Kirjamessuilta tarttui muutama kirja hihaan, niistä kommentteja.
Eira Mollbergin kirja isästään Mollesta on ihailtavan suorasukainen ja hienosti kirjoitettu. Tuli suorastaan ahdistava olo, niin paljon muistui omaankin mieleeni kun tässä huushollissa kävin ja asuin ajoittain 1969-73. Onneksi osasin irtautua heti Syntisen laulun jälkeen. Riittävästi näin ja kuulin ruhjovan taiteilijan riehumista vaikka se ei vielä ollut edes pahimmillaan. Ihmeellisesti Eira on selvinnyt pää kirkkaana, äitinsä ja veljensä sen sijaan murtuivat.
Eira vähän dumppaa minun osuuttani parin elokuvan käsikirjoittajana, se sallittakoon, se on sentään mietoa verrattuna isänsä tapaan mitätöidä yhteistyökumppaneitaan ja varsinkin käsikirjoittajia, joille hän ei antanut mitään arvoa. Olenkohan ”korostanut” omaa osuuttani, pikemmin olen maininnut mielelläni olleeni mukana Syntisessä laulussa, mutta totta kai Molle veti linjat enkä aina pitänyt hänen ”teurastajan estetiikastaan” kuten Enska Suominen luonnehti – eipä Eira Enskankaan merkittävää osuutta juuri nosta. Olisimme halunneet elokuvaan enemmän balladinomaisuutta, mutta Molle repi siitä rehevää naturalismia oman luontumuksensa mukaisesti. Siunatun hulluuden osalta Eira sivuuttaa osuuteni kokonaan, ihmetteleepä missä välissä isä ehti sen kirjoittaa. Muistutuksena vain: se kirjoitettiin siellä Sorsasalon saunakamarissa jo kesällä 1969, alkuaan tarkoituksena koko illan elokuva, mutta tv-sarjaksi se sitten paljon myöhemmin kääntyi. Mehukas työ vaikka toivottoman hidas.
Joka tapauksessa Eiran kirja kannattaa lukea, jos on henkistä kanttia kestää kaikki karmeus josta kirja kertoo.
Lauri Meren kirja Tauno Palosta on perusteellisen tutkimustyön tulos, kerrankin kirja näyttelijästä, jossa todella dokumentoidaan ja analysoidaan kohteen ura, roolityöt ja laatu näyttelijänä. Onhan Palo kiitollinen kohdekin, edustaa suomalaisuutta niin paljossa, niin ylivertaisesti. En ole vielä lopussa, kiinnostaa tietysti kuinka Lauri kuvailee Palon ja Waltarin läheisen suhteen; uutta tulee minullekin.
Illalla Riihimäen kirjastossa kertomassa siitä kuinka Waltari käytti historiaa oman aikansa heijastajana. Lämmin ja hyvä tilaisuus, väkeä yli äyräiden, innostuneita kysymyksiä, signeerauksen hakijoita ja perehtyneitä lukijoita. Kirjastonjohtaja Maikki Meriluoto tätä järjesti antaumuksella jo keväällä, ja hyvin selvittiin huolimatta mustasta rankkasateesta. Tällaiset ovat palkitsevia kohtaamisia, mitään juhlavuoden väsähdyksen merkkejä ei ole havaittavissa, päinvastoin yltyvää kiinnostusta.
