Sofi Oksanen ja Imbi Paju puhuivat kyllä suunsa puhtaaksi Akateemisessa illan suussa. Hyväksyn senkin rinnastuksen, että Viron kyyditysten kieltäminen on sama reaktio kuin holocaustin kieltäminen. Jostakin historian pimennosta halutaan eroon torjumalla se. Mutta ei auta, aina palaavat todistajat ja kirjoittajat.

Selasin sen verran tätä uutta kirjaa, että Maimu Bergin kuvaus on vahva kaikessa konkreettisuudessaan ja ytimekkyydessään. Näin elettiin siellä, kuinkas meillä. Monia hävettäviä muistoja nousee varmaan tällä puolen lahtea esiin. Maimu viittaa meidän punalippujen heiluttajiin, muistaa miettineensä ovatko he sairaita vai onko kyseessä joku parodinen karnevaali. Nyt niitä ilmaantuu uudelleen, oikein tosiuskovaisia, näitä Bäckmanin johtamia aivopesijöitä. Vaan turha taitaa olla toivonsa kääntää musta valkoiseksi.

Onko suomalaisilla syytä pyytää anteeksi? Kyyninen kylmäkiskoisuus on eräs puoli kansanluonnetta. Kyvyttömyys eläytyä ihmisiin, sen sijaan on hyvä nojata ideologiaan. Muistan erään poliittisesti informoidun historian professorin puhelleen sikäläisten laulujuhlien ja repeilemisen aikaan ehkä juuri 1989, että ”emme me halua mitään itsenäistä levottomuuspesäkettä lahden etelärannalle, parempi että virolaiset pysyvät rauhallisesti Neuvostoliiton ohjauksessa, ja voimme sitten antaa kaikkea kulttuurista tukea” jne. Näin laajasti ajateltiin; Koivisto lienee oikeassa uskoessaan, että kansa oli hänen kannallaan.

Jatkoimme siitä elokuviin: ranskalainen puolidokumentaarinen koulumaailman kuvaus Luokka panee kyllä miettimään tätä monikulttuurisuuden siunauksellisuutta, josta kauniisti puhutaan. En totisesti olisi opettajana kuvatussa luokassa montakaan päivää. Kovat paineet ja tuskat oli eri kansanryhmien lapsillakin oppia ranskaa ja olemaan ihmisenä vieraassa maassa. Lopulta selvittiin yhden sinänsä sympaattisen kaverin erottamisella. Dokumentin teko niin, että katsoja todella uskoo seuraavansa oikeata luokkaa, on ihme sinänsä.