Panu Rajala

Olihan väkeä ja tungosta Pekka Halosen näyttelyn avajaisissa Ateneumissa. Rappusilla istuttiin ja seistiin kuin jossakin Vanhan valtauksessa. Stefan Wallin sutjakasti avasi ja sitten tauluja katsomaan. Ainakin ahkera mies kuten Kari Rahiala kehaisi. Ei Halonen ihmisen liikettä osannut kuvata, ehkä se on sitä hartautta ja pyhyyttä josta Wallin puhui. Jykevät tyypit pysähtyneissä asennoissa. Mutta maisemissa on herkkyyttä eikä kai kukaan saa hankea ja valoja ja talven sävyjä niin hienosti esiin kuin Halonen. Pitää tietysti mennä katsomaan uudestaan kun on vähemmän ryysistä ja näkee enemmän.

&nbsp Jatkoimme siitä Eerikin pippuriin syömään ja katsomaan The Egyptianin näytöstä Orioniin. En saanut vielä elokuvan taustoista juttua Hesariin sen paremmin kuin Iltsikaan, ehkä aihe ei ole niin kiintoisa enää, mutta yhtä ja toista hauskaa elokuvan tekemiseen kätkeytyy eikä siitä ole koskaan tai sanotaan puoleen vuosisataan meillä kunnolla kerrottu. Elämäkerrassa tulee. Jonnekin kehittelen vielä esseetä siitä, kuinka Cinemascopea Sinuhesta väännettiin isolla rahalla ja mahtavilla kulisseilla. Takana oli suurempi kampanja kuin meillä tiedettiinkään, siihen asti (1954) mittavin Hollywood-elokuva. Se että se henkilöiden tasolla epäonnistui, johtui muutamasta kohtalokkaasta roolivalinnan haksahduksesta ja ohjaajan väsymyksestä. Paikoin yhtä kankeaa meininkiä kuin Halosen tauluissa, ei tunteen tai erotiikan häivääkään Nefer-kohtauksissa. Mutta kokonaisuutena ehdottomasti komeaa katseltavaa edelleen, nimenomaan kankaalla visuaalista juhlaa, ja kuten Waltari itse tyytyväisenä totesi, ainakin romaanin julistus ja sanoma nousevat lopussa selkeästi esiin. Palataan tähänkin vielä.

&nbsp Orionissa kaksi kolmannesta salissa katsomassa, vaikka tekstejä ei ollut. Elokuva kiinnostaa vieläkin, eikä uutta tästä aiheesta ole aikoihin näköpiirissä, vaikka yrityksiä ja tunnusteluja on tehty. Nythän Sinuhen matkat ja Minea-episodi voitaisiin aivan toisella tavalla ottaa mukaan. Lontoosta muistan 1986 että BBC harkitsi aiheesta tv-sarjaa, mutta luopui sitten nopeasti aikeesta, ne olivat kuulopuheita, erään suomalaisen mimmin siellä kertomaa.

Tutkin Sinuhen siirtämistä Hollywood-elokuvaksi 1954, kun tämä komeus on taas pian nähtävillä Orionin sarjassa. Elokuva-arkistossa löytyy aiheesta hämmästyttävän paljon aineistoa, jota kai kukaan ei ole kunnolla käynyt lävitse, minäkin vain pintaa raapaisen. En tiennytkään, että The Egyptian oli näin suuri satsaus aikanaaan Amerikassa enkä sitäkään, että Waltari vaivautui lopulta ilmaisemaan oman käsityksensä elokuvasta perustellusti ja varsin myönteisesti. Näistä myöhemmin lisää.

&nbsp Kevättalvinen päivä! Reippailin illan suussa Kansallismuseoon Muinaismuistoyhdistyksen kuukausikokoukseen (!) kuulemaan arkkitehti Juhana Heikosen esitelmää San Clementen basilicasta, joka sattumoisin oli Waltarin lempikirkko Roomassa. Onkohan se vanhin säilynyt, tosin muuteltu alkukristillinen kirkko kaupungissa, ainakin 400-luvulta. Kaivaukset edelleen käynnissä. Nähtiin taidokkaita tietokonerekonstruktioita sen sisätiloista tosin yläkulmasta ja ilman ihmisiä, joten paikasta ei saanut täyttä käsitystä. Kiintoisaa silti. Nyt siinä on irlantilainen dominikaanimunkkien luostari ja se on auki yleisölle. Viime matkalla emme päässeet sisälle, ensi kerralla parempi onni.

