Panu Rajala

Eilinen keskustelu Tohlopissa on tuottanut yllättävän paljon myönteisiä kommentteja. Massakeskustelu jää pakosta tokaisuiksi, mutta joitakin näkökulmia saatiin näköjään silti esiin. Siellä oli rennompaa ja miellyttävämpää kuin odotin.

Punauhrivoittoisuus on edelleen voimassa, siitä saa riipaisevimmat puheenvuorot. Kuultiinhan sentään vähän totuuksia toiseltakin puolelta. Mikko Alatalo tuossa muistuttaa, että rauhan miehet ja väkivallasta varoittajat unohdetaan keskitieltä kuten Kyösti Kallio. Harvoin mainitaan sekin, että Väinö Tanner oli sosialistien puolella vankasti aseita vastaan ja pysyi sivussa. Verihurmos on kiinnostavampi aihe kuin hiekkaan valuneet sovitteluyritykset.

Vuodesta 1918 on nyt puhuttu riittämiin, ja vielä jatketaan ensi viikolla Tampereen yliopiston seminaarissa. Onkohan niin, että rauhallisena aikana dramatiikka on haettava menneisyydestä. Tohlopissa pysyimme kai kohtuullisen asiallisina, mikä kertoo siitä, että tämäkin kohta historiassa alkaa hiljalleen asettua kohdalleen. Sillä ei ainakaan kiihoteta enää uuteen vallankumoukseen kuten vielä 60- ja 70-luvuilla, jotka kultaisina muistamme.

Kotiin palattuan oli riennettävä kirjapalaveriin Bulevardille, sovittava hiukan kiireisestä aikataulusta, ja saman tien Tieteiden taloon, missä Lähti-idän instituutin ystävät järjestivät seminaarin Mika Waltarista idän ja lännen kuvaajana. Jälleen yleisöryntäys, parveketta ja ovensuuta myöten täyttyi sali. Vanhan matkaveikkoni Faruk Abu Chakran kanssa yritimme aihetta parhaamme mukaan valaista, ja Egyptin suurlähettilään Maasom Marzoukin läsnäolo ja puheenvuoro antoivat oman säväyksensä. Hän on kirjailija itsekin ja tuntui tietävän paljon Sinuhe egyptiläisestä. Kuultiin myös Aaro Söderlundin ja Jussi Nuortevan tervehdykset ja paljon yleisöpuheenvuoroja. Mainio tilaisuus, joka päättyi rattoisaan illalliseen instituutin ystävien seuurassa Rodolfossa.

Kodikas räntämyrsky, joka antoi syyn olla lähetemättä Jyväskylän kirjamessuilla, jossa minulla ei muutenkaan olisi ollut mitään erityistä tekemistä. Eero Vartio pääsi Waltari-tietokisassa finaaliin, vaan enpä tiedä vielä kuinka pärjäsi, hei nyt tiedänkin: voitti tietysti. Onnea.

No minä selitin Waltaria ja Sinuhea Porissa torstai-iltana, ja tupa oli tupaten täysi, tuoleja tuotiin kirjastoon lisää, Waltari kyllä nyt kiinnostaa näemmä. Sieltä ajeltiin hyvään Hämeenkyröön, missä pidettiin Sisällissodan totuudet -seminaari lauantaina, ja kansaa riitti sinnekin ainakin parisataa, joten liikkeellä on oltu. Pertti Haapala piti erinomaisen valaisevan jutun vuoden 1917 ja 1918 taustoista, ja Marko Tikka terrorismista (hiukan outoa kyllä lyödä vain yhden tuomarismiehen kuva kankaalle ja julistaa: siinä on terrorin kasvot – olihan niitä herrajumala satoja muita ja molemmin puolin).

Meidän Raija Westergård pudotteli raivokkaan jutun naisten kohtaloista kapinan pyörteessä, ainahan sisällissota on rajua leikkiä, mutta mietin hiukan, pitivätkö kaikki joukkoraiskaukset paikkansa – en ole niistä aikaisemmin mistään kuullut. Tuttua kyllä myöhemmästäkin historiasta, ihan äskeisestä Balkanilla ja Afrikassa. Oman juttuni reivaan vielä johonkin kuntoon, mutta valkoista kirjallisuutta vähän tarkastelin: paikallisista ennen muita Walakorppea ja Sillanpäätä, kahta vekkulia, jotka kirjoittivat omat kapinakirjansa kilpaa Ala-Vakerilla kesällä 1918 – ja miten erilaiset! Aiheesta vielä enemmän.

