Minkähän takia radiossa vietetään haastavaa heinäkuuta. Eikö heinäkuun pitäisi olla kaikkea muuta kuin haastava? Täällä ei ainakaan haasteta ketään eikä mitään.

Toiseksi, kuinka osumme kirjojen äärelle. Sairaalassa katselin aikani kuluksi Francon aikaa Teemalta, en ole ennen kuin väläyksiä silmäillyt. Siinä hiljaisuudessa kiinnostuinkin tämän hauskan perheen vaiheista, taustalla riittämiin historiaa ja politiikkaa. Ja nyt sitten katselen joka jaksoa. Näin juuri kävi aikanaan Heartbeatin kanssa, näin ensimmäiset väläykset Hoitokeskuksen odotushuoneessa.

No jaa, Madridin maailma johti hakemaan aiheeseen liittyvää kirjallisuutta hyllyn uumenista ja koppasinkin kaksi Camilo José Celan suomennosta, joista Mehiläispesä (1951, suom. 1989) lähtikin imemään puoleensa, Café don Rosan kahvilaan ja sen huvittaviin ihmistyyppeihin. Makaan riippumatossa ja vaivun 1940-luvun ajattomaan Espanjaan.

Samalla täydentelen Yrjö Jylhän vaiheita ja mietin jo uutta työtä, mutta eipä nyt hätäillä. Levätä pitäisi. Lempeä kestohelle on parasta kesää, se ei minua ole koskaan haitannut (?), tulee sellainen leijuva olo. Mutta haikeana katselen erilaisia raiviotöitä, joihin pitäisi taas tarttua kunhan tästä – .

Ruotsalaiset dekkarit hallitsevat tv:n myöhäisiltoja, mutta miksi ihmeessä kuuluttajat selittävät juonta ja antavat tyhmiä viitteitä. Haluan itse päätellä, onko alkava juttu kiehtova, jännittävä, kihelmöivä vaiko peräti riemastuttavan hirtehinen. Ja onko Ruotsissa todella niin paljon karmeaa väkivaltaa, vaarallisia ryhmittymiä ja umpikieroa poliittista suhmurointia kuin nämä Wallanderit ja Beckit joutuvat ehtoosta toiseen selvittelemään?