Viimeinkin kirjalla on nimi, kolmas ehdotus otti tulta, paras se onkin. Joskus vain loksahtaa. Lueskelin Mikan pöytälaatikkorunoja, sieltä oivallus, jolla laaja ja monitasoinen merkitys. Esittelyteksti samalla osin uusiksi. Sitä paitsi olen saanut toimittajan, asiat alkavat sujua. Kevät kiihdyttää vauhtia. WSOY toimii edelleen epäilyistä huolimatta.

&nbsp Valtionarkistossa tapaan Raimo Salomaan ja saan salkullisen kullanarvoista aineistoa Waltarin sotavuosilta. Säästyn ylimääräiseltä keräilyltä, kun tarkka haravoitsija on kulkenut edelläni. Ainoa vain että materiaalia kertyy pian yli yhden kirjan tarpeen, joten tästä on kuorittavat parhaat jutut päältä.

&nbsp Työ valtaa mielen kokonaan. Sikäli tämä on monotonista luettavaa, uskoisin. Varjelen myös kirjan tärkeimpiä löytöjä ja linjauksia. Maaliskuu on aina ollut töissäni käänteen kuukausi; tästä lähtee loppua kohti putoava liike.

&nbsp Puhelin Kanneltalossa Waltarin jalanjäljistä Turkissa, yllättävän paljon kuulijoita liukkaana ja pimeänä iltana. Kriittistä väkeä, Turkin tuntijoita, kaikkea kyselivät. Eturivi lähdössä Istanbuliin Salme Sauren johdolla, hän minua rohkaisi kestämään tämän vuoden myllytykset. Ei tämä vielä voimille käy, innostaa pikemminkin, voin vastata.

Yliopiston kirjastossa muutaman Waltari-kritiikin jäljillä, matkakertomuksia Weimarista 1942 ja sellaista. Alakerrassa on hyvä Sinuhe-käännösten näyttely ja vanha dokumentti romaanin synnystä pyörii, kenenkään en ole huomannut sitä katselevan paitsi itseni. Tarkkaan katsoin taas Tunturikadulla kuvatut vanhat dokumenttipätkät.

&nbsp Aulassa vanha toveri Jöns C tulee puhelemaan ja on vähän ärsyyntynyt tästä Waltari-kohinasta, toivoo vastahyökkäyksiä, koska hänen mielestään W ei ole syvällinen vaan populistinen kirjailija. Vanha tuttu käsitys! Sanoin älä ole veikko huolissasi, toivomiasi hyökkäyksiä tulee varmasti, katsos W on jo vanhastaan Suomen hyökätyin kirjailija. Yhtä mieltä olimme sentään siitä, että Felix onnellinen on syvällinen romaani, Markku Envallin käsityksen mukaan paras uskonnollinen romaani Suomen kirjallisuudessa. Entä Turms, kysyin. Meneekö jo liian syvälle?

&nbsp Iltapäivän kirjoitusrupeaman jälkeen reipas marssi Postimuseoon, missä suunniteltiin taas pääjuhlaa 19.9. – tällä kertaa jo kunnollisella joukkueella, kun Anna-Liisa Haavikko ja Jopi Elstelä liittyivät joukkoon ja meidän Sirkkumme rahoja valvomaan. Uskon että juhlasta tulee hieno ja oikealla tavalla rennon juhlava, Mikan hengessä, nyt kun Jopi ottaa ohjat käsiinsä. Huolta kannetaan vähän taloudesta. Ellei nyt tähän rahaa löydy niin mihin sitten. Vapaaehtoiset sponsorit voivat ilmoittautua. Ja juhlaan voivat kiireisimmät jo varata illalliskortteja Anneli Kalajoelta, seuran sihteeriltä.

Hyvinkäällä vielä kerran, Yrjö Saarisen värikylläisessä ja elämänrehevässä näyttelyssä. Waltari-seuran bussilla köröttelimme, puhelin aiheesta matkalla ja perillä Kari Uusitalo kierrätti perusteellisesti taiteilijoiden ja nuoren Mikan Hyvinkäätä. Museossa johtaja Raisa Laurila-Hakulinen esitteli pätevästi Saarisen maalauksia, joiden varassa koko museo aikanaan on perustettu eikä syyttä. Kokoelma karttuu hiljalleen, vaikka hyvinkääläiset eivät aina arvostaneet juoppoa ja hankalaa taiteilijaansa. Hauska oli kuulla, että tammikuinen avajaistilaisuus, jossa puhuin, sekä juttuni Hesarissa (13.1.) ovat huomattavasti lisänneet käyntejä ja kiinnostusta näyttelyä kohtaan.

