Panu Rajala

Aamutuimiin pitkästä aikaa Vepan baariin, joka näin viikonloppuna olikin evakossa Essolla. Vanha konnasto koolla, Pitkoa houkuttelin huvittajaksi Vanhan kirjallisuuden päiville, poika taisi vähän lämmetäkin. Torilta hankittu muhkea matikka, auto viimein pesetetty.

Maalla ollaan, joten piipahdus Tampereen kirjamessuille helppo ja samalla istuttiin siellä Vanhan kirjallisuuden päiviä, tätä ohjelmatoimikuntaa. Eikö nyt se entinen Henki ja elämä ollut omintakeisempi tapahtuma kuin tämä niukahko ja vaimea uusin kirjamessujäljitelmä? Siperiassa oli ainakin ruuhkaa ja tunnelmaa enemmän kuin Pirkkahallissa. Mutta pääasia että kirjallisuutta kovasti edistetään.

Sastamalaan saatiin jo hyvän näköinen ohjelma kasaan, joutuisa ja idearikas toimikunta ei kauan näitä aikaile. Pelkona seinien pullistuminen yleisöryntäyksestä kuten viime kesänänkin.

Illalla katseltiin alusta loppuun Turun taannoinen Seitsemän veljestä, Marja varsinkin kun tunsi silloin näyttelijöitä – ja vieläkin se veti. Yllättävän tuoreelta näytti Matti Tapion tv-sovituskin. Elävää kulttuurihistoriaa näin Kiven juhlavuonna, olihan nerokas ihmiskuvaaja siinä. Nyt odotellaan vain aurinkoisia hiihtokelejä.

SKS:n kustannustoiminta täyttää 175 vuotta; sen kunniaksi vastaanotto vanhassa muistorikkaassa juhlasalissa, joka nyt on remontoitu tuntemattomaksi: kivat parvekkeet kirjahyllyineen poistettu, samoin arvokkaat muotokuvat ja kaikki muu kotoinen rekvisiitta. Paljaat valkeat seinät tervehtivät meitä puhtaaksi sterilisoidussa salissa. Tunnelma kuin kalkitussa sairaalassa. Kuulin että edes muotokuvat palautetaan, remontti vielä kesken. Mutta pidin enemmän vanhasta kodikkaasta tunnelmasta. Täällä pidin väitöskaronkkanikin 1988. Mikä on Kirjallisuuden Seura ilman yhtään näkyvää kirjaa?

Kiva oli katsella seinälle heijastettuja valokuvia menneiltä vuosilta. Siellähän hilluimme itsekin eri tilanteissa. Vanha meno oli rattoisaa ja joskus riehakasta, hyviä jatkoja takahuoneissa. Nyt talo on valjastettu huipputehokkaaksi, hienoja kirjoja tuotetaan nauhana, mutta entisestä lämpimästä kosketuksesta on jotain kadonnut.

Entiset kustannusjohtajat muistelivat ja Päivi kukoistaa nykyisenä johtajana, yli äärirajojensa viritetyssä tuotantokoneessa. Miten liikuttavaa vaikka Urpo Vennon aikana: hän hoiti kustannustoimintaa pääsihteerin toimen ohessa ja sai läpi sentään yhden (1) kustannustoimittajan. Hänen kanssaan tein ensimmäisen kustannussopimukseni, Päivi toimittajana. Pidä kunniana, että aloitin julkaisu-urani silloin anno 1983 vanhimman ja perinteistä rikkaan SKS:n kirjantekijänä. Olihan siellä Kivikin, tosin hyllytettynä.

(Hiidenkivessä on muuten mainio juttu Kiven perillisten käräjäkanteesta vastaan SKS unohdetuista tekijänoikeuksista. Mutta kuinka jutussa lopulta kävi?)

