Panu Rajala

Olipa elämyksellinen ilta Itä-Keskuksen kulttuurikeskus Stoassa!

En ole koko juhlavuoden kiertueella kokenut vastaavaa. Tämä alkaa mennä kansanliikkeen puolelle. Yleisöä seisoi aulassa ja lisää tuoleja ja sohvia kannettiin solkenaan, kun kahvila oli täpötäynnä jo hyvissä ajoin. Muuan katsoja uhkasi seuraavalla kerralla tuoda oman tuolin.

Anja Snellman johdatteli kirjaani aivan suurenmoisesti, hyvin valmistautuneena, syvällä asiantuntemuksella ja anteliaan suitsuttavasti, mikä ei todellakaan ole tapana kollegojen kesken. Siitä sukeutui sen mukainen tasokas ja jäntevä keskustelu. Jokainen kysymys iski johonkin ydinaiheeseen, innoittavaa oli vastailla.

Tiia Louste valitsi juuri tilaisuuteen sopivan Waltarin joulutarinan ’Kirjailijan joulu’, missä kukki tekijän tunnusomainen lempeä itseironia. Kuuluu lausujain kvartetin ohjelmistoon, jota esittävät adventtisunnuntaisin Ateneumin salissa. Lisäksi pari sähäkkää pöllörunoa Neljästä päivänlaskusta. Täydellinen menestys. Signeerauksia jonotettiin useita kymmeniä, tilaisuutta kokonaisuutena vuolaasti kiitettiin. Paiju Tyrväinen oli järjestänyt täysosumaillan.

Nämä ihanat naiset, Anjan ja Tiian, haluaisin tästä lähin aina mukaani minne menenkin. Loistavaa, keikkaväsymyksestä ei vielä tietoakaan.

Pääsinpä muuten Ateenasta ajoissa pois, nyt siellä riehutaan ja liekit roihuavat. Muistan massiiviset opiskelijain mielenosoitukset Roomassa. Välimeren rannalla kiehuu. Suurlähettiläs Erkki Huittinen, jonka tapasin instituutin tilaisuudessa, ennustaa lisää rähinöitä, kun kommunistit järjestävät oman mielenosoituksensa. Meillä on viileän rauhallista, tapahtui mitä hyvänsä.

Juhlaputki alkaa taittua.

Linnassa oli hauskaa kuten ennenkin; nyt vähän jännittävämpää kun Marja tuli ensimmäisen kerran ja piti kovasti tästä meiningistä. Sattui hauskasti, että perheystävämme Eeva-Liisa Haimelin pääsi samaan seurueeseen ja nautimme rennosta hulinasta ensin yläkerrassa ja sitten salongeissa, paljon tuttuja. Tanssilattialle ehdimme kunnolla vasta loppupuolella, ja varsinainen tanssi alkoi kun tv-kamerat sammuivat ja puolet väestä katosi: tulihan tilaa! Sitä ennen tanssi on lähinnä tungeksimista. Jammailimme pitempään kuin oli aikomus, mikä kiire sieltä pois oli kuten niin monilla. Siellä tanssivat ministeri Lehtosalo ja puheenjohtaja Urpilainenkin jotta oksat pois, tulevia hallitsijoitamme? Enemmän todellista kuvattavaa linnassa olisikin vasta sitten kun kamerat siirtyvät jatkoille. No mekin vähän päästä Kämpiin istahtamaan, ja iloista oli sielläkin, hillittyä ja hyväntuulista.

Kaikkiaan hyvät bileet eikä pukuihin ehtinyt kovin paljon keskittyä, kasvoihin enemmän. Upeita olivat kieltämättä Matti Vanhanen ja Sirkka Mertala kun heitä ohimennen tapasimme. Matti muisti, että kun viimeksi tapasimme Tarvaspään museossa runsas vuosi sitten, hän ei vielä voinut Sirkkaa esitellä, tilanne oli delikaatti. Nyt oli toisin. Kauniita pukuja ja naisia näkyi linnassa ehkä enemmän kuin ennen, tyylikästä ja hilpeää. Säteilevä oli omakin daamini hohtavan punaisessaan. Presidentti uskoi kätellessä Waltarin vielä joulunpyhinä lukevansa, ja moni muukin kertoi saman aikomuksen, hyvä niin.