&nbsp Mielenkiinto Vammalan ensi kesän päiviin on myös korkealla kuten kuultiin paluumatkan mainosiskuissa. Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelma julkistetaan varsinaisesti 27.3. joten maltetaan muutama viikko vielä.

&nbsp Venäjän vaalit sujunevat paraatijärjestyksessä ja ihmiset vaikuttavat tyytyväisiltä. Tyytymättömiä ovat läntiset tarkkailijat, jotka kaipaisivat enemmän rähinää eli aitoa demokratiaa. Hirmumyrskyksi yltynyt kansanvalta on hyvin nähtävillä Tohtori Zhivagossa, joka etenee Teemalla surullisena, poeettisen lohduttomana kertomuksena ihmisistä mielivaltaisten voimien armoilla. Silti sitä on ikään kuin vangittuna katsottava, ja välillä siinä Pasternakin romaanikin palailee mieleen. Ihanin, elämänvaloisin oli silti Pagnolin Marius-trilogia, jonka kertaus päättyy huomenna.

Aamulla aurinkoa ihailemassa meren rannassa; tästä kevät nousee.

&nbsp Kun tämä Lillqvist kuulee Pispalassa kuinka punikit parjaavat Mannerheimia homoksi, niin totta kai se täytyy ottaa aiheeksi animaatioelokuvaan, muuten kulttuurimme olisi tätä näkökulmaa köyhempi. Laura Kolbe puolusti vakavana taiteilijan oikeutta ilmaista tärkeä kantansa.

&nbsp Hetkinen, kun tv:ssä oltiin hehkuvasti sitä mieltä, että meillä on vain yksi tulkinta kerrallaan ja keskustella ei saisi toisista, niin eikö tässä nyt juuri jumalavita keskustella aika vilkkaasti? Silloin kun esitetään vastaväitteitä, se tulkitaan keskustelun estämiseksi eikä huomata että sehän juuri taitaa olla sitä kaivattua keskustelua. Olisiko hyväksyvä hiljaisuus sitten parempi?

&nbsp Enkä minä ainakaan ole huomannut, että kukaan olisi vaatinut Smedsin Tuntemattoman kieltämistä. Kolbe kehui ranskalaista debattia, joo varmaan intellektuaalista, mutta jos siellä tulkittaisiin de Gaulle homoksi tai Sarkozy ammuttaisiin teatterissa, niin kai se vähän vastaväitteitäkin herättäisi eli sitä keskustelua. Kun sitä käydään siellä, se on ihailtavaa, kun meillä se on keskustelun estämistä. Hienoa aamu tv.

&nbsp Jälkiviisaat jatkavat samasta perin kiinnostavasta teemasta, eli oliko Mannerheim siis homo vai ei. Onko taiteilijan saanut peräti tappotuomioita? Huvittavaa sekin että homous on edelleen loukkauskivi, naistaiteilijankin provokatiivinen koukku, vaikka kaikkea suvaitsevuutta ja tasavertaisuutta on hurskaina saarnattu. Nyt siellä ihmetellään ketä muuta ei saa pilkata? No kokeillaan. Seuraavaksi animaatiot Kekkosesta sadomasokistina ja Halosesta lesbona. Ja sitten valmiiksi vartioimaan, ettei kukaan vaan liikaa reagoi ja esitä vastaväitteitä.

&nbsp Mutta hei, tämähän onkin nurinkurisuuksien päivä. Mopo saa rauhassa karkailla kuten Vesa Hesarissa sitovasti osoittaa.