Luen Matti Klingen uusimmasta päiväkirjasta mietteitä Isän tyttö -oopperasta, jonka hän on nähnyt kaksi vuotta sitten premiäärissä Savonlinnassa. Klingen mielestä sodan jälkeinen historia kuvataan oopperassa liian synkkänä, pitäisi enemmän valottaa hyvinvoinnin lisääntymistä, onnellisuutta, ensimmäisiä ulkomaanmatkoja, liittymistä EU:n ytimeen jne. Mutta eihän oikea draama kuvaa onnen lisääntymistä. Klinge sivuuttaa kokonaan oopperan psykologisen ja perhepoliittisen puolen, ihmisten sisäisen kehityksen. Yleensä historioitsijalle ei ole mikrotason ihmistä, yksilöä. Hän seuraa suuria linjoja, kulttuurivaikutteita, laajoja kehityskaaria. Näin ymmärrän myös Klingen kylmäkiskoisuuden vaikkapa virolaisten kärsimyksiä kohtaan; tärkeämpiä olivat Venäjältä tulleet kulttuuriset vaikutteet kuin kyyditysten toimeenpanot, niiden uhrit.

Olivatkohan ne muutkaan vaikutteet aina niin suotuisia, sopii kysyä. Kerran kun 1988 istuin Linda Vidingin saattelemana Tallinnan rautatieasemalla matkalla Riikaan esitelmöimään Sillanpäästä, hän oikein esimerkkejä osoittaen esitteli minulle aseman ihmisvilinässä venäläisten huonoa käytöstä, karkeutta ja välinpitämättömyyttä alkuperäisen väestön arvoista. Äskettäin kuului Linda Vidingin lämmin sivistynyt ääni meidän radio ykkösemme tallenteesta.

Tämä liittyi oopperaan vain välillisesti, kuvattiinhan siinä muun ohessa suomalaisen älymystön innostusta Moskovan aatteisiin 70-luvulla, aatteiden vaikutusta ihmissuhteisiin ja hiljaista väljähtämistä, pettyneen idealistin alkoholisoitumista.

Matti Vanhanen voitti sitten oikeusjuttunsa kuten voitonvarmana meille lupasi jo Gallén-Kallelan museossa toissasyksynä. Poliitikkojen ja muiden julkisen röykytyksen osalta selventävää, mutta toivoa sopii todella, ettei hovioikeuden linjaus kurista vaativien kunnollisten muistelmien, elämäkertojen ym. vapautta käsitellä eläviä ihmisiä, heidän yksityisyyttäänkin.

Elinan päivä. Arkistoissa peuhattiin Vesan kanssa. SKS menee isoon remonttiin, alkaa olla kiire pelastaa mitä pelastettavissa on.

Olli Kortekankaan Isän tyttö illalla oopperassa: suuri pala haukattu äskeistä historiaa, ja se esitellään harvoin viivoin, perhepsykologian näkökulmasta. Tuttuja ilmiöitä, aikakausien läpiloikkauksia, viitteellistä luonnehdintaa. Mutta siinä oli ainakin sanomaa: huolehtikaa läheisistänne. Vallankumous jäi romanttiseksi huitaisuksi ilmaan, aatteet väljähtyivät ja kaikista tuli mukavia keskiluokkaisia, mutta perheen sisäiset traumat jäivät elämään. Sodassa kaatuneen isän opetus lähdöstä, jotta tulisi viisaammaksi, osoittautui sekin subjektin kannalta hyödylliseksi mutta läheisten kannalta tuhoisaksi. Loppu oli nätti, julistava, mutta miten erilaista julistusta eturintamassa kuin aikoinaan Lapualaisoopperassa. Pientä, pyytelevää, vetoavaa.

Siellähän oli Turkasta alkaen teatteriväkeä ja muita intellektuelleja katsomossa. Jotenkin tämä koetaan tärkeäksi, eihän usein tehdä nykyoopperaa isoista lähimenneisyyden asioista. Ihmiskuvissa olisi voinut olla enemmän koskettavuutta, monet esittivät yhden piirteen tyypillisyyksiä. Kaunis ja vähän kosiskeleva loppu jätti kuitenkin hyvän mielen.

