Yliopiston kirjaston rauhassa. Senaatintori vilisee venäläisiä turisteja, navakka pakkasviima. Korkeavuorenkadun divarista löydän Jylhän Ristin lumessa. Tyyri väitti joskus, että parhaita sijoituksia ovat runokirjojen ensipainokset. Ajat ovat muuttuneet.

Hernesoppa kinkun luitten mausteilla valmistuu, ihanaa. Nautimme punssin ja pannukakun kera, parempaa gourmeta ei voisi löytää Pariisistakaan.

Käyn katsomassa viimein Putoavia enkeleitä, Marja oli jo kutsuvierasnäytännössä. Jokseenkin positiviinen kokemus, mutta tämä Helenan fiktiivinen rooli vaikuttaa kovin tehdyltä ja väkinäiseltä. Tommi Korpela pelastaa elokuvan melko mahtavalla Viidan tulkinnallaan. Hyviä kohtia, myös vieraita ja epäuskottavia. Kirjallista elämää elokuvissa kuvaillaan merkillisesti, niin tässä kuin Päätalossa. Tällaisiksiko he todella kuvittelevat kirjojen infoja? Naiset jäävät taustalle, nuori Aila on yksitasoinen ihastuja, sitten pelkkä kärsijä. Missä oikean Ailan rohkea iloisuus? Häivähtää hiukan varttuneessa kirjailijassa. Kustannustoimittaja on tietysti juoppo nainen. Hm. Kaikkein merkillisin on Lohtanderin esittämä groteski hullu psykiatri, jonka funktio jää täysin käsittämättömäksi.