Kun kerran vauhtiin päästiin, olimme kutsuneet hyviä sukulaisia täksi päiväksi talon täyteen: juhlistimme vielä kerran lasten yhtaikaista valmistumista keväällä ja Marjan toteuttamaa keittiöremonttia, vähän kirjaanikin. Rattoisaa ja riemullista monin tavoin.

Kaiken kohinan keskellä satuin kuulemaan Radioateljeen ohjelmaa Yrjö Jylhän runoista; oikein koskettava ja kouraisevasti toteutettu, Tiia Lousten ohjaama kooste, Heikki Kinnunen erottui miehekkään karuna lausujana. Tuleehan uudestaan joskus, toivotaan.

Pekka Tarkka lausui ensin, että Finlandia-esiraatien toiminta on syystä herättänyt vilkasta keskustelua, mutta keskittyi sitten puheessaan erittelemään hienosti ehdolla olleita romaaneja. Hänen analyysinsa palkintoromaanista Sofi Oksasen Puhdistuksesta herätti heti halun lukea uudelleen kunnolla tämän teoksen, joka on jäänyt kohdaltani alustavan tutustumisen varaan. Varmasti ansaittu palkinto. Oksanen on lisäksi suorapuheinen kannanottaja, joka niiasikin nätisti palkinnon luovuttajille.

Kun Pekka huomautti, kuinka laajasti romaanit tänä päivänä kuvaavat maailmaa sen eri kolkilta ja vertaili tilannetta kriitikon uransa alkuun 50-lukuun, jolloin keskeisiä paikkoja olivat Oulu, Kuopio, Kangasniemi ja sellaiset, voisi lisätä että tuonakin aikana oli sentään yksi kirjailija, joka meillä liikkui huomattavasti laajemmilla aloilla, mutta jätettäköön nyt nimi mainitsematta.

Pöydässämme oltiin hyvin tyytyväisiä valintaan ja puheeseen, ja tunnelma lienee yleinen.

Aamun aloitin radion suorasta Enbuske-keskustelusta, minne ehdin hädin tuskin Etyj-kokouksen suljettua liikenteen Mannerheimintieltä. Neuvokas taksikuski löysi kuitenkin mutkikkaan reitin Pasilaan Taka-Töölön kautta. Puhelimme Kaisu Mikkolan ja Jarmo Papinniemen kanssa niitä näitä palkintojen vaiheilta alakerran asukkaamme Tuomaksen johdatellessa rennosti juttua. Yhtenä ehdotuksena vilahti se, mitä pari kirjailijaakin esittää aamun Hesarissa: esiraadeista voisi oikeastaan luopua. En tiedä kuinka yleinen käytäntö ehdokaslista on maailman Booker-, Goncourt-, August- ym. palkinnoissa. Olisi varsin koomista, jos Nobel-palkinnon edellä julkistettaisiin ehdokaslista. Suoraan taivaalta putoava palkinto on jollakin tavoin juhlavampi ja vähentää kilpailun henkeä.

Illalla sonnustauduimme kotikirkkoomme Agricolaan kuulemaan Katrin perinteistä joulukonserttia, olihan matkaa peräti sata metriä, jonka kesti kaatosateessakin. Herkistävää oli jälleen ja muistorikasta, joulutunnelma syntyi säästä huolimatta. Tuttuja lauluja ja juontoja, uutena säväytti erityisesti Katrin tyttärien yhteistyönä syntynyt vaikuttava ’Talvitaivas’. Kaunis kiitos tästä.

Ylenneessä mielentilassa kesti hyvin katsoa Hanskin kiroilevaa muistelmaa tv:ssä samoin kuin Ruben Oskar Auervaaran seikkailuja, jotka ovat Waltarin Gabriel-näytelmän pohjana. En tainnut näitä yhteyksiä enää käsitellä elämäkerrassa, sen sijaan näytelmiin keskittyvässä Noita palaa näyttämölle -kirjassa. Eräs ajoitus tarkentui: jos Auervaara esiintyi ensi kerran näkyvästi lehdissä tammikuussa 1945, nopea Waltari saattoi juuri siitä saada sysäyksen näytelmään, jonka kirjoitti heti alkuvuodesta ja ensi-ilta oli jo loppukeväällä! Traaginen loppu oli naisten hurmaajan elämäntaipaleella.

