Panu Rajala

Heti herättyä Vihtiin tukka suorana: siellä Päivölän opistossa seminaari Voittamaton Waltari.

&nbsp Olipas lämmin ja innostunut tunnelma, täällä päästiin jo Waltarin henkilöön ja tuotantoon kiinni. Ritva Haavikkoa kuuntelimme ensin, rakkautta Pariisissa. Ritva tuli sisukkaasti puhumaan vaikeuksistaan huolimatta. Sain ehkä pari lähdeviitteen lisäystä hänen hersyvästä kuvailustaan, päähenkilöinä nuori Waltari ja Caritaksen esikuva.

&nbsp Sitten kuultiin Waltarin koulutovereista juttua ja myös keräilijän kokoelmaa esiteltiin, ruokailtiin välillä, kunnes pääsin puhumaan W:n pienoisromaaneista. Lasketin lyhennellen ja lisäillen vedoksista, harvinaisen kiitollista yleisöä, valmiiksi virittynyttä ja asiantuntevaa.

&nbsp Lopuksi paras: W:n runoista ja proosakatkelmista erinomaisen vetreä, rytmikäs ja hauska kokonaisuus, käsikirjoittaja Juha Wikström oli tehnyt osuvia valintoja, ohjelmaryhmä Sananjalassa lisäksi Hanna Jokela, Eki Hakkarainen ja Virve Keskinen. Irtonaista menoa, täällä oli Waltarin henki elävästi tuntuvailla. Ryhmän soisi esiintyvän muuallakin maassa juhlasyksyn aikana.

&nbsp Jatkoimme Inari Krohnin ja Pertti Lassilan luo Vesikansaan, hauska käydä siellä pitkästä aikaa, monet nuoruuden juhlat muistuivat mieleen, kun katseltiin isäntäparin hääkuvaa. Taide ja kirjallisuus hallitsevat tätä rentoa huushollia. Ritva oli mukana ja käytiin vielä seikkaperäinen jälkikeskustelu päivän antimista ja nuoren Waltarin kaipuusta kollektivismiin, hänen pimeästäkin puolestaan. Erinomaista kakkua paikallisesta leipomosta.

&nbsp Näin päättyi pitkä viikonloppu, ja tällaisia tulee kaiketi jatkossakin. Lenkillä Kaivarin rannassa viillytimme Marjan kanssa monia kokeneita päitämme.

Alkaa Waltari-kiertue toden teolla.

&nbsp Ensin Hartolaan, missä itähämäläinen pääjuhla tanssiareena Krouvissa. Väkeä kertyi noin 350, ohjelma kuin kansanjuhlassa ainakin. Erikoinen ristiriita oli virityksessä: yleinen tunnelma harras, mutta Nefer-hahmoinen juontaja pani parastaan piristääkseen sitä show-henkeen. Paavo Lipponen piti vielä täällä juhlapuheen (Helsingin juhlasta jäänee pois) ja kehui erityisesti suomalaista arkkitehtuuria ja designia. Runoja, laulua, lopuksi Maamme. Arvokasta, seudun hengen mukaista eikä Waltariakaan suorastaan pimitetty.

&nbsp Tunnin kahvitauon jälkeen saimme seurata näytelmäesitystä Omena putoaa. Hauska näytelmä esitettiin sysmäläisin harrastajavoimin erittäin heikosti, suorastaan harjoittelemattomasti. Näyttelijät muistelivat vuorosanojaan ja odottivat toisten sisääntuloja, tahatonta komiikkaa riitti. Vahinko sillä mukana oli pari hyvää tyyppiä, ainakin Ilona ja perämies-Jaska.

&nbsp Lähdimme väliajalta kiertelemään, katsastettiin se Enojärven huvila, missä Sinuhe syntyi, hunningolla aika pahasti, mutta omistaja ei siitä mitään nähtävyyttä selvästi haluakaan. Waltari-huone on avattu Itä-Hämeen museossa, sinne emme ehtineet. Ajoimme syysillassa Helsinkiin, mukana tuomisena tuore teos jolla on tämä muistettava nimi: Mika Waltarin Hartola, Pornainen ja sota. Taidatkos sen ytimekkäämmin laittaa.

Mitähän yläasteen ja lukiolaisten terävissä päissä liikkuu? Sitä mietin kun pidin kokonaista kolme luentoa Sillanpäästä eri asteille täällä Hämeenkyrön vanhassa yhteiskoulussa, nythän siellä on jo F.E. Sillanpään lukio, joten aihettakin oli käydä jotakin selittämässä.

