Mihin vuosikokoukseen on semmoinen ryntäys kuin Suomalaisen Kirjallisuuden Seuraan? Nyt varsinkin asiat kiinnostavat, kun vanha seura on muutoksen kourissa.

Kaksi viestiä välittyi selvästi: seura on talousvaikeuksissa ja talon remontti herättää ristiriitaisia tunteita. Talouden verkkoihin keskittyi esimiehen puhe, talon vaiheista kertoi esitelmä. Seuran toiminnallisista suunnista tai painopisteistä ei nyt puhuttu mitään. Kehykset ensin kuntoon.

Seura alkaa ensi kerran muistini mukaan periä jäsenmaksuja! Tämä onkin ollut tähän saakka ylellistä: jäsenyys etuineen ja Hiidenkivineen aina ilmaista. Vaan kuinkahan paljon jäsenmaksut sitten kattavat parin miljoonan vajausta. Päätös olikin luonteeltaan symbolinen, olemme samoissa talkoissa.

Arkkitehtuuriin erikoistunut tutkija oli ottanut tehtäväkseen selittää loppuun ehtivä remontti parhain päin. Kuulimme ensin, kuinka Sebastian Gripenbergin suunnittelema pian 120-vuotias kansallisromanttinen linna tuhottiin perusteellisesti remontissa 30-luvulla. Ja sitten saimme pelastussanoman: nyt aarre on taas arvoonsa entisöity. Tätä kuuntelimme paljaan valkeaksi karsitussa juhlasalissa, josta juhlavuus on kaukana. Muutama lamppu kuulemma kertoo historiasta sekä yläparvekkeen kirja-aarteet lasin takana. Puhujan mukaan Gripenbergin mieleen tulisi nykyisessä salissa alastomaksi riisuttu nainen. Minulle ei syttynyt edes niinkään lämmittäviä mielikuvia. Esitelmää ”valaisi” pyörivä digikuvasarja, jonka yhteydet puhujan sanottavaan piti itse yrittää kehitellä. Ettei vain joku 50 vuoden päästä puhu tästä remontista samassa hengessä kuin nyt puhuttiin 30-luvun rötöksistä.

Mutta kokous sujui kivuttomasti vailla yhtään säröääntä, ja buffet viineineen maistui. Seuran vieraanvaraisuus oli korkeampaa tasoa kuin viimeksi. Jääneet ovat takavuosien kuumat kiistat, sekin kerta jolloin Kustaa Vilkuna syrjäytettiin jostakin elimestä. Kunnianarvoisa seura elää muutospaineista huolimatta tyyntä, toivottavasti ei sentään henkisesti seisovaa aikaa.