Palannut Kotkasta, missä oli keskustelu Vellamossa – upea merimuseo heillä! Ja arkkitehtuuriltaan jo luomus, joka palkittiinkin heti Suomi-palkinnolla. Siihen tutustuttava joskus rauhassa ja paremmin. Ulkoa jo vaikuttava metallinen hyökyaalto.

Keskustelimme siis nuoren tutkijan Juha Järvelän kanssa, joka tekee väitöskirjaa Jyväskylässä Waltarin poliittisesta 30-luvusta historian puolelle. Eipä ollut pojan teeseissä paljonkaan huomauttamista. Akateeminen karsastus Waltarin vaiheilla alkaa viimein murtua, minulla on pöydällä lausuntoa varten kovasti kohennettu väitöskirjan käsikirjoitus Tampereelta; siihen on kohta iskeydyttävä. Näin tutkimus etenee.

Mitään mullistavaa emme Järvelän kanssa keksineet, mutta yleisö aktivoitui kyselemään ja vilkastakin oli. Tapasin vanhoja hyviä tuttuja: Seppo Soinin, TTT:n entisen hallintojohtajan, sekä Toivo Pekkasen tuntijan Jorma Savikon, Mollen vanhan käsikirjoittajan. Ohimennen totesimme maestron kuolleen. Myös Waltaria Tauno Palo -näytelmässä esittänyt Esa Suvilehto oli paikalla. Järjestävä kaupunginkirjasto tarjosi ystävällisesti iltapalaa Seurahuoneella, minne majoituin.

Pekkasen nimi ei yllättäen noussutkaan keskustelussa esiin, hänen suhteensa Waltariin olisi ollut oman juttunsa arvoinen. Lueskelin bussissa Matti Mäkelän kirjoittamaa elämäkertaa Leveäharteinen ajattelija, pakinoiden ja poleemisesti kirjoitettu, myös näköjään kiireisessä aikataulussa. Mutta Pekkasen kuva kyllä lavenee ja inhimillistyy siitä perin vakavasta hahmosta, jota ennen on esitelty.

Luen vasta nyt Sofi Oksasen ja Arne Nevanlinnan Finlandia-ehdokkaita, enkä osaa veikata Tarkan ratkaisua huomenna. Kallistuin ensi Nevanlinnaan, mutta kovin sisäinen mietelmöinti Marien vaiheita hallitsee. Oksanen vetoaa kai eniten naisiin. Jääkö vanha suosikki Jalonen sittenkin Pekan käteen, vaikka en ole sitä oikein uskonut. Huomenna nähdään ja kuullaan.

Joulukuu on sisässä, ensimmäinen adventti humahtikin Ateenan lentokentällä. Helsingissä sataa.

Mutta päivään sisältyy arvokas tehtävä, ehkä juhlavuoden tärkein. Saan kunnian avata Norssissa Waltari-viikon. Miten kohottavaa astella vanhaa reittiä vanhaan kouluun. Ihastelen onnistunutta remonttia, Norssi on kuin uudesti syntynyt. Jarmo Karvinen johdattaa juhlasaliin: monien muistojen ja aamuhartauksien tanner. Täällä sain ylioppilaslakin, niin myös isäni ja tyttäreni.

Sali täyttyy paristasadasta lukiolaisesta, ja ihmeen hiljaisesti he malttavat kuunnella puhettani Mika Waltarista norssina ja maailmankirjailijana. Kuinka paljon merkitsi koulussa hankittu klassinen pohjasivistys myös kirjailijan uralle. Mitä kaikkea muuta sisältyi Waltarin kouluvuosiin. Löysin papereistani kirjailijan Veikkoon kirjoittaman pääkirjoituksen 1957: ’Latinan opetus valinkauhassa’, siteerasin siitä ajatuksia mietelauseiden merkityksestä ja Norssin hengestä. Vieläkin päteviä. Lähtökohtani oli muistuma Matti Kuusen juhlapuheesta 1962, teemana Norssin hymy. Se oli Kuusen mukaan Jalmari Finnen anarkistinen hymy sotien välillä, se oli Sinuhen skeptinen hymy toisen maailmansodan jälkeen, se oli Pentti Saarikosken ärsyttävä hymy keskellä nykypäivää. Toin ideaa lähemmäs meitä: onko Norssin hymy tänään Matti Klingen arrogantin ironinen hymy, Eero Huovisen surumielinen hymy vaiko Juhani Saloniuksen hyytynyt hymy tulonjakoneuvotteluissa? Klinge tuleekin avaamani Waltari-viikon sitten lopettamaan.