Sittenkin mentävä Kalevala-seuran jäsenkokoukseen, koska Michael Branch sai vihdoinkin siellä hyvin ansaitsemansa tunnustuspalkinnon. Kuten perusteluissa kävi ilmi, meillä ei kovasti ihastuta, jos joku ulkopuolinen tai peräti ulkomaalainen tulee ronkkimaan meidän tieteitämme. Michael teki tätä 1800-luvun alkupuolen osalta ja joutui kai vähän nurkkaa seisomaan. Tutkimus A.J. Sjögrenistä kulki toisella tavoin kuin suomalaisten vakiintunut käsitys vaikkapa M.A. Castrénin suuruudesta. Tässä voi sanoa, että vaihtuvia näkökulmia syrjitään ja entisiä omia puolustetaan. Nyt vasta uusi sukupolvi oli kypsä Branchin ansiot näkemään, kiitos siitä. Palkittu piti hauskan, ohuesti ironisen kiitospuheen.

&nbsp Toimin Lontoon yliopistossa Michaelin alaisuudessa 1986, ja sepä oli mukavaa ja leppoisaa aikaa, Michael järjesti Kalevala-päivänkin iltajuhlineen silloin laitoksellaan ja aiheesta seminaarin. Aina hänellä oli aikaa puhua ja pohtia minunkin opetukseeni liittyviä asioita. Hannelen kanssa bunkattiin samassa pienessä työhuoneessa ja viihdyttiin hyvin, aika primitiivisissä mutta henkisesti innoittavissa oloissa, ja välillä otettiin pienet sherryt kirjakaapin laatikosta. Onnea Michaelille!

&nbsp Illalla oli Waltarin Gabriel tule takaisin näytelmän tv-version (1979) esitys Töölön kirjaston Waltari-salissa, seuran järjestämä tilaisuus, valtava yleisömenestys. Seela Sella ja Antti Litja muistelivat kuvauksia, päärooleissa olivat ja puhetaidon opettajani Ritva Ahonen kolmantena, Hannele Lauri hauskassa pikkuosassa. Lämmin iloinen tilaisuus, ja itse näytelmä yllätti taas myönteisesti, Mirjam Himbergin ohjaama tulkintakin pitävä ja moderni tragikoomisessa vähäeleisyydessään. Kummallista ellei mikään teatteri ota tätä uudelleen, ja Tv1:n tai Teeman pitää se esittää uusintana, niin paljon toisarvoisempaa löydetään arkistoista. Varsinkin kun Ylen toimittama dvd reistaili äänen osalta, tietysti.

&nbsp Esityksen jälkeen oluella kuulin täsmälleen samanlaisista naisten huijaustapauksista kuin Waltarin säälimättömässä komediassa, siis tänä päivänä. Ei ole tippaakaan näytelmä vanhentunut, jos teatterit niin luulevat.

Totta puhui Antti, juttu Nauticuksen uudesta painoksesta komeili aamulla Hesarin kulttuurissa. Hyvin ylöspantu, Anssilta saatu lisätietoa kirjan antikvaarisesta arvosta. Sanoma kestävä ja taas ajankohtainen Viron juhliessa. Vexi Salmi teki aiheesta hyvän kolumnin Iltalehteen. Postissa jutkahti uusi kiintoisa aineistonivaska sotavuosien tiedotuksista Salomaalta, hitto kun tulee hyvään tarpeeseen.

&nbsp Kovan työrupeaman jälkeen lohduttauduin sillä, että Mike ja kaunis juristi sopivat riitansa Aidensfieldissä ja näyttävät jatkavan romanssiaan. Vaan mehän tiedämme ikävä kyllä kuinka siinä loppujen lopuksi tulee käymään.. Sonnustauduimmekin Vanhan ylioppilastalon musiikkisaliin kuuntelemaan huomisen Kalevalan päivän kunniaksi kanteleensoittoa.

&nbsp Timo Väänäsen esitys oli hänen taiteellinen tohtorinväitöksensä pääkonsertti, siinä sivussa tanssi tai ainakin ojenteli Päivi Järvinen. Sähkökanteleen vongauttelu vaihtui välillä reipastahtiseen rämpyttelyyn. Tanssija eläytyi hallituin liikkein. Tätä saimme ihastella Ekmanin romanttis-koristeellisen Väinämöisen kasvojen alla. Hm. Mitähän Seppo Heikinheimo -vainaa olisi tuuminut tällaisesta musiikillisesta väitöstilaisuudesta. Häikiön kanssa kaipasimme ainakin vastaväitöstä.

&nbsp Mutta tapasimmehan pitkästä aikaa Hannele ja Michael Branchin! ja muuta kalevalaista älymystöä lähinnä SKS:n riveistä, Senninkin, miten hauskaa. Ilta ei suinkaan mennyt hukkaan. Stokkan herkun kautta kotiin iltateelle ja kirjoittamaankin ehdin vielä. Waltari seikkailee jatkosodassa.