Lopussa aikataulu romahti (Antti J veteli puolet yliaikaa) ja kunnon keskustelu jäi käymättä. Täällä sitä ollaan vieläkin lumen ja sohjon keskellä eikä aiotakaan Helsinkiin ennen kuin keskiviikkona, sillä kapinapuhe jatkuu vielä tiistai-iltana Tohlopissa. Saas nähdä mitä siellä keksitään.

Esko Tammivuoren puheilla Tapiolassa. Hän oli Istanbulin varakonsulina, kun Waltari vieraili kaupungissa. Hauskoja muistoja, valokuvia, hersyvää tarinaa. Mukana vaimo ja tytär omine näkökulmineen. Elämäkerta rikastui jälleen. Kuinka Waltarille järjestettiin juhlat Afroditen merkeissä! Enpä kerro enempää.

Siitä sujuva jatko Töölön kirjastoon, missä Lea Toivola keskittyi Mikael-romaaneihin ja islamin kuvaukseen. Ne ovat sopivasti minullakin työn alla. Tuntuu että on arvonpalautuksen paikka, romaanien uuvuttavan laaja kerronta kaiketi peitti aikoinaan osan sanomaa, jonka Toivola tulkitsi mallikkaasti. Islamin kuvaajana sisältäpäin Waltari oli huimasti aikaansa edellä, miltei ainoa länsimaissa. Mitä siihen oikeastaan sisältyi? Maailmanpoliittinen tilanne 1500-luvulla ja 1900-luvulla monitasoisesti limittäin. On aivan totta mitä Toivola sanoi: Waltari voi olla helppolukuinen, mutta ei missään tapauksessa helppotajuinen. Niin laajoja kokonaisuuksia hän historiassa liikutteli. Kirjailijoille on yleensä kelvannut kapea kotimainen lähitodellisuus. Eipä silti, saivathan Faulkner ja Sillanpää syviä irti pieneltä alueelta.

Eso:n ja Putkinotko ry:n järjestämä Waltari-seminaari yliopiston pienessä juhlasalissa ei tarjonnut kumoavia uutuuksia, pikemmin normatiivisia esityksiä, mutta jotain hauskaa aina tarttuu mieleen. Seminaarin vahva esiintyjä oli Norssin poika Juhani Salonius, jonka kanssa kirjoitimme ylioppilaiksi samana vuonna 1963, hän linjalta ja minä klassilliselta puolelta.

Salonius tiukkasi Waltarin naiskuvan taustaa eli miksi on niin paljon petollisia naisia ja eroottisia pettymyksiä. Kun Markku Envall kiersi vastauksen ja heitti minulle katsomoon, ja kun minäkin vielä panttaan selityksiä, Juhani pamautti pöytään Norssin spartalais-saksalaisen poikakasvatuksen, eikä siinä vallan vikaan osunutkaan. Tästä kerrotaan lisää syksymmällä sekä Erkki Nordbergin uudessa Norssin historiassa että minun Waltari-elämäkerrassani.

Sen sijaan sain tilaisuuden oikaista jälleen kerran iänikuisen myytin siitä, että Waltari palautettiin RUK:sta maitojunalla. Tosiasiahan on, että hän joutui lomalta palatessaan pahaan auto-onnettomuuteen ja hoidettavaksi Tilkkaan, minkä johdosta RUK keskeytyi. Kyse ei siis ollut kunnottomuudesta tai vielä vähemmän pasifistisista mielipiteistä, joita Lasse Lehtinen aivan harhautuneesti tarjosi syiksi äskeisessä kirjassaan. Ilmeisesti kukaan väitteiden esittäjistä ei ole vilkaissutkaan Waltarin kirjaan Siellä missä miehiä tehdään, mutta on muitakin oikeita dokumentteja asiasta. Salonius oli reilusti tyytyväinen antamaani tietoon ja lupasi levittää sitä edelleen maanpuolustuksellisiin piireihin.

