Näin päättyi viimein monien vaiheiden vuosi.
Hyvästelimme Waltarin juhlavuoden eilen karonkassa Bottan Jääkäri-kabinetissa. Paikalla Waltari-seuran ydin juhlatoimikunnalla jatkettuna. Oli syytä tyytyväisyyteen kuten puheenjohtaja Anssi Arohonka yhteenvedossaan totesi. Harvoin jos koskaan on näin runsain määrin yhtä kirjailijaa muistettu, käsitelty, luettu ja toivon mukaan myös uudelleen arvioitu – sekä kotimaassa että ainakin seitsemässä muussa Euroopan maassa, saattoi olla jokunen lisääkin. Satakunta keikkaa kertyi omalle tililleni.
Juhlavuoden erityinen piirre oli se, että sitä ei johdettu ylhäältä valtiovallan toimin, vaan noin puolitoista sataa tapahtumaa syntyi etupäässä spontaanisti järjestäjien ja lukijoiden toimesta. Olihan valtuuskuntakin olemassa, mutta sen rooli jäi muodolliseksi. Tämä juhlatoimikunta kyllä heilui pääjuhlien järjestäjänä toimekkaasti ja johtokunta piti pitkiä kokouksia. Mutta pääosa oli vapaiden Waltarin harrastajien, kerääjien ja lukijoiden, kustantajan – jopa muutaman tutkijankin.
Ehkä on onnistuttu ainakin torjumaan muutamia kiisteltyyn kirjailijaan kohdistuneita pinttyneitä ennakkoluuloja, murtamaan totunnaista kuvaa ”viihdekirjailijasta” ja herättelemään akateemistakin horrosta, josta näkyy merkkejä – pari väitöstä viimein tulossa. Oma kirjani on myyty Akateemisesta loppuun näytekappaleita myöten.
Matti Klinge kiitteli kirjaani hyödylliseksi: oli saanut kuulemma virikkeitä taas omaan Waltari-harrastukseensa, mutta intressimme eivät mene ainakaan päällekkäin. Tähtäilemme kirjailijaa eri suunnista. Hän pitää Saarikoskea jotensakin Waltarin rinnalla, tietysti norsseja ja klassikkoja molemmat, mutta hiukan eri painoluokassa. Jospa Klinge kirjoittaisi aiheesta muutakin kuin päiväkirjaansa. Kävelimme taas yhtä matkaa kotikulmille, puhetta Ritva Haavikon Waltari-kirjasta sekä Salokanteleen Kross-kirjasta, jonka Matti pani matalaksi päiväkirjassaan. Kummastelin tätä ja kuulin perusteluja, jotka tuntuvat vähän von oben -henkisiltä, ikään kuin valmiin odotushorisontin sanelemilta. Taustalla käsitys venäläisestä ja saksalaisesta vaikutuksesta Viron kulttuuriin, jota Klinge taitaa suurvenäläiseen tyyliin liioitella. Luettava lisää Krossia jotta voin kunnolla keskustella.
On joka tapauksessa huokaisun aika. Kaikki taas tällä erää niin hyvin kuin takana. Kun selaan kertyneitä leikepinoja en voi kuin hämmästellä julkisuuden määrää, jonka vuosi on tuottanut. Viimeksi KU:n Viikkolehti ja Uutispäivä Demarikin ovat reagoineet laajasti, viime mainitussa Waltari-kritiikin ohessa peräti Aarne Laurilan ymmärtävä arvio viime vuoden romaanistani Kuningasajatus, jota ei juurikaan noteerattu. Aarne näkee, että nostan esiin harvinaisen kulman vuoteen 1918, jota ei ole kirjallisuudessa käsitelty aikoihin. Upseerien kuvausta hän pitää löytönä. Parempi myöhään…
Loppiaisiltana kävelyllä Marjan kanssa keskikaupungilla, ihailemassa Tuomiokirkon moninaisia valaisuja sekä kryptan erikoista seiminäyttelyä. Leuto leppoisa ilta, ihmisiä liikkeellä. Tuntui taas niin hyvältä elää kaiken keskellä.