Mitä mieltä musiikillisesti, enpä tiedä. Jotain kaunista laulullisuutta, johtoteema ja loppulaulut, eleettömyydessään. Solisteissa ei moittimista, sanoista joskus vaikea saada selvää. Melodiat muuten samaa sekavahkoa, painokkaita alleviivauksia. Sympaattinen kokemus silti.

Arkistossa kaiveltiin Yrjö Jylhän papereita Vesan kanssa, valokuvia löydettiin, kaikenlaista kiintoisaa. Kuinka unohdettu klassikko Jylhä ihmisenä onkaan. Runoilijan suhde sotaan oli verisen vakava, sille tielle jäikin.

Ei mitään ihmettelemistä siinä, että Smedsin vapaa mukailu Tuntemattomasta herättää tv-tallennuksen jälkeen pientä kitinää. Sota anarkistisena leikkinä ei oikein innosta, kun oikeitakin on juuri nähty ja edelleen käydään. Suomen sotien todellisuus taas häivytetty teatterissa niin taiteelliseksi temppuiluksi, että tunnistaminen vaikeaa ainakin veteraaneille ja asiaan vähän perehtyneille. Kyse ei olekaan sodan kuvauksesta, vaan tunnetilasta, purkauksesta, Kiven sanoin murheellisesta iloleikistä.

Matka junalla Saloon, mistä auto noutamassa Halikkoon Wiurilan kartanoon. Ben Zyszkowicz johtaa pientä joukkoa. Menemme Marjan entisen oppilaan, kansanedustaja Pertti Hemmilän 10-vuotisen valtiopäiväuran kunniaksi pidettävään juhlaan.

Kiintoisaa tutustua melko mahtavaan kartanoon, jonka entiseen hevostalliin mahtui hyvin parisataa henkeä illastamaan. Tilaisuutta isännöi kartanon omistaja Günter Brüninghaus. Puheita pidettiin, Perttiä – poliisia, maanviljelijää, pontevaa kansanedustajaa – lujasti kehuttiin. Paljon on varmaan näitä puuhakkaita ja aloitekykyisiä edustajia, jotka eivät hillu palstoilla ja joiden työ ei juuri tule suuren yleisön näkyville. Maaherra tyytyi lukemaan jotain hallinnon järjestelyyn liittyvää absurdia virkaraporttia, mutta Ben hauskuutti sitten yleisöä senkin edestä vanhoilla ja uusilla kaskuilla. Mietaakin nousi kehumaan kaveriaan Perttiä, Pia Koriseva juonsi ja viimein saatiin varsin maittava blini- ja poroillallinen. Juhlan kruunasi Tomi Metsäketo upeilla lauluesityksillä.

Että näin saimme mekin osallistua valtiollisiin tunnelmiin, ja Marja tapasi paljon vanhoja tarvasjokelaisia tuttujaan. Viihdyin hyvin hänen siivellään. Tällaisen juhlinnan ja vaivannäön jälkeen Hemmilä saanee äänivyöryn seuraavissa vaaleissa.

Voisiko nyt sanoa, että kehä kiertyy kauniisti umpeen. Lahden historiapäivillä aloiteltiin Waltarin juhlavuotta helmikuussa 2008 ja nyt matkaan samoille päiville hakemaan Historian Ystäväin Liiton tunnustusta Vuoden historiateoksesta.

Mutta ennen luovutusta seuraan talvisodasta käytävää seminaaria aamupäivällä. Kolme erinomaista esitelmää; Henrik Meinander hahmotteli talvisodan yleisiä yhteyksiä, Tiina Kinnunen valaisi napakasti naisten talvisotaa ja Lasse Laaksonen kertoi yhteenotoista Marskin ja kenraalien välillä. Mieleen jäivät Meinanderin esittämät varaukset siihen teoriaan, jonka mukaan Saksan lupaukset myöhemmistä aluepalautuksista olisivat ratkaisseet talvisodan rauhan. Tätähän Ylikangas on voimakkaasti esittänyt. Ikään kuin kylmäpäiset päättäjät olisivat tosiaan voineet luottaa lupauksiin ja siihen kuinka tulee käymään. Että näitä käytettiin epäilijöille perusteluina jotta rauha äkkiä saataisiin, tuntuu Meinanderin tulkinnan mukaan uskottavalta.