Muuten Salonius vastasi kysymykseen, mitä Waltari sinulle merkitsee: ”Se on osa työtäni. Sieltä saa vastauksen kaikkeen.” Laittamattomasti haastettu valtakunnansovittelijalta.

Hauska oli myös kuunnella nuorten opiskelijoiden Minna Klapurin ja Johanna Tunturin raikkaita ajatuksia. Kauas on edetty ajoista, jolloin Waltari oli meillä Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella nurkkaan pistetty viihdekirjailija, jonka nimeäkään ei oikein sopinut ääneen lausua. Nämä nykyiset opiskelijat ovat vailla ennakkoluuloja ja löytäneet oman Waltarinsa, jota tuntuivat vilpittömästi arvostavan, ennen muita Sinuhen ja Palmujen ansiosta. Dekkariseuran pj Kirsi Luukkanen puhui Palmuista, ja Sinuhe oli jokseenkin kaikkien suurin suosikki.

Sitä paitsi Juhani muistutti aivan oikein, että Waltarilla on myös lempeitä, empaattisia ja rakastavia naisia kuten Sinuhen Merit tai Ulla Möllersvärd, ja listaa voisi jatkaa. Tämä naiskysymys on näinä päivinä tietysti kihelmöivä, mutta keskusteluja käytiin myös Tulenkantajista, elokuvista, uusista sovituksista, politiikasta, uskonnosta jne. Waltari on tyhjentymätön, todisti tämä kolmetuntinen istunto vanhassa kunnon yliopistossa, ja silti vasta joitain pintakerroksia raapaistiin. Paikalla parisataa henkeä. Tilaisuus päättyi viinitarjoiluun ja vapaaseen ajatusten vaihtoon.

Suuri harmi oli se, etten ehtinyt Salokanteleen Jussin Jaan Kross-kirjan julkistamiseen, joka oli samaan aikaan kerrosta alempana, mutta en vain malttanut ajoissa jättää näitä Waltari-pohdintoja. Tutkittava myöhemmin rauhassa Jussin Krossia. Onnittelut siitä! Elämäkerran teko on kovaa hommaa, voin todistaa. Samalla hiton antoisaa ja hauskaa.

F.E. Sillanpään Elokuu Kuopion Kaupunginteatterissa, sovitus Marita Jama, ohjaus Lasse Lindeman. Kävimme ensi-illassa ja suorastaan yllätyimme: niin hieno tästä esityksestä lopultakin tuli. Se on ensimmäinen täysi ammattilaistulkinta teatterissa tästä romaanista ja osoitti sen draamallisemmaksi kuin saatoimme odottaakaan.

Romaani ei ole helppo sovitettava, hankaluutena sisäistyneet henkilökuvat ja kertojan takautumat, jotka valaisevat vasta myöhään heidän taustojaan. Talon dramaturgi Marita Jama oli onnistunut niveltämään nämä melko kevyesti sisäisiin monologeihin kautta matkan. Ehkä kirjallinen sävy voi ohimennen oudoksuttaa, mutta se luontuu Sillanpään maailmaan, missä ei tavoitella velttoa luontevuutta, vaan ladattua draamaa. Muutenkin alkuteoksen tyyli ja sävyt oli ihailtavan eheästi säilytetty.

Lindeman laittoi teoksen vapaasti 50-luvulle ajan iskelmineen ja pukuineen, ja ihmeen hyvin ihmiset tähän kehykseen solahtivat. Tämä aika on sentään monille katsojille muistoissa tuttu. Hyvä on sitoa esitys johonkin selvään aikaan, koska tapakulttuuri on kaukana nykyajasta.

Esityksen kertova rakenne lataa hitaasti mutta varmasti ne räjähdykset, jotka tulevat ensimmäisen jakson lopussa ja sitten ukonilman finaalissa. Lindeman sai pidetyksi vahvan jännitteen yllä vielä Viktor Sundvallin kuoltuakin. Ihmisten jälkilaineet suorastaan kouraisivat ja liikuttivat aina viimeisten repliikkien nuoreen tulevaisuudenuskoon saakka.