Ainakin he kuuntelivat juhlasaliin koottuina yllättävän hiljaisina ja keskittyvän näköisinä, mutta juuri hymykään ei värähdä kasvoillaan, kun yritän joitakin vakiovitsejä, jotka tavallisesti uppoavat yleisöön kuin yleisöön. Heissä on totista kriittisyyttä: mitähän tuo ukko täällä oikein yrittää. Meitiä ei hämätä. Tähtäilin sanottavaani mielestäni juuri noille ikäkausille, keskityin Sillanpään nuoruuteen, koulu- ja opiskeluvuosiin, varhaistuotantoon, erityisesti Elämään ja aurinkoon ja ensimmäisiin novelleihin, jotka minua opiskeluaikoina kovasti viehättivät.

&nbsp Syntyiköhän mitään kestävää kosketusta? Innostuiko joku edes pikkuisen? Kun marssin viimeisen luennon jälkeen opettajainhuoneeseen kahville, kuulin poikaryhmästä lahjomattoman kommentin: – Oli kyllä niin mielenkiintoista että ihan meinasin nukahtaa..

Illalla sitten Kapan näyttelyn avajaiset Kuivurilla: Murtuva maisema esittäytyi.

&nbsp Kolmatta vuotta on Kapa eli Martti Kapanen kierrellyt kameroineen hyvää Hämeenkyröä ja tarkkaillut kansallismaiseman nykytilaa. Hänen kriittinen kameransa on tallettanut näkymiä, joita ei yleensä ole pitäjää esittelevissä julkaisuissa tai muissa näyttelyissä. Meille poika on Jyväskylästä tupsahtanut sopivien säitten sattuessa, tullut ja mennyt, kulkenut omaan tahtiinsa ja ollut vaivaton yövieras. Nyt sitten rysäytettiin julki – tosin vain osa laajaksi paisuneesta kokoelmasta.

&nbsp Tarkoitus oli näyttää maalaismaisemaa yleensäkin kouriva jyrkkä muutos tällä kuluvalla vuosituhannella. Rankka sade vähän verotti yleisöä, mutta se oli laadukasta. Torvet soivat pihalla katoksen alla ja sisällä puhuttiin ja katseltiin yllättäviä kuvia, joista moni ei varmaan tätä kulttuurikuntaa tunnistanutkaan. Toivottavasti näyttely herättelee, se on auki nyt kolmisen viikkoa. Käykää ihmettelemässä!

&nbsp Pistän oman avauspuheeni tuonne toiseen osastoon, kun ei siellä mediaa juuri näkynyt – ehkä myöhemmin heräävät huomaamaan tämä terävän ja melko harvinaisen ympäristöpoliittisen näyttelyn.

Marjan synttäriyllätys: hän vei minut illalla Pyynikille katsomaan ja kuulemaan Sibeliuksen Myrskyä, näyttämömusiikkia valaistussa ympäristössä, pehmeän illan pimentyessä. Vaikuttava elämys! Muistin monia taannoisia ponnistuksia tällä samalla näyttämöllä, jotenkin tämä pelkistetty musiikki- ja valoshow oli puhtaimpia, eheimpiä. Ei aina tarvita tarinaa, tanssia vain.

&nbsp Päivällä Kapa ripusteli näyttelyään Kuivuriin ja tuli illalla tuttuun kortteeriin; keskitymme huomisiin avajaisiin.

Mika Waltarin kuolinpäivä.

&nbsp Mikäpä sopivampaa kuin käydä kirjan kuvitus perusteellisesti läpi WSOY:llä, istua Stokkan kabinetissa Vammalan kokousta muistellen mennyttä jyrisevää menestystä Vanhan kirjallisuuden päivillä ja laatia sitten illalla viimeisiä viitteitä elämäkertaan.

&nbsp Hioin ja päiväsin esipuheen uudelleen puolenyön maissa tälle päivälle. Helpotus oli huomattava. Sitten kierähdinkin jo oman syntymäpäiväni puolelle. Muistettava taitekohta kirjoittajan elämässä. Tuntuu että se on nyt täytetty.