Hajallinen työpäivä vieläkin: artikkeli, haastattelu ja kaksi luentoa. Selvitty hyvin.

&nbsp Tempaisinkin aamulla jutun siitä Nauticus/Waltarin kirjasta ja lähetin Hesariin. Antti M sanoi panevansa heti lehteen. Raimo Salomaan vihjeen perusteella selvisi kirjan tarkempi ilmestymisaikakin: alkukesällä 1941. Joskus asiat sujuvat.

&nbsp Menin lounaalle Kosmokseen, missä itse Katri otti aurinkoisesti vastaan. Aikaa vierähtänyt siitä, kun täällä nuorina väijyttiin looshiseuraa harva se ilta. Komeita roolikuvia ilmaantunut seinille. Selkouutisten toimittaja haastatteli siinä kilinässä, ja poronpaisti oli mehukasta, voitti Saludin vasikan 6-1. Puhuttiin arvatkaas mistä.

&nbsp Jatkoin Briossin kautta Ressuun, minne ei norsseina jalalla astuttu kouluaikoina. Komea koulu, eipä silti. Nyt siellä toistakymmentä virkeätä ranskantaitajaa valmistautui Waltarin jäljille Pariisiin, johtamaan yleisiä kävelyretkiä huhtikuussa Suomen kulttuurin promootiossa. Puhelin elämäkertaliuskojeni pohjalta nuoren Mikan seikkailuista Pariisissa 20-luvulla, muistiinpanoja syntyi. Alkoi houkutella ajatus liittyä mukaan nuorten kävelyille. Avril à Paris?

&nbsp Illan suussa vielä Toimelan teatteripiiriin puhumaan niitä näitä, Eeva-Liisa sinne vamppasi ja Arja Pekurinen veti tilaisuutta. En voi vastustaa naisten kutsuja. Näissä riennoissa käy sitä paitsi fiksuja naisia, hyviä katsojia, aktiivisia keskustelijoita, miehiä ei yhtäkään. Puhetta klassikoista ennen ja nyt, kun taas on tulossa Tšehovia, Lokkia ja Ivanovia. Provosoin nykyaikaan siirtämisiä vastaan (jotta katsoja saisi itse päätellä mikä muuttunut ja mikä ikuista) ja sieltähän väiteltiin kipakasti vastaan. Kiva ilta, kiitos siitä.

&nbsp Oli hyvä syy kallistaa lasit punaviiniä päivän päätteeksi Vanhassa Ankkurissa Pursarilla kahden Marjan kanssa, joka bongannut koskikaraa Inkoossa ja käynyt ranskantunnillaan. Innostuikin Pariisin keikasta, vaikkapa taannoisen kihlamatkan muistoissa. Ihanan Mariuksen finaali Teemalla antoi lisää intoa. Saas nähdä ehditäänkö, mutta voisihan sieltä samalla onkia muutaman tiedon Waltarin uusimpien ranskannosten vastaanotosta. Avril à Paris!

Kotona katselen Voimalaa, kerrankin aika hyvää ja tasapainoista kirjallista keskustelua tai keskustelua lähinnä kustantamisen ehdoista. Touko alkaa selvitä jännitteistä, puhui asiaa tyynesti ja fiksusti. Eikä siellä muutkaan sekoilleet, vähän tämmöistä papillistakin sanomaa kai tarvitaan á la Mäkelä. En minä ole koskaan kokenut kustantajia ongelmallisiksi, vaikka olen neljän kanssa puuhaillut (Otava, WSOY, SKS ja Tammikin), aina on kohdeltu asiallisesti ja hyvin. Ehkä tuommoiset Järvelän kaltaiset hermokimput sitten törmäävät liian vähäiseen huomioon ja korostuksen puutteeseen, mene tiedä. Ylipäätään, jos hyvin kirjoittaa, aika hyvän kohtelun saa kustantajalta. Henkilösuhteet luontevia ja läheisiä, näin pienessä maassa. Kuten viitattiin, monet kirjat katsovat tulevaisuuteen, kauaskin. Ei niitä tässä ajassa vielä oikeaan arvoon saada, ei vaikka kuinka markkinoitaisiin.