Näyttelijäin työ oli kautta linjan erinomaista. Jukka Auvisen Viktor Sundvall on ilman muuta suuri tulkinta, pienin elein ja ilmein etenevä itsepetos, vanhojen tunteiden lämmitys, suistuminen ja lopulta tilinteko menneestä ja suuri purkautuminen. Ei yhtään falskia kohtaa, ei mitään näyteltyä juopumista, mikä tässä olisi pettävä houkutus. Ihmiskuva viimeistä piirtoa myöten.

Naiset Seija Pitkänen (Saima) ja Annukka Blomberg (Maija Länsilehto) tekevät vahvasti ja tarkasti ensin tuon kaartelevan ystävyytensä ja sitten katkeran yhteenottonsa ja hienosti taas palaamisen perustasolle kolmiodraaman loppuselvityksessä. Kun olin puhumassa harjoitusten alussa, ajattelin, että roolit olisi hyvin voinut nähdä toisinkin päin, mutta nyt juuri tämä Pitkäsen karski katkeruus ja Blombergin hienostunut lempeä väistely vaikuttivat ihan oikeilta ratkaisuilta.

Nuoret olivat aivan valloittavia, niin tosia ja aitoja: Katja Tervon herkkäilmeisyys Tyynenä, Taaven, Markus Petsalon puhdas rehti avuttomuus (mikä tanssiasu!), Lotta Huitin Iitan verevä naiseus, täyttä tavaraa ja sitten Maunon, Karri Lämpsän terve ja rento maskuliinisuus; tästä viimeisestä parista kasvaakin esityksen eräänlainen tunnus niin alku- kuin loppuasetelmassa, mikä sekin on hyvin harkittu. Siitä elämä jatkuu, kaikesta huolimatta.

Elämän epäsointuisuus on teoksen teema, ja esityksessä se nousi miltei kurkkua kuristavaksi. Näyttämö on pieni ja karu studio, esineitä ei paljon tarvita. Ihmisten läsnäolo kantaa, jännite ei katkea kertaakaan.

Nautimme teatterin suurenmoista vieraanvaraisuutta, väliajalla piispa Leon seurassa, ensi-illan maljankohotuksissa ja Sammon muikkupöydässä, missä ryhmällä oli onnellinen tunnelma. Käynnistäni palaverissa tammikuussa oli esittäjille kuulemma hyötyä, mistä iloitsen. Hyvillä mielin katselimme kaapunkia, missä Marja kävi ensimmäisen kerran. Kaunis kevätpäivä ja yö Puijonsarvessa kruunasivat muistettavan vierailun. Käytävä taas uudelleen, jos Lassen aikomukset ohjelmiston osalta kehittyvät siten kuin hän puheissaan uumoili.

Esitykset jatkuvat toukokuun puolimaihin ja jatkuvat syksyllä. Pitäkää varanne, jos satutte käymään Kuopiossa päin.

Päivän henkeen sopii hyvin uutinen Kanervan kaatumisesta. Ne saivat sen pään putoamaan. Yritys oli kova ja tulos sen mukainen. Ikävä juttu Ikelle.

Björn Månsson kertoo juuri radiossa, kuinka reippaasti Kanerva hoiti tehtäviään vielä Sloveniassa. Jotain outoa tässä epäröinnissä ja pitkittelyssä on ollut. Eikö Katainenkaan tiennyt kuinka toimia. Månsson (Hbl) sanoo suoraan senkin, että toimittajien joukossa on vahingoniloisia ylilyöjiä jos on Iken kavereitakin. Hän itse kieltää kaveria säästelleensä. Jos on olemassa hyvä veli – verkosto, heikosti verkon lenkit pitivät. Kokoomusnaiset tässä terhakkaita pudottajia olivat. Onnea heille lopputuloksesta.

Hymy-lehti nyt määrittelee politiikan moraalin, kuuluu päätoimittaja ylvästelevän. Onnea heillekin. Hallitus tarvitsee jatkossa keltaisen lehdistön tuen. Perustuslakiin tämä tuskin kirjataan, mutta pinnan alla näin eletään. Se kuuluu tämän ajan henkeen, sanoo valtio-opin professori radiossa.

