Panu Rajala

Olipa elämyksellinen ilta Itä-Keskuksen kulttuurikeskus Stoassa!

En ole koko juhlavuoden kiertueella kokenut vastaavaa. Tämä alkaa mennä kansanliikkeen puolelle. Yleisöä seisoi aulassa ja lisää tuoleja ja sohvia kannettiin solkenaan, kun kahvila oli täpötäynnä jo hyvissä ajoin. Muuan katsoja uhkasi seuraavalla kerralla tuoda oman tuolin.

Anja Snellman johdatteli kirjaani aivan suurenmoisesti, hyvin valmistautuneena, syvällä asiantuntemuksella ja anteliaan suitsuttavasti, mikä ei todellakaan ole tapana kollegojen kesken. Siitä sukeutui sen mukainen tasokas ja jäntevä keskustelu. Jokainen kysymys iski johonkin ydinaiheeseen, innoittavaa oli vastailla.

Tiia Louste valitsi juuri tilaisuuteen sopivan Waltarin joulutarinan ’Kirjailijan joulu’, missä kukki tekijän tunnusomainen lempeä itseironia. Kuuluu lausujain kvartetin ohjelmistoon, jota esittävät adventtisunnuntaisin Ateneumin salissa. Lisäksi pari sähäkkää pöllörunoa Neljästä päivänlaskusta. Täydellinen menestys. Signeerauksia jonotettiin useita kymmeniä, tilaisuutta kokonaisuutena vuolaasti kiitettiin. Paiju Tyrväinen oli järjestänyt täysosumaillan.

Nämä ihanat naiset, Anjan ja Tiian, haluaisin tästä lähin aina mukaani minne menenkin. Loistavaa, keikkaväsymyksestä ei vielä tietoakaan.

Pääsinpä muuten Ateenasta ajoissa pois, nyt siellä riehutaan ja liekit roihuavat. Muistan massiiviset opiskelijain mielenosoitukset Roomassa. Välimeren rannalla kiehuu. Suurlähettiläs Erkki Huittinen, jonka tapasin instituutin tilaisuudessa, ennustaa lisää rähinöitä, kun kommunistit järjestävät oman mielenosoituksensa. Meillä on viileän rauhallista, tapahtui mitä hyvänsä.

Juhlaputki alkaa taittua.

Linnassa oli hauskaa kuten ennenkin; nyt vähän jännittävämpää kun Marja tuli ensimmäisen kerran ja piti kovasti tästä meiningistä. Sattui hauskasti, että perheystävämme Eeva-Liisa Haimelin pääsi samaan seurueeseen ja nautimme rennosta hulinasta ensin yläkerrassa ja sitten salongeissa, paljon tuttuja. Tanssilattialle ehdimme kunnolla vasta loppupuolella, ja varsinainen tanssi alkoi kun tv-kamerat sammuivat ja puolet väestä katosi: tulihan tilaa! Sitä ennen tanssi on lähinnä tungeksimista. Jammailimme pitempään kuin oli aikomus, mikä kiire sieltä pois oli kuten niin monilla. Siellä tanssivat ministeri Lehtosalo ja puheenjohtaja Urpilainenkin jotta oksat pois, tulevia hallitsijoitamme? Enemmän todellista kuvattavaa linnassa olisikin vasta sitten kun kamerat siirtyvät jatkoille. No mekin vähän päästä Kämpiin istahtamaan, ja iloista oli sielläkin, hillittyä ja hyväntuulista.

Kaikkiaan hyvät bileet eikä pukuihin ehtinyt kovin paljon keskittyä, kasvoihin enemmän. Upeita olivat kieltämättä Matti Vanhanen ja Sirkka Mertala kun heitä ohimennen tapasimme. Matti muisti, että kun viimeksi tapasimme Tarvaspään museossa runsas vuosi sitten, hän ei vielä voinut Sirkkaa esitellä, tilanne oli delikaatti. Nyt oli toisin. Kauniita pukuja ja naisia näkyi linnassa ehkä enemmän kuin ennen, tyylikästä ja hilpeää. Säteilevä oli omakin daamini hohtavan punaisessaan. Presidentti uskoi kätellessä Waltarin vielä joulunpyhinä lukevansa, ja moni muukin kertoi saman aikomuksen, hyvä niin.