Tämä päivä painetaan paikalliseen historiaan: ensimmäiset tolpat kierrettiin savusaunan perustuksiin, siis tällaiset keveät kierrettävät, jotka säästävän hiekkaa, styroxia ja betonia; sinne vaan tolppa savitöyrään uumeniin routarajan alle. Mutta tiukkaa vääntöä, joukolla koitettiin ja upposihan tolppa kun Tauno oli apuna. Lisää lihasvoimaa maanantaina. Sitten vain hirsikertaa latomaan. Huikaisee vatsasta, niin kauan tätäkin on valmisteltu.

&nbsp Meilläkin oli kisastudio katsomassa keihäänheittoa, ja pettymyshän tuli, ei voi mitään, vaikka selostajat kuinka urheasti yrittivät hehkuttaa pronssin arvoa. Mikä on kun ei tamperelaisilla askelmerkit pidä? Se nyt ensimmäisiä asioita luulisi olevan, minäkin muistan varhaiselta aktiivajoilta kuinka tärkeinä mittailtiin ennen pituuskisaa. Ehkä nämä salskeat pojat yrittävät vähän liikaa. Vai missä lie vika, kun yleisurheilu aina vaan rämpii (ei nyt syyllistetä sentään kunnon keihäsmiehiä, mutta kun odotukset oli hinattu niin korkealle…)

&nbsp Hautausmaa on monien merkitysten tyyssija. Ensimmäistä kertaa johdattelin täkäläisen tapahtumien yön hautakierrosta, tietysti sillanpääläisessä hengessä. Kuten vanha isäni tapasi sanoa: – Sinne on haudattu kaikki Sillanpään romaanien henkilöt. Ehkä niinkin. Monia ystäviä ja vihamiehiä lepää hyvässä sovussa siinä pienellä keskusalueella, jota kiertelimme, ja puhuin mitä muistui mieleen. Nämä ovat suosittuja, ainakin puolensataa kulkijaa tuli perässä.

&nbsp Pari pyörähdystä Heiskan tallitansseissa, sikaa ja sahtia (sahtia ei saa ilman sikaa!) sekä päätös kehäkahvilan pihassa, missä hirmuinen swingi kajahteli halki jokitörmän ja kirkonkylän. Kukahan muutaman kilometrin säteelläkään nukkui sinä yönä.

Vedosten tarkistelun lomassa pari tilaisuutta.

&nbsp Uusi kustannusyhtiö Siltala avattiin komeasti Teatterikoulun valoisassa aulassa Sörkassa. Paikalla näytti olevan koko kirjallinen maailma, kaikki toivottamassa vilpittömästi onnea Toukon ja Aleksin rohkealle yritykselle. Ensin riittää kuherrusta median kanssa, mutta sitten tarvitaan jo kovia näyttöjä. Onhan siinä Saisiota ja Raittilaa alkupaloiksi.

&nbsp Toukon kanssahan minäkin tein sopimuksen Waltari-kirjasta, ja nyt saatoin vahvistaa että melkein on valmista. Aleksi hoiteli aikanaan Rautkallion kanssa tekemämme kirjan Poika Tuomisesta. Rautaisia ammattilaisia kustannusalalla kumpikin, siitä vaan.

&nbsp Sainpa samalla tilaisuuden haastatella veteraaneja Hannu Tarmiota ja Ville Viksteniä Waltarin viime vaiheista ja hautajaisista, muutama lähdeviite kenties. Oliko Linna oikea valinta muistopuhujaksi? Oliko Villekään nähnyt edes vilausta Maltan ritareista?

&nbsp Sieltä riensin kaapelitehtaalle (tyly paikka, hirveä liikennesolmu) ihailemaan Kati Parviaisen taidetta. Olihan Kati jo promootiohengettärenä silloin 1977 ja Myllykolussakin kävi kerran teatterissa ja meillä. Taidokasta kompositiota, pientä mustavalkoista, hallittuja väripintoja, logonomisten vaiheiden jälkeen Katista näkyy kehkeytyneen oikea taiteilija. Onnea hänellekin.

&nbsp Kymmenen uutisissa keikuimme, ja kuulin Annelilta että Hartolassa on julkistettu se sikäläinen Waltari-kirja, jolla on kummallinen nimi. Eivät kutsuneet tilaisuuteen, enpä olisi ehtinytkään. Waltaria tulee monesta tuutista ja hyvä niin.

&nbsp Tauno on hakenut hyvin levänneet hirret Ikaalisista, kohta alkaa roima työ Voipaannokassa paukkua. Onhan niin kuin Tauno sanoi, että ainahan sitä kirjan tekaisee, mutta savusaunan rakennuttaminen onkin jo vallan toista. Ja kaikki keihäänheittäjät ovat siis jatkossa. Lauantaiksi varattava kisastudio Hämeenkyröön, toiveet korkealla.