Kun muistaa asioita kaukaa, ei voi kuin hämmästellä ajan rientoa. Kuten joku sanoi aamulla, siinä on tietty paradoksi: ennen kun uskonto vielä hallitsi ihmisiä, suvaitsevaisuus oli paljon suurempi. Nyt kun kristillisen uskon ja armon ote on ihmisistä kirvonnut, puritaanisuuden kiilto on sen korvannut. Tästäkin on varmasti esimerkkejä historiassa.

Joku toinen viisas kirjoitti, että Kanerva ulkoisti häpeän meidän puolestamme. Me kaikki olemme tehneet tekoja, jotka nolottavat (ehkä kolumnisteissa ja naiskansanedustajissa on joitakin erehtymättömiä) ja niin muodoin meitä helpottaa, kun joku tunaroi julkisesti puolestamme. Näin armon käsite on samalla saanut uuden ajanmukaisen muodon. Se kohdistuu meihin itseemme jonkun valitun uhrin kustannuksella.

Kuka muistaa sellaisen karismaattisen maailmanparantajan kuin John F. Kennedyn? Mitä hän sanoikaan niille, jotka hiukan rohkenivat kyseenalaistaa hänen kiihkeätä naisralliaan, jonka rinnalla Iken tekstarit kalpenevat pyhäkouluun: ”Läntisen maailman johtajalla on etuoikeuksia, joihin kuuluu Marilyn Monroe.” Tämä tapahtui puritaanisuuden kotimaassa Yhdysvalloissa.

No Johanna Tukiainen ei ehkä ole ihan samassa sarjassa, kotimainen versio kumminkin, eikä kai kukaan enää puolusta politiikan toimijan oikeuksia vapaa-ajan rentoutumiseen, jos ne ylittävät keskivertoihmisten ahtaan moraalin. Ainakin ne on pidettävä visusti piilossa. Sitä eniten ihmettelenkin, ettei Ike vanhana pelurina tätä osannut varoa. Siinä suhteessa hän on palkkansa ansainnut. Kovin myöhään hän oppii aikamme ankaran läksyn: älä koskaan avaudu äläkä antaudu, vaan piiloudu ja kilpisty kuoresi taakse, kuivetu ja kiristy, älä missään nimessä herkisty ja unohda että olet vain ihminen.

Jukka Kemppinen huomaa sanoa viimein (HS), että tekstiviestien julkaiseminen ilman tekijän suostumusta on tekijänoikeuslain vastaista. Kysymys on tietysti teoreettinen, mahdotonta olisi takavarikoida Hymyn numeroa, vaikka Kemppinen sellaistakin väläyttää. Tähän asti on vallinnut käsitys, että viestit ovat julkista kamaa, jos vain joku kiikuttaa ne lehteen.

Toivon Ilkalle voimia alkavalla piinaviikolla, hillittömän päänkatkaisuvimman yltyessä päivä päivältä.

Viikonloppukin otti vähän voimille, kun vierailimme Porvoon saaristossa Ullan uudessa seurapiirissä, ja hauskaahan oli, mutta työvaihteen löytäminen vaatii taas skarppausta.

Samaan aikaan F.E. Sillanpään Seuran vuosikokous päätti myydä Rauhamäen yksityiselle, eikä tarjous ole ollenkaan huono, joten olkaamme tyytyväiset. Kiinteistöilläkin on aikansa ja tehtävänsä. Säilytin poissaolevana varapuheenjohtajan paikkani, mistä on syytä iloita. Juhlavuosi on sielläkin meneillään.

Tiedotus WSOY:n kerroksessa Vammalan ensi kesän tapahtumista, eipä erityisen iso seurue paikalla, mutta rattoisaa silti. Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmavihko ja juliste erinomaiset, eikä itse ohjelmassakaan ole valittamista. Aamulehdestä soittikin toimittaja, joka epäili kestävätkö enää Sylvään koulun tilat, jos teeman eli Waltarin oman vetovoiman lisäksi puhujina ovat Sauli Niinistö ja Paavo Lipponen. Elleivät kestä, siirryttäköön nurmelle ja kirjatelttojen vaiheille. Vammala on siitä rento tapahtuma, että siellä voivat kaikki valita kuljeskelevatko kirjatiskien äärellä, etsivätkö harvinaisuuksia, poikkeavatko kuulemaan esitelmiä ja keskusteluja, katselevatko runsaita näyttelyitä, vaanivatko huutokaupoissa erityiskohteitaan vai istahtavatko vain lounaalle ja kaljalle teltan anteliaaseen siimekseen. Ja illalla sitten Ellivuoren ehtoohuveihin, joissa on pitkästä aikaa luvassa räiskyvää ohjelmaa. Vammalassa kannattaa aina käydä, siellä on ohjelmaa lapsille ja lukupiiriläisille yhtä hyvin kuin tietokirjailijoille ja runonkuulijoille.