Kun kerran vauhtiin päästiin, olimme kutsuneet hyviä sukulaisia täksi päiväksi talon täyteen: juhlistimme vielä kerran lasten yhtaikaista valmistumista keväällä ja Marjan toteuttamaa keittiöremonttia, vähän kirjaanikin. Rattoisaa ja riemullista monin tavoin.

Kaiken kohinan keskellä satuin kuulemaan Radioateljeen ohjelmaa Yrjö Jylhän runoista; oikein koskettava ja kouraisevasti toteutettu, Tiia Lousten ohjaama kooste, Heikki Kinnunen erottui miehekkään karuna lausujana. Tuleehan uudestaan joskus, toivotaan.

Pekka Tarkka lausui ensin, että Finlandia-esiraatien toiminta on syystä herättänyt vilkasta keskustelua, mutta keskittyi sitten puheessaan erittelemään hienosti ehdolla olleita romaaneja. Hänen analyysinsa palkintoromaanista Sofi Oksasen Puhdistuksesta herätti heti halun lukea uudelleen kunnolla tämän teoksen, joka on jäänyt kohdaltani alustavan tutustumisen varaan. Varmasti ansaittu palkinto. Oksanen on lisäksi suorapuheinen kannanottaja, joka niiasikin nätisti palkinnon luovuttajille.

Kun Pekka huomautti, kuinka laajasti romaanit tänä päivänä kuvaavat maailmaa sen eri kolkilta ja vertaili tilannetta kriitikon uransa alkuun 50-lukuun, jolloin keskeisiä paikkoja olivat Oulu, Kuopio, Kangasniemi ja sellaiset, voisi lisätä että tuonakin aikana oli sentään yksi kirjailija, joka meillä liikkui huomattavasti laajemmilla aloilla, mutta jätettäköön nyt nimi mainitsematta.

Pöydässämme oltiin hyvin tyytyväisiä valintaan ja puheeseen, ja tunnelma lienee yleinen.

Aamun aloitin radion suorasta Enbuske-keskustelusta, minne ehdin hädin tuskin Etyj-kokouksen suljettua liikenteen Mannerheimintieltä. Neuvokas taksikuski löysi kuitenkin mutkikkaan reitin Pasilaan Taka-Töölön kautta. Puhelimme Kaisu Mikkolan ja Jarmo Papinniemen kanssa niitä näitä palkintojen vaiheilta alakerran asukkaamme Tuomaksen johdatellessa rennosti juttua. Yhtenä ehdotuksena vilahti se, mitä pari kirjailijaakin esittää aamun Hesarissa: esiraadeista voisi oikeastaan luopua. En tiedä kuinka yleinen käytäntö ehdokaslista on maailman Booker-, Goncourt-, August- ym. palkinnoissa. Olisi varsin koomista, jos Nobel-palkinnon edellä julkistettaisiin ehdokaslista. Suoraan taivaalta putoava palkinto on jollakin tavoin juhlavampi ja vähentää kilpailun henkeä.

Illalla sonnustauduimme kotikirkkoomme Agricolaan kuulemaan Katrin perinteistä joulukonserttia, olihan matkaa peräti sata metriä, jonka kesti kaatosateessakin. Herkistävää oli jälleen ja muistorikasta, joulutunnelma syntyi säästä huolimatta. Tuttuja lauluja ja juontoja, uutena säväytti erityisesti Katrin tyttärien yhteistyönä syntynyt vaikuttava ’Talvitaivas’. Kaunis kiitos tästä.

