Vankasti kotimaassa talven keskellä, Hämeenkyrössä hanget melko korkeat. Raikasta vaihteeksi.

Tulomatkalla kuuntelimme radiosta oppilaani Annen tulitusta munille: hiukan rasittavaa kalkatusta, varsinkin päälle inttely kun ihmiset asiallisesti yrittivät soittaa ja kertoa omia kantojaan. Totta kai studioväki on vahvemmilla väittelyssä, mutta tällaisena julistava ja riekkuva besserwisser-ohjelma tekee hallaa koko feminismin jalolle aatteelle. Tai ehkä totista sanomaa ei niin vakavasti pitänyt ottaakaan vai mitä.

Paitsi sauna odotti täällä myös työtehtävä: vierailu Kangasalan Kirjakahvilassa, joka oli siirtynyt Hotelli Urkuun. Anja Aarnio vetää ja väkeä oli kahvila täynnä, yli sata henkeä. Puhetta vieläkin Waltarista, virkistävän tauon jälkeen. Aihe näyttää edelleen kiinnostavan, itsekin pääsin taas vauhtiin. Paljon sainkin palautusta ja lämmittäviä kiitoksia.

Päivän yllätys oli aamuinen Teeman uusinta: Mikko Niskasen ohjaama Gorkin Ihmisiä elämän pohjalla vuodelta 1967, todellista tv-teatteria jollaista ei enää tehdä eikä usein nähdä. Mikä näyttelijäkaarti, mikä intensiivisyys, mikä traagisuus, huumori ja humaanisuus. Miten hyvin se oli kestänyt aikaa. Millaisia tuokioita Tauno Palolla, Tarmo Mannilla, Unto Salmisella! Vain Vesku näytteli yli vehreyttään. Ja pohjalla niskasmainen kipeys vielä vailla sitä patetiaa, jota seuraava dokumentti osuvasti esitteli. Mikko oli Mikko. Hyvin muistan kesäni Käpykolossa 1971, jolloin kirjoitettiin ja kuvattiin Tulipunakukkaa, elokuvana vaatimatonta, kokemuksena rikasta. Kianto-juttuakin tehtiin juuri tuon takkapuhelun aikoina. Paljon olisi kerrottavaa eikä tähän mahdu, ehkä joskus.