Katri Wanner vanhana Vammalan kävijänä suositteli ottamaan eväskorin mukaan ja nauttimaan ympäristön kaikista eduista aina vanhoja kivikirkkoja ja uimarantoja myöten. Eipä ole monipuolisempaa kesäkohdetta kuin Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivät 27. ja 28.6. – aina parhaan helteen aikoihin.

Vesan kanssa istahdimme Klaus Kurjen kulmapöytään pitkästä aikaa vaihtamaan kaiken maailman kuulumisia. Poika saa Hesarin mainioista radiopakinoista paljon palautetta, ja nytkin oli tarkkana kuunnellut luontoiltaa ja bongannut sieltä Artsinkin soiton Töölön vessanpöntön eläinopillisista ihmeistä. Ihmettelimme maailman menoa, tätä amerikkalaista poliitikkojahtia ja kaikkea loiskintaa mediassa ja kustannusmaailmassa. Jahtia pitäisi mielestämme tehostaa, presidentin kansliakin on vielä kunnolla läpivalaisematta ja historiaan suunnattava uusi kaiken paljastava valokeila. Ei armoa naisten metsästäjille, päät pölkylle vaan!

Illalla huippuhetki: Marjan valmistama juhlaillallinen kihlauksemme kolmivuotispäivän kunniaksi. En voi sanoa edes kuten Waltari sanoi vaimolleen, että ihmeen hyvin olemme tulleet toimeen pieniä väliaikaisia erimielisyyksiä lukuunottamatta, koska niitäkään ei juuri ole ollut. Tämä on onnenkantamoinen, molemmin puolin ansaittu kaiken niin sanotun elämänkokemuksen jälkeen. Kohotimme maljat kalalautasten yli ja toivoimme onnen jatkuvan.

Mikä myräkkä! Riehakas takatalvi virkistää mieltä. Varsinkin kun ei tarvitse liukastella työmatkaliikenteessä.

Kirjani toimittaja Mikko-Olavi Seppälä käymässä, kertomassa kriittiset ensivaikutelmat alkupuolesta, tehnytkin tiheitä ja tarkkoja kommentteja. En ole moista kokenut aikoihin, en sitten kun Maria Murto -vainaa luki ankarana kynän kanssa TTT-historian liuskojani Tampereella. Varmasti suurta hyötyä tästä läpikäynnistä. Seppäläkin on teatterihistorioitsija, väitellyt työväenteatterien alkutaipaleesta ja kirjoittanut Kuopion kaupunginteatterin historian. Muun ohessa katsoimme, että voisin yleisölle suunnatussa elämäkerrassa vapautua liiasta tieteellisen merkitsemistavan painosta, jota yhä kuljetan niskassani.

Illalla halki tuiskun ja tuulen Vihtiin, Olkkalan kartanoon, missä Armas J. Pulla -seura piti vuosikokouksensa, eikä sen tyylikkäämmin voi vuosikokousta järjestääkään. Ensin hoitivat kokouspuolen, sitten oli ohjelmallinen osuus, jossa Olli Nurmisen kanssa keskustelimme ’kahdesta krenatööristä’ Pullasta ja Waltarista ja heidän naiskuvistaan, ranskalaisuudestaan, ystävyydestään ja yhteisistä kirjoistaan (Kapteeni Leo Rainio). Kaiken päälle tarjottiin kulinaaristen sääntöjen mukainen illallinen a lá Pulla, pääruokana ankarintaa, kostukkeena huolellisesti valitut viinit ja ihmeellisen ihana jälkiruoka kruunasi kokonaisuuden.

