Jumalaisen kaunis kesäpäivä täällä Woodbridgen puutarhoissa. Kirsikkapuut kukkivat, samoin kaikki muut pensaat, tulppaanit ja liljat ja narsissit helottavat, maailma on tuoksuja tulvillaan. Lämmintä parikymmentä celsiusta, aurinko paistaa.

Tutustuimme kunnolla Susanin ja Piersin hedelmäfarmiin, jossa muistaakseni 80 hehtaaria viljeltyä, siellä parsa jo ujona kurkisteli, vadelma ja mansikka poikineen, omena kukkaan puhkeamaisillaan, puita silmänkantamattomiin. Laitumella iloisia, lihavia lampaita satamäärin. Hommaa on siinä äskettäin vihityllä ei nyt enää niin nuorella parilla.

Susan vei myös kävelylle ikivanhaan tammimetsaan, kuin satua ja unta, valtaisia puita, rungot rautatieaseman tornin paksuisia, kyhmyisia, salamyhkäisiä.

Irman ja Johnin perhe on puoliksi aito brittiperhe, mutta puolet on vielä Suomen sukua ja kieltäkin. Fiksua, lukenutta väkea, Susan taisteli äidinkielen opettajana Lontoossa (terrible kuulemma) ja councilin hommissa Kairossa ennen heittäytymistään farmariksi Piersin kanssa. Tämän isä ollut rakentamassa sotavankina Kwai-joen siltaa, silloin jo unelmoi vapaan farmarin hommista jos hengissä selviää…

Ajelimme rannikolla, ihailimme Brittenin muistomerkkiä ja nautimme muhkean lammasdinnerin farmilla. Lounaalla jo maistelimme ihkauusia parsoja suoraan maasta, ihanaa! Isäntäväkemme on niin ystävällistä ja rentoa että itkuksi meinasi pusertaa Marjankin. Tavannut sukulaisensa viimeksi parikymmentä vuotta sitten. Eipä taida jäädä viimeiseksi keikaksi Woodbridgeen, nyt kun tiekin jo osataan.