneet. Ovatko syyt vähän muuttuneet? Vieläkö nuori elää uskonnollisen ahtauden, raakojen miehisten mallien ja ymmärtämättömien naisten puristuksessa?

Tätäkin näytelmä panee kysymään. Muutettavat muuttaen tästä saisi hyvinkin ajankohtaisen ja kipeän julistuksen. Nyt sillä on klassikon hivenen raskasta patinaa harteillaan. Kun nuoret kiitettävästi lähtivät mielenterveyden asialle, olisi tästä ajasta löydettävissä ehkä tuoreempiakin sytykkeitä keskusteluun.

Parikymppisten tekijöiden työksi Runar ja Kyllikki on Myllykolussa kunnianhimoinen, vakava ja haastava esitys. Antti Kilpijärvi on ohjannut joukkoa osaavin ottein, reippaasti ja turhia kyselemättä. Teksti on niin selvää, että lopun alleviivaukset ovat mielestäni tarpeettomia. Kristillinen uhriajatus väännetään meille kirjaimellisesti rautalangasta! Antti Väre tekee Runarin kapeasta roolista sen minkä siitä voi, hahmonsa on varsin vaikuttava joskin sama alusta loppuun. Näyttelijän hermovärinää on tässä lupaavassa nuorukaisessa riittämiin. Kyllikkinä Katri Järvelä on herkkä ja laulaa kauniisti. Kylän mieskaartissa on rehvakkaa machoilevaa alkuvoimaa. Opettajan roolissa Juha Ruokola sentään vähän kevensi tunnelmaa.

Tekstiä olisi huoletta voinut lyhentää puolisen tuntia ja jättää useimmat laulut pois, ne eivät tarinaa mihinkään vieneet. Kolmisen tuntia viilenevässä illassa on jo lievä koettelemus. Mutta hatunnosto urhoolliselle ponnistukselle! Toivottava on, että näinkin vaativa esitys löytää kesäisen yleisönsä.

Tiedottajan (Anna Siren) ja sponsorin (Leila Parhankangas) löytämisessä Arvottomien ryhmä on ainakin onnistunut paremmin kuin mikään aikaisempi Myllykolussa. Jospa nuorten toimesta lehti kääntyisi kovia kokeneessa kesäteatterissa.