Kinnunen kertoi vaikuttajanaisista, Elsa Enäjärvestä ja Kyllikki Pohjalasta, vähän tavallisistakin. Katarina Eskolan kokoamasta kirjeenvaihdosta löytyi ihailtavia ja hupaisia esimerkkejä naisen huolehtivaisuudesta sodan keskellä. Laaksosen esityksessä Mannerheim suhteessa alaisiinsa tuli melko kriittiseen valoon. Kun hän on myös Renny Harlinin elokuvan asiantuntijoita, saa nähdä kuinka paljon tätä kriittisyyttä sitten tihkuu elokuvaan saakka.

Avajaisissa sitten julkistettiin tunnustuspalkinto. Matti Vanhasen seurue oli myöhässä, joten jako siirrettiin heti ohjelman kärkeen. Pienestä häslingistä huolimatta proseduuri saatiin vaivattomasti sujumaan. Päätin kiitospuheeni juuri kun pääministeri ja venäläiset vieraat astuivat saliin. Vanhanen oli valmistanut pienen esitelmän autonomian ajan merkityksestä, ja Venäjän duuman edustajan puheesta henki suorastaan vanhoja nostalgisia ystävyyden ja avunannon fraaseja.

Itse tunnustus tietysti lämmittää mieltä kovasti. Se on jo kolmas palkinto Waltari-kirjasta, ei hullumpaa. Merkille pantavaa, että nimenomaan historiantutkijat ovat kirjasta innostuneet, kirjallisuudentutkimuksen puolella on hiljaisempaa. Sain niin viljalti kehuja ja onnitteluja, että alkoi jo vaivaannuttaa. Junalla takaisin Helsinkiin yhdessä hujauksessa.

Kun katselimme Pressiklubia, hämmästyimme kuinka kokeneet debatöörit menettivät niin täysin malttinsa tyynen Jussi Halla-ahon seurassa. Leif Salmén, tavallisesti terävä ironikko, yltyi suoraan solvaamaan inhoamaansa ”fasistia” erittelevän keskustelun sijaan. Kovin kurttuisasti Saskakin siinä intteli, ja puheenjohtaja, jonka pitäisi olla tasoittava tekijä, yhtyi kumppanien kiivaaseen hyökkäilyyn. Kolme yhtä vastaan: olihan Halla-aho helisemässä, mutta selvisi ainoana tyylikkäästi ja taisi viedä pisteet. Oltakoon mitä mieltä hänen mielipiteistään, ainakin hän yritti rauhallisesti argumentoida – sikäli kun ei tullut koko ajan keskeytetyksi.

Torttukahvit olohuoneessa, Marja lauloi vähän vänrikkejä alkukielellä ja minä tyydyin lukemaan Risto Ahdin mitattomia käännöksiä Idylleistä ja epigrammeista.

Silti Runebergin palkintoraati olisi voinut noudattaa kohtuutta ehdottomuuden sijasta ja välttää palkitsemasta teosta, joka jo seitsemästi palkittu ja tuhannesti huomattu. Sääntöjä voisi todella muuttaa, tämä palkinto voitaisiin suunnata runoille, novelleille, esseille. Miksi kaksi päällekkäistä romaanipalkintoa? Vaikea ymmärtää. Jos kerran romaani, miksei huomattu vaikkapa Roger Åsbackan kiitettyä teosta Orgelbyggaren?

Istuimmepa iltaa vaihteeksi KOM-ravintolassa kuulemassa ja katsomassa kahden ihanan naisen laulu- ja runoesityksiä. Tiia Louste ja Tiina Weckström tulkitsivat Ilpo Tiihosta, Aale Tynniä, Ailaakin ja monia muita Carita Holmströmin säestyksellä. Oli karheampaakin tekstiä kuten Saisiota, Sinkkosta ja Turtiaista sekä Anna-Elina Lyytikäisen huumoria. Kiva kokonaisuus, taitavia taiteilijoita, Marja oli aivan hurmoksissaan tämmöisestä.