En ole koskaan saanut niin raikuvia aplodeja kuin täällä. Tunsin olevani kuin joku idols-tähti. Tapasin äidinkielen opettajia, Ainon opettajan Anne-Maria Mikkolan ja Kaisa Langen, jonka oppilaat haastattelivat minua Waltarista, ja kaiken päätteeksi sai jauhelihakastiketta koulun ruokalassa. Aino muistettiin vielä hyvin vanhassa koulussa, täytyy muistaa kertoa terveisiä. Kaiken kaikkiaan hieno käynti, sukellus menneeseen, kohtaaminen tässä ajassa.

Jotta en jäisi ihan tyhjäkäynnille, kävin vielä illalla yliopiston alumnien illassa WSOY:n tiloissa kertoilemassa kirjani aiheesta yhdessä Sofi Oksasen kanssa, hän palannut Moskovasta ja toimin tavallaan hänen lämmittelybändinään. Kirsti Mäkinen johdatteli ja Katri Wanner emännöi, seurustelua ja tarjoilua ja rattoisaa meininkiä. Kirjoja vähän myytiinkin.

Kuin toiseen kaukaiseen maailmaan putosin, kun illalla juutuimme katsomaan Aleksi Mäkelän elokuvaa Matti. Voihan tämän kansan matalinta tasoa, voihan loistavan urheilijan paradoksia. Elokuva sinänsä hyvin tehty ja erinomaisesti näytelty, silti vastenmielinen. Miten Matti Nykästä annettiin näin nöyryyttää ja käyttää hyväksi aikanaan? Kun en kovin hyvin asioita seurannut, pöyristyin miltei, sillä leffan tosiasiapohja on varmaankin jonkunmoinen. Murheellinen juttu, joka kaiken lisäksi jatkuu. Vai jatkuuko?

Joskus tulee hankala tilanne: flunssa yrittää iskeä ja esitelmää täytyisi kuitenkin pitää englanniksi Suomen instituutissa Ateenassa. Ihmeesti pystyy skarppaamaan kun tilanne tulee päälle, tauti suorastaan unohtui kun istuin täydessä huoneessa ja kuuntelin ensin Jyrki Nummen analyysia Sinuhen yksinäisyydestä ja Heta Pyrhösen tulkintaa Palmujen henkilöiden eläinlahtöisistä hahmoista. Edellinen pätevää kotimaista kirjallisuudentutkimusta, jälkimmäisen ideoita en olisi koskaan tullut ajatelleeksikaan kuten Lauri Viljasella oli kuulemma tapana hämmästellä odottamattomia näkökulmia seminaarissaan.

Minulle lankesi näitä erikoistuneita luentoja yleisemmän esittelyn osa: Waltari idän ja lännen kuvaajana, kansainvälisimpänä kirjailijanamme. Otin mukaan Kreikan asemaa W:n Välimeren kuvauksissa, Turmsissahan persialaissotia kuvataankin persialaisten eikä kreikkalaisten näkökulmasta kuten me koulussa opimme. Vertailin vähän myös W:n ja Kazantzakisin tapoja käyttää evankeliumeja aineksina romaaneihin, W oli uskollisempi. Kristinuskon vaihtuvat aaltoliikkeet ja islamin maailman yritin myös tuoda esiin. Kiitollinen kuulijakunta, kärjessä suurlähettiläs Erkki Huittinen puolisoineen ja kirjailija Eira Stenberg, joka työskentelee Ateenassa.

Ilahduin kun vanha luokkatoveri Kari Selinheimo lääkärikaverinsa Antti Koivikon seurassa saapui paikalle; meillä oli sopimus, että käyn Karin uudessa kotipaikassa Evian saarella (Euboia koulukirjoissa, toiseksi suurin Kreetan jälkeen) ja näin päätettiinkin tehdä – kunhan ensin ehdin levätä loputkin taudin rippeet hotellissa perjantaina. Instituutin tarjoamille illallisille jaksoinkin jo hyvin ponnistautua.

