Vielä mietityttää vuoden 1918 tulkinta, ei auta. Tampereen yliopiston seminaaria (24.4.) varten olen käynyt läpi uudestaan Juhani Ahon, Eino Leinon, Ilmari Kiannon ja Volter Kilven aikalaiskuvauksia ja ajatuksia. Kyllä ne ovat pysäyttäviä. Kuinka kammosivatkaan kirjailijat punaista pakkovaltaa, kuinka pettyneitä olivat omaan kansaansa ja kuinka riemuitsivat valkoisesta voitosta ja saksalaisten saapumisesta Helsinkiin. Kaikki tämä on aika lailla painettu alas myöhemmin, jopa kirjallisuushistorioissa ja muissa tarkasteluissa.
Eipä kukaan muista kai, että Leino kirjoitti kaksi kirjaa, toisen Helsingin valloituksesta ja toisen Vöyrin sotakoulusta; molemmissa intomielinen valkoinen näkökulma, aivan kritiikitön. Tampereen valloitusta hän kuvaa valkoisten sotapäälliköiden haastattelujen pohjalta kuin poikakirjan seikkailua. On kyllä syytä pysähtyä miettimään, miksi kansaansa syvästi kuvanneet kirjailijat kadottivat tässä taistossa kaiken myötätunnon häviäjiä kohtaan. Aholla se sentään lopuksi häivähtää esiin, Kiannolla on kirkasta kostonhalua, Leinolla iloista voitoniloa. Sillanpää oli suuri yksinäinen poikkeus. Volter Kilven kansallisissa itsetutkiskeluissa täräytetään suorat sanat sosialistien kyvyille ajatella, johtaa tai edes ymmärtää kansallisia ja valtiollisia asioita. Murto-osa sosialistien kansanedustjista oli hänen mielestään siihen kykeneväistä 1917. Myös porvarien hajanaisuus ja itsetuntemuksen puute saavat Kilveltä kyytiä.
Kun Väinö Linnan jälkeistä aikaa on eletty puoli vuosisataa, kaikki tällainen on lakaistu maton alle ja haluttu unohtaa. Ainakin suurimmaksi osaksi. Silti juuri aikalaistunnustuksilla on oma ohittamaton arvonsa. Ei niitä missään hourutilassa kirjoitettu, vaan ahdistuksen ja vapautuksen terästämin aivoin. Jälkeenpäin oli sitten täysi vapaus dramatisoida tarkoituksenmukaisia kuvauksia ja nostaa esiin punaisten oikeutettu näkökulma. Niillä, jotka verekseltä henkensä puolesta pelkäsivät kuten Aholla, oli vielä suurempi oikeutensa kertoa juuri silloiset tunnelmansa. Hänellä on hajamietteissään myös ajan maailmanpoliittinen näkökulma laajemmin hallussa kuin useimmilla ahtaasti omiin bunkkereihinsa linnoittuneilla taistelijoilla.
Joten ei voi vieläkään olla ihmettelemättä, kuinka silloin kuviteltiin, että maan tulevaisuus voidaan rakentaa kansanvaltuuskunnan kehittämien radikaalien lakien ja esitysten ja kiväärien varaan, kun elintarvikehuolto, talous, teollisuus ja maanviljelys oli jätetty hunningolle tai kyvyttömien räpeltäjien käsiin. Ei kai kansaa laeilla ruokita, kun ei edes hallintoa osattu käyttää. Eri asia, jos Tokoi olisi saanut tulemaan viljalasteja junissa Venäjältä, jos Rahjat olisivat tuoneet lisää aseita ja jos Lenin olisi voinut ottaa Suomen omaan bolshevistiseen sekasortoonsa uudeksi jäseneksi. Silloinkin vankileirit olisivat täyttyneet, ehkä vain idempänä, ja niihin olisi vaihtunut valkoinen osa kansaa. Lopulta Stalin puolestaan viimeisteli suomalaistenkin punaisten teloitukset, joten kaikki ei sentään jäänyt kotoisten verihurttien vaivoiksi.
Synkkiä aikoja, mutta niitä tulee muun ohessa tutkiskelluksi, kun ne kerran on näin voimallisesti taas nostettu historian syöveristä – onneksi kyllä tällä erää kohtuullisen sovinnolliseen keskusteluun. Mutta keiden pitäisi siis pyytää anteeksi ja keiltä, kun sellaistakin on vaadittu. Ei kai vaan punaisten aloittamaansa kapinaa? Vaiko valtiovallan sitä, että kapina kukistui ja nuori parlamentarismi sentään jatkui? Sillä sehän kapinalla juuri tahdottiin lopettaa ja samalla olisi mennyt itsenäisyyskin. Turhilla eleillä ei enää mitään rakenneta.
