Sen verran täytyi olla kotiseutuhenkinen, että oli mentävä viimein katsomaan elokuva Rööperi.

Tiesin kyllä odottaa, ettei se mitään Rööperiä kuvaa, vaan yhtä rikosjengiä ja sitäkin kapeasti. Miljöötä oli alkukuva ja loppu Viiskulmasta, siinä kaikki. Olisihan Rööperi kaikkineen ihan oikeankin kuvauksen arvoinen. Mutta sehän vaatisi viitseliäisyyttä. Helpompi on mäiskiä kokoon tämmöinen puoliraaka väkivaltaleffa.

Elin täällä ja kuljin näitä katuja 1957-1980, mutta tällaista Rööperiä en koskaan tullut tuntemaan. Monia laitapuolen originelleja, pultsareita ja pulimuijia kyllä muistan, hauska niiden kanssa oli heittää joku repliikki koiran kanssa lenkkeillessä. Sekin kaveri, joka puhui aina itsekseen saksaa, ja se toinen, joka pyysi aina äidiltäni anteeksi, kun tuli kadulla vastaan. Tässä nyt tutustui vähän tähän alamaailman kovapintasakkiin, eräänlaisiin Helsingin häjyihin, jatkona Aleksi Mäkelän taannoiselle tappeluleffalle.

Vaan olikohan se ihan tällaista? Elokuva alkoi maistua jonkinlaiselta suomalaiselta Sopranos-muunnelmalta. Yritettiin kyllä kuvata rikollisuuden omaa moraalia ja kundien läheisiä suhteita poliisiin, tähän Koistiseen eli Torsti Koskiseen, joka äskettäin kuoli. Siitä olisi saanut enemmänkin irti. Tyypit jäivät kulisseiksi, toiminnan edustajiksi.

Loppua kohti keskeisen kolmikon kuvat kyllä syvenivät, ja tarinaan tuli jännitettä, pientä jännitystäkin. Mutta ihmeen ulkokohtaisesti kaikesta selvittiin, loppuvitsiä myöten. Paljon piti katsella rumia parrakkaita miehiä lähikuvissa. Huumehörhö Crisu oli kyllä kiintoisa hahmo, jota Peter Franzen näytteli vaikuttavasti. Itse Tomppa (Edelman) edusti hyvettä kaiken pahan pohjalla, tietysti koska esikuva oli elokuvan inspiraattori. Surkein tyyppi Kari (Hietalahti) jäi mieleen, elämään kelvoton vankilan asukki. Lopussa hänelläkin oli hetkensä.

Mutta Ugi (Valkeejärvi) vähän kummastutti. Nykäsen ja Sjöbergin rosoisesta haastattelukirjasta (jota teksteissä mainittiin komeasti romaaniksi) sai ihan toisen käsityksen. Tässä korostui pelkkä röyhkeä väkivalta. Tv2:n Rikostarinoita-sarjassa esiteltiin aikoinaan Annankadun postiryöstö, joka oli Ugin käsialaa, ja mies saatiinkin viimein kiinni. Poliisit kertoivat tapauksesta tiettyä ylpeyttä mutta myös ihailua äänessään. Ugi oli alansa nero, ilmeisesti. Olisihan siinäkin ollut aineksia enempään kuin näihin verisiin päihin, joita leffa tarjoili liiankin kanssa.

Mutta kuten huomataan, aktivoiva elokuva, jonka jälkikuva kaikesta huolimatta on voimakas.