Lauantaiaamuna pojat hakivat minut hotellista (Acropolis View, hieno näkymä parvekkeelta) ja lähdettiin seikkailemaan: bussilla Rafinaan ja sieltä lautalla saarelle, parin tunnin matka. Onhan Kari paikan valinnut: Karistoksen pieni 8000 ihmisen kaupunki saaren eteläkärjessä. Kyllästyi poika pitämään Omituisten Opusten kauppaa Turun Puutorin varrella, otti eläkkeen ja häippäisi tänne vaimoineen mukanaan tuhat kirjaa. Hauska matala kerrostalo sisäpihoineen terasseineen, hyvin siellä mahtui oleilemaan. Kävelimme kaupungilla vesisateessa, istuimme kahviloissa ja nautimme ouzoa ja jatkoimme samaa harrastusta kämpillä. Paljon muistoja siinä kulki. Kuulin Karin isän upseeritaustasta enemmän kuin ennen tiesin, näin hänen tiheästi kirjoittamansa kuvaukset vuoden 1918 sodasta, kuulin kuvauksia Kajaanin teatteritaistoista, missä Kari heilui alueteatterin perustajana ja loi maaperää myös Kristian Smedsin myöhemmille uroteoille. Ja kaikenlaista. Norssiakin muistelimme ja hyviä opettajia, Urho Johanssonia erityisesti, innostavaa suomen opettajaamme. Vaihdoimme kirjoja, Kari ehtikin Unio Mysticaa puoliväliin kovasti kiitellen ja minä luin hänen kirjasensa Kainuun ääni, jossa entinen johtaja panee Kajaanin teatteriasioita kohdalleen.

Viihtyisinkö itse Evian saarella? Tokkopa sentään. Eristyneisyys alkaisi ahdistaa. Kari torjuu sitä kirjoineen ja dvd-kokoelmineen. Katsotaan kauanko pojan kantti kestää, vaimolle kesän helteet ovat jo koituneet esteiksi ja Suomeen on tultava hengähtämään raikasta sadesäätä. Oli sitä nyt Eviallakin riittämiin, Ateenassa sen sijaan paistoi kirkas päivä ja pilveilikin välillä leudosti. En nyt harrastanut mitään muuta kulttuurielämää, Ateenan katsoimme lasten kanssa 15 vuotta sitten ja Marjan kanssa uudestaan viime syksynä, tuttu paikka.

Sunnuntaiaamuna kello 6.30 lautalla takaisin mantereelle, siitä suora bussi lentokentälle, missä oli reippaasti aikaa huilia ja lueskella. Luin Karilta sieppaamani Jukka Parkkisen Vaivautuneen seikkailijan. Vaihdoin Henning Mankellin alkukieliseen Den femte kvinnan pokkariin ja se lähtikin vetämään toiseen tahtiin. Vaiherikas matka päättyi Seutulaan klo 22 ilman kommelluksia, magyaarien Malev kuljetti mennen tullen moitteitta, mutta tarjoilu todella yksipuista, siinä Finnair on vieläkin monta askelta, korjaan annosta muita edellä.

Vanhan valtausta muisteltu; minäkin hännänhuippuna opiskelijana sinne ryntäilin joukon jatkona silloin, muistan sen värinän ja jännityksen. En kyllä osallistunut mihinkään toimintaan, kunhan pällistelin ja ihmettelin hengessä mukana. Lainatavaraahan se oli etelämpää Euroopasta ja aika viatonta, hymyhuulin sitä nyt näytäänkin muisteltavan.

Suomen Ateenassa käväisin ja tapasin Don Osmon ja Don Tarmon, kuinkas muuten. Lévi-Straussin 100-vuotispäiviä viettivät pojat toisessa luentosalissa, minä painoin tätä Waltaria täydelle juhlasalille, ikäihmisten yliopistoa. Saavat kokoon 400 kuulijaa lumisateisena iltapäivänä! Oli skarpattava ja onnistuinkin kiitoksista päätellen. Hienoa oli taas vierailla tässä Alvar Aallon lämpimän tiilisessä yliopistossa, jossa suoritin englannin pron ensimmäisenä ylioppilaskesänä 1963 ja kuuntelin ahnaasti Jyväskylän Kesän tapahtumia. Kaikki oli silloin vasta alussa…

Nyt hankittava matkaan vielä Kreikan Jyväskylään kuten Tarmo luonnehti. Osmon kanssa junailimme Tampereelle ja kuulin yltäkyllin ihmeitä akateemisista tapahtumista siellä ja täällä. Tiedekolumnejaan kannattaa Hesarista lukea. Kolkuttelin junassa Helsinkiin, niin sulaa jo kauniisti alkanut talvi.