Jos haluaa pienen ulkomaanmatkan vähällä vaivalla, kannattaa käydä Itäkeskuksessa. Siellä on erilaista kuin missään muualla. Sillä välin kun Marja hoiti asiaansa, poikkesin lähetystorille ja löysin heti oivallisen, solakasti muotoillun ja siistin lukutuolin, ja uskoa sopii että halvalla. Ravintolamaailman thai-ruoka oli maittavaa. Ja eksoottisia tyyppejä näkee enemmän kuin missään muualla tässä maassa.

Mitä on sanottava siitä, että toiset silmälasini, jotka huolimattomasti unohdin lentokoneen etupussiin (joka muutenkin kaikkea nielevä katiska), katosivat sen tien ilmeisesti ikuisiksi ajoiksi. Huomasin unohduksen heti Thomas Cookin koneesta poistuttuani Las Palmasissa, mutta eivät tietenkään päästäneet takaisin hakemaan niitä. Välittömän etsinnän aloitukseen lentokentän toimistosta kului ehkä kuusi minuuttia. Tähän päivään mennessä laseja ei ole löytynyt. Kuka oli näin nopea välistävetäjä? Ja kuka mahdollisesti hyötyy juuri minulle mitatuista laseista, silmätkin vähän eri paria. Ei ne kehyksetkään niin kummoisia olleet.

Dokumentti Stanislavskista Teemalla erinomainen, ja se jatkuu. Paljon uutta aukeni ainakin minulle, erityisesti sponsorien merkitys uuden teatteritaiteen synnytyksessä. Miten sysäävä oli kouluaikoinani Tšehovin Lokin esitys Kansallisteatterissa syksyllä 1962, Kaliman ohjaus tietysti. Tajusin äkkiä mitä on taide. Pitäisi palata Tšehoviin, silloiseen mielikirjailijaani. MTV-aikoinani vierailin Moskovassa jollain tv-festivaaleilla 1984 ja osuinkin Taiteelliseen Teatteriin Tšehovin kuoleman 80-vuotisjuhlaan. Olipa pompöösia menoa, kirjailijan henki kaukana. Teatterin henkilökunta istui näyttämöllä, ja pitkiä puheita pidettiin. Tšehov olisi pitkästynyt kuoliaaksi.

Valtiopäivät on avattu ja köyhän asiasta muistutettu kolmenkin puhujan suulla. Mitkä sitten lienevät käytännön ponnistukset, jää nähtäväksi kuten meillä toimittajilla on tapana sanoa. Puhemies Niinistö nousemassa arvojohtajaksi presidentin rinnalle ja pian ohi.

Kiva keksintö tämä kanavien vaihto. Saatiin kansalaisille vähän ylimääräistä aivojumppaa ja käsityötä. Siitä kiitettävä Ylen herroja.

Mekin jumppasimme aikamme ja räpläsimme kaikkia kapuloita ja lehteilimme ohjekirjaa (ensin väärää) kunnes kaikki jumittui Menuun, mistä ei päässyt edes pois. Painelin nappuloita idioottimaisessa noidankehässä epätoivon partaalla. Uskoimme jo että tällä televisiolla ei enää katsella mitään. Sitä ennen Teema vilahti sentään näkyviin jossakin kanavalla 319.

Vasta kun Marja neuvoi rauhassa odottamaan, että tehdasvalinta ja kanavahaku saavat rullata loppuun saakka, kanavat ihmeeksemme loksahtivatkin uusille paikoilleen. Yksinkertaista kun onnestaa.

Toivottavasti keksitte pian taas uutta digivoimisteltavaa, muuten tv:n katselu käy liian helpoksi. Kun nyt sai maksutta selata kaikkia viittäsataa kanavaa – voi mikään turhuuden tulviva kukinto. Ei tulisi mieleen jokapäiväisesti tarvita. Tyydyimme surumielin seuraamaan Mariannen ja sisarensa epäonnea kosijoiden kaikotessa Jane Austeniin perustuvassa sarjassa Järki ja tunteet.