Olkkalan kartano on nähtävyys itsessään, Jorma Pulla -vainaan elämäntyön eräs hohtava jalokivi, huolella kunnostettu, majoittaa, tarjoaa kokoustiloja ja omaa tietysti huippukeittiön, mitä jo perheen perinteet vaativat. Pulla-seuralla oli raskaitten menetysten vuosi, Jorman lisäksi kuoli elämäkerran kirjoittaja Martti Sinerma, molemmat ehdin tavata ja puhella kanssaan. Mutta seura sen kun jatkaa nousuaan ja vaalii parhaalla tavalla Armas J. Pullan eleganttia elämäntaitoa.

Sitä paitsi oli hauska tavata vielä yksi teatterin tutkija tänään, Elina Pietilä, jonka vastaväittäjänä aikoinani toimin, aiheena seuranäytelmät. Väkeä paikalla viimaisena iltana sentään kolmisenkymmentä. Paluumatkalla Kirstin ja Marjan kanssa olimme yhtä mieltä, että kannattipa käydä, vaikka lähtö tuntui tällä kelillä ensin vähän kankealta. Näin käy usein: elämys palkitsee vaivan.

Mailta palattu, voimallisesti levätty. Kuinka kaunista olikaan Hämeenkyrön mailla ja tanhuvilla, kiljuvaa pakkasta öisin, kuunpaistetta kirkkaalta taivaalta ja auringon kiloa ohuenlumisilla pelloilla ja rantajäätiköllä. Sielu virvoittui ja sai uutta ravintoa.

Luin nimittäin Sinuhe egyptiläisen tarkasti ja joka rivin, vaikka piti vain kertaamani, koska uskoin romaanin hyvin tuntevani. Aina se avaa uusia puolia ja yllättää. Sen innoittuneisuus varsinkin alkupuolella on edelleen tarttuvaa. Se vie mukanaan kuin välkehtivä laine ja kevyesti kuljettava maininki. Sen aallokko raskautuu hiukan keskivälin jälkeen ja lopun verisyys ja kauhea lohduttomuus voi tosiaan tehdä vatsan kipeäksi kuten Neljän päivänlaskun kertoja todistaa.

Luin Sinuhen lukiolaisena keväällä 62 ja muistan yhä, kuinka kirjoitin sen alusta ajatuksia ja lauseita mustakantiseen vihkoon, jotta ne paremmin muistaisin. Kun kerroin tästä Waltarille keväällä 74, hän hymyili omaan tapaansa ja sanoi, että monet eri maista kirjeitä lähettävät nuoret lukijat ovat kertoneet tehneensä samoin.

Luin samaa ensipainosta, jonka isäni on ostanut heti syksyllä 45 jolloin kirja ilmestyi ja jolloin olin muutaman kuukauden ikäinen. Se on se kaksiosainen paperikantinen haalean värinen pitkämäinen laitos, jossa on paljon epätasaisuuksia ja joitakin virheitä kiireisen käsilatomisen jäljiltä. Arvatenkin se maksaa jonkun satasen huutokaupassa. Toinen painos sidottiin jo yksiin kansiin ja arvatenkin kohennettiin painoasua, vaikka en ole asiaa tarkistanut.

Myös ulkoilimme paljon ja nautimme leivinuunissa mainiosti paistunutta lammasta ja poltimme pääsiäiskokkoa raivausjätteistä Voipaannokassa tulevan savusaunan paikalla ja vastarannallekin Helmin tykö ehdimme kahvittelemaan ja samoin Hilkka ja Tauno poikkesivat puhelemassa toisena pääsiäispäivänä ja myös kissamme Simasuu teki arvokkaita vierailujaan vanhassa kodissa ja kokeili sen tuttuja makuupaikkoja kunnes jäykin jaloin poistui Tyynen mökkiin jatkamaan rauhallista talvehtimistaan.

Joten maalla kaikki oli hyvin ja kohdallaan ja saatoimme levännein mielin palata Sepänkadulle aloittamaan kevätrynnistystä kirjani kimppuun, jonka keskiväli on taitettu ja nousu loppuharjannetta kohden on hyvin toivein alkamassa.