Anton Tšehov: Ivanov. Helsingin Kaupunginteatteri.

Halusin nähdä miltä tämä nuoruudenteos tuntuu, lukenut olen sitä ja siitä, ainakin Långbackan analyysia. Yllättävän taitavasti kirjoitettu näytelmä nuoren miehen tekemäksi. Tamás Ascherin ohjaus oli kovin korosteinen kuten nykyään täytyy olla. Itse yritän enemmän aina kurottaa alkuperäisen näytelmän puoleen: mitä siellä seisoo, mistä siinä oli kysymys. Tässä aika heilui jossakin epämääräisessä äskeisessä nykyajassa, musiikki sen mukaista. Näyttelijöillä omat repäisevät hetkensä. ”Liian kosiskeleva tulkinta”, sanoi muuan kirjailija väliajalla ja poistui. Ehkä niinkin, ei silti ihan kaukana Tšehovin epätoivoisesta tragikomiikasta. Mutta vähemmälläkin korostuksella tasot tulisivat esiin, pidän oikeastaan enemmän pehmeämmästä, sisäistyneestä tulkintalinjasta, siitä jonka ylittämätön ohjaaja oli Eino Kalima. Nuorena nähdyt tulkinnat Kansallisessa Lokista, Kirsikkapuistosta, Vanja-enosta ovat jääneet hallitsevina mieleen. Tovstonogovin Kolme sisarta oli jo kovempi, jotenkin jyhkeämpi ja samalla sulottomampi.

Tom Wentzelin kreivi ja Pertti Sveholmin Lebedev olivat niin vahvoja, korosteisia tulkintoja, että itse Ivanov Rauno Ahonen sulkeutuneena jäi ensin varjoon kunnes sai omat purkauksensa, monologinsa yleisölle. Reunahenkilöitä oli ohjattu hauskasti, meniköhän karrikointi välillä jo toiseen tyylilajiin kuin tämä elämänpettymyksen keskeistilitys. Naisten oli selvittävä harvemmilla piirteillä.

Ivanov on paljaampi, harvaviivaisempi kuin Tšehovin suuret rikkaat näytelmät; ehkä se senkin vuoksi tuntui modernilta ja kesti korostukset. Kiintoisaa olisi silti nähdä aivan vastakkaisten äänien näkemys, surun ja rakkaudettomuuden pianissimo. Mutta hääkohtaus oli kieltämättä hauska kaikessa kauheudessaan.

(Siellä oli Leino-seuran intellektuelleja. Väliajalla Juhani Lindholm lausahti kirjastani: ”Biografisen kirjallisuudentutkimuksen vastaisku, joka toimii!” Sikäli osuvaa, että samassa katsomossa näkyi tuon tutkimussuunnan synkkä portinvartija Aarne Kinnunen, jota minulla oli kunnia siteeratakin kirjassani, Ylioppilaslehden nuorta kriitikkoa, joka lausui Turms, kuolemattomasta painavan arvionsa…)

Aivan hurmaavaa, runollista on kävellä kinosten täyttämillä kaduilla, lumen hiljalleen varistessa katulyhtyjen valokeiloissa. Helsingin talvi kauneimmillaan!

Varsin harvoin saan aamuvarhain kurkistaa sellaista sivua kuin tänään Hesan kulttuurin ykkösjuttu oli. Varovasti vilkaisin onko jotain noloa keksitty, mutta ei! Täyttä asiaa, mitoitus miltei mahtava. Totta sanoen olin helvetin kiitollinen, kerrankin.

Kansallisesta kateusaiheesta voisi tietysti jatkaa vaikka kuinka, mutta pikemmin toivoisin ettei tätä kilpailun jälkipyykkiä enää tämän jälkeen suuremmin kehiteltäisi. Janten laki oli muuten aika hauska veto Sonniselta, sen tuomiovallan totisesti tunnen, kokemusta on kertynyt varsinaisesta Jantesta eli Hämeenkyröstä.