Eikä se Boltin juhla siihen jäänyt, 200 oli vielä komeampi haamuennätyksineen. Ihminen, ilmiö, luonnonoikku. Hauska on hänen hilpeä keimailunsa, jota jenkkikin yritti siinä jäljitellä, mutta astui pahaksi onneksi toiselle radalle. Urheilu on riemukasta ja julmaa leikkiä.

&nbsp Vedokset etenevät, samoin viitteet takana. Vaikka uuvuttavaa, jotain nautinnollistakin on tällaisessa loppuhionnassa. Sepänkadulla vallitsee täydellinen työrauha, tapaan vain Mikko-Olavia ja Riittaa Bulevardilla, vinhasti painetaan eteenpäin. Sataa romauttaa tämän tästä. Lauhaa, himmeää, keskittynyttä. Kyrössä käynnistyy viimein savusaunatyömaa, tarpeita tilailen.

Eikö tällainen Georgian sota ole jotensakin vanhanaikainen tapa ratkaista konflikteja? Tuntuu peräti turhauttavalta ja masentavalta katsella kuvia kylistään pakenevista ihmisistä, pöyhkeistä panssareista. Eikö mikään ole muuttunut? Kuka sanoikaan, että Waltarin näkemys Sinuhessa on liian staattinen ja konservatiivinen: ihminen ei muutu vaikka hänen kielensä sanat muuttuvat ja hänen vaatepartensa muuttuu, mutta ihminen pysyy aina samana…

&nbsp Waltari-keskustelut jatkuivat Elitessä, ja vanhan työnantajani MTV:n uutisiinkin otettiin sisään jokunen pätkä asiaan liittyviä mietteitä. Nyt en saisi puhua enää kirjaani puhki, vaan sen täytyy antaa rauhassa puhua omasta puolestaan.

&nbsp Olympiakisoja tulee seuratuksi toisella korvalla, kun tv sordinolla tuolla työpöydän taustalla. Ihmeellisiä suorituksia, ihmisiä suorituskykynsä ylärajan tuolla puolen. Naissoutajat ilahduttivat tässä viikonloppuna, riuskoja mimmejä ja iloisia. Miten näissä naisurheilijoissa (Mäkelä-Kumpula mukaan luettuna) on säilynyt niin hyväntuulinen ja tuloksiin johtava meininki. Monet miehet kireitä, ahdistuneita, valmiiksi lyötyjä. Mutta mikä karnevalistinen ylivoima Jamaikan Usain Boltin juoksussa! Tällaista näkee vain unissaan.

Kävelemme Matti Klingen kanssa tihkusateessa Waltari-juhlatoimikunnan kokouksesta. Kiitos Matin saimme juhlaan viimeisen silauksen, hänellä on tätä kokemusta. Yhteisestä promootiostamme (hän juhlamenojen ohjaaja, minä ultimus) on 31 vuotta.

&nbsp Saiko Waltari tosiaan lukeakseen Niccolo Barbaron alkuperäisen päiväkirjan San Marcon kirjastossa Venetsiassa? Sieltä nousi Johannes Angeloksen tyyppi, pienestä reunahuomautuksesta. Klinge ei usko että joku kirjailija sai alkuperäiset, minä uskoin toisin. Jussi Nuortevankin kanssa keskustelin. Nimittäin: mistä Waltari muuten tiesi, että ratkaiseva lisäys oli tehty punaisella musteella. Värikopioita ei tunnettu 1950-luvun alussa.

&nbsp Lisäksi arvioimme, oliko nuoren Waltarin kokemus mustaihoisen prostituoiden kanssa Pariisissa (Suuresta illusionista sensuroitu) todella aito ja omakohtainen. Matti taas epäilee, minä poika uskon. Eroottinen kiihko etsi ekstreemejä kokemuksia, toisaalla teologisperäinen synnintunto kahlitsi ja aiheutti hirveitä syyllisyyksiä. Siinä aallokossa Waltari eli ja kirjoitti.

&nbsp Päivällä muita keskusteluja samasta aiheesta Ateneumissa, Kosmoksessa ja WSOY:ssä. Vedoksia luetaan, viitteitä tarkastataan, kuvatekstejä sommitellaan.