Luen Matti Klingen uusimmasta päiväkirjasta mietteitä Isän tyttö -oopperasta, jonka hän on nähnyt kaksi vuotta sitten premiäärissä Savonlinnassa. Klingen mielestä sodan jälkeinen historia kuvataan oopperassa liian synkkänä, pitäisi enemmän valottaa hyvinvoinnin lisääntymistä, onnellisuutta, ensimmäisiä ulkomaanmatkoja, liittymistä EU:n ytimeen jne. Mutta eihän oikea draama kuvaa onnen lisääntymistä. Klinge sivuuttaa kokonaan oopperan psykologisen ja perhepoliittisen puolen, ihmisten sisäisen kehityksen. Yleensä historioitsijalle ei ole mikrotason ihmistä, yksilöä. Hän seuraa suuria linjoja, kulttuurivaikutteita, laajoja kehityskaaria. Näin ymmärrän myös Klingen kylmäkiskoisuuden vaikkapa virolaisten kärsimyksiä kohtaan; tärkeämpiä olivat Venäjältä tulleet kulttuuriset vaikutteet kuin kyyditysten toimeenpanot, niiden uhrit.

Olivatkohan ne muutkaan vaikutteet aina niin suotuisia, sopii kysyä. Kerran kun 1988 istuin Linda Vidingin saattelemana Tallinnan rautatieasemalla matkalla Riikaan esitelmöimään Sillanpäästä, hän oikein esimerkkejä osoittaen esitteli minulle aseman ihmisvilinässä venäläisten huonoa käytöstä, karkeutta ja välinpitämättömyyttä alkuperäisen väestön arvoista. Äskettäin kuului Linda Vidingin lämmin sivistynyt ääni meidän radio ykkösemme tallenteesta.

Tämä liittyi oopperaan vain välillisesti, kuvattiinhan siinä muun ohessa suomalaisen älymystön innostusta Moskovan aatteisiin 70-luvulla, aatteiden vaikutusta ihmissuhteisiin ja hiljaista väljähtämistä, pettyneen idealistin alkoholisoitumista.

Matti Vanhanen voitti sitten oikeusjuttunsa kuten voitonvarmana meille lupasi jo Gallén-Kallelan museossa toissasyksynä. Poliitikkojen ja muiden julkisen röykytyksen osalta selventävää, mutta toivoa sopii todella, ettei hovioikeuden linjaus kurista vaativien kunnollisten muistelmien, elämäkertojen ym. vapautta käsitellä eläviä ihmisiä, heidän yksityisyyttäänkin.