Eilisestä vielä: Martin markkinoilla oli rentoa ja rattoisaa, Jussin kanssa haastelimme ja mietinkin, että olisipa aina noin jäntevä ja tietävä haastattelija, voitaisiin vaikka jostain väitelläkin. Marja teki ostoslöytöjä, väkeä sellusi kaapelitehtaan täydeltä.

Pitkästä aikaa teatterissa! Lillanin Försäljarna, Mametin tutut myyntitykit, vetreänä esityksenä: selvästi näki että nämä miehet isä ja poika Sarkolan johdolla nauttivat rooleistaan. Sähäkkä juttu ja kiitettävän lyhyt, joten voitiin vielä piipahtaa Torniin istumaan hyvässä seurassa.

Tänään illan suussa tein hukkareissun, joka on vanha aihe kirjallisuudessa. Siperialaisessa lumipyryssä ponnistelin asemalle ja yritin junaan ja Tampereelle, mutta kaksikin junaa kääntyi vain Ilmalaan huoltoon. Täysi kaaos päällä. Kun viimein päästiin lähtemään, juna jätätti Hämeenlinnaan mennessä niin paljon ettei kannattanut jatkaa. Näin jäin valitettavasti pois Akateemisen kirjakaupan asiakasillasta, anteeksi vain, mutta yritys oli kova päästä paikalle. Veijo Meren tunnelmia koin absurdissa seikkailussa. Tulipa sentään mennen tullen luetuksi yksi Mankellin dekkari, erinomainen Väärillä jäljillä (Villospår). Dekkarissa kuten tässä voi olla suorastaan saarnanomainen sanoma, polttava ja valitettavasti yhä ajankohtaisempi: kansainvälinen lapsikauppa. Syytä lukea ja kestää myös tuskaisat tuokiot.

Polemiikki jatkuu Tieto-Finlandioista. Pitäisikö pitää päätä pimennossa. ”Kaikkea sanomaanne voidaan käyttää teitä vastaan.” Hyvä esimerkki Aamulehdessä. Itse päätoimittaja Apunen pistää lusikkansa soppaan. Hän kuvittelee, että vertaan historiallisella rinnastuksellani teostani Waltarin Sinuheen. Kysymys on vain samantapaisesta raatipäätöksestä 1946 ja nyt. Tuolloin ylivoimainen romaani ohitettiin valtionpalkinnosta ideologisin ja henkilökohtaisin, ei kirjallisin perustein. Kuusi muuta teosta sai valtionpalkinnon. Olisi mieletöntä verrata kotimaista tietoteosta tason puolesta kansainväliseen menestysromaaniin. Tahallinen väärinkäsitys syntyi vain päätoimittajan omassa päässä. Toiseksi Sonninen ei mitenkään vetänyt mattoa voittajan alta, vaan ylisti sitä ansaitusti tilaisuudessa. Hän vain tähdensi, että olisin voinut kilpailla voittajan kanssa. Itse kirjoitin, että voittaja ansaitsi kirkkaasti palkintonsa. Tätä ei Apunen tietenkään siteeraa kuten ei sitäkään, että minusta oli hyväkin, että vähemmälle huomiolle jääneitä teoksia nostetaan esiin.

Sat sapienti. Mikään ei ole näköjään kiitollisempaa kuin keskustelu palkituista ja ei-palkituista, mutta minä en sitä aloittanut. Kun nyt jotkut nimettömät heittävät vahingoniloisia herjauksiaan, voin vain vastata yhteisesti, että ei korpea eikä harmita enkä ole katkera, vaan huvittunut ja kiitollinenkin kirjani saamasta lisähuomiosta.

Tänään paineltava Martin markkinoille keskustelemaan Salokanteleen Jussin kanssa Krossista ja Waltarista, paljon yhteistä ja myös erottavaa. Olen vauhditukseksi lukenut alkua Johan Bäckmanin Pronssisoturista (jonka lähetti, kiitos vain) ja täytyy todeta, että harvoin saa lukea näin raivokasta, iskevää ja yksipuolista tekstiä. Imbi Pajun ja muita virolaisia aktivisteja tapasin eilen ohimennen markkinoiden vastaanotolla Kaapelitehtaalla, eikä heille voi teoksesta mainitakaan, puistatus on niin suuri ja yhteinen. Katsotaan mitä saamme iltapäivällä aikaan.