Ylenneessä mielentilassa kesti hyvin katsoa Hanskin kiroilevaa muistelmaa tv:ssä samoin kuin Ruben Oskar Auervaaran seikkailuja, jotka ovat Waltarin Gabriel-näytelmän pohjana. En tainnut näitä yhteyksiä enää käsitellä elämäkerrassa, sen sijaan näytelmiin keskittyvässä Noita palaa näyttämölle -kirjassa. Eräs ajoitus tarkentui: jos Auervaara esiintyi ensi kerran näkyvästi lehdissä tammikuussa 1945, nopea Waltari saattoi juuri siitä saada sysäyksen näytelmään, jonka kirjoitti heti alkuvuodesta ja ensi-ilta oli jo loppukeväällä! Traaginen loppu oli naisten hurmaajan elämäntaipaleella.

Palannut Kotkasta, missä oli keskustelu Vellamossa – upea merimuseo heillä! Ja arkkitehtuuriltaan jo luomus, joka palkittiinkin heti Suomi-palkinnolla. Siihen tutustuttava joskus rauhassa ja paremmin. Ulkoa jo vaikuttava metallinen hyökyaalto.

Keskustelimme siis nuoren tutkijan Juha Järvelän kanssa, joka tekee väitöskirjaa Jyväskylässä Waltarin poliittisesta 30-luvusta historian puolelle. Eipä ollut pojan teeseissä paljonkaan huomauttamista. Akateeminen karsastus Waltarin vaiheilla alkaa viimein murtua, minulla on pöydällä lausuntoa varten kovasti kohennettu väitöskirjan käsikirjoitus Tampereelta; siihen on kohta iskeydyttävä. Näin tutkimus etenee.

Mitään mullistavaa emme Järvelän kanssa keksineet, mutta yleisö aktivoitui kyselemään ja vilkastakin oli. Tapasin vanhoja hyviä tuttuja: Seppo Soinin, TTT:n entisen hallintojohtajan, sekä Toivo Pekkasen tuntijan Jorma Savikon, Mollen vanhan käsikirjoittajan. Ohimennen totesimme maestron kuolleen. Myös Waltaria Tauno Palo -näytelmässä esittänyt Esa Suvilehto oli paikalla. Järjestävä kaupunginkirjasto tarjosi ystävällisesti iltapalaa Seurahuoneella, minne majoituin.

Pekkasen nimi ei yllättäen noussutkaan keskustelussa esiin, hänen suhteensa Waltariin olisi ollut oman juttunsa arvoinen. Lueskelin bussissa Matti Mäkelän kirjoittamaa elämäkertaa Leveäharteinen ajattelija, pakinoiden ja poleemisesti kirjoitettu, myös näköjään kiireisessä aikataulussa. Mutta Pekkasen kuva kyllä lavenee ja inhimillistyy siitä perin vakavasta hahmosta, jota ennen on esitelty.

Luen vasta nyt Sofi Oksasen ja Arne Nevanlinnan Finlandia-ehdokkaita, enkä osaa veikata Tarkan ratkaisua huomenna. Kallistuin ensi Nevanlinnaan, mutta kovin sisäinen mietelmöinti Marien vaiheita hallitsee. Oksanen vetoaa kai eniten naisiin. Jääkö vanha suosikki Jalonen sittenkin Pekan käteen, vaikka en ole sitä oikein uskonut. Huomenna nähdään ja kuullaan.

Joulukuu on sisässä, ensimmäinen adventti humahtikin Ateenan lentokentällä. Helsingissä sataa.

Mutta päivään sisältyy arvokas tehtävä, ehkä juhlavuoden tärkein. Saan kunnian avata Norssissa Waltari-viikon. Miten kohottavaa astella vanhaa reittiä vanhaan kouluun. Ihastelen onnistunutta remonttia, Norssi on kuin uudesti syntynyt. Jarmo Karvinen johdattaa juhlasaliin: monien muistojen ja aamuhartauksien tanner. Täällä sain ylioppilaslakin, niin myös isäni ja tyttäreni.

Sali täyttyy paristasadasta lukiolaisesta, ja ihmeen hiljaisesti he malttavat kuunnella puhettani Mika Waltarista norssina ja maailmankirjailijana. Kuinka paljon merkitsi koulussa hankittu klassinen pohjasivistys myös kirjailijan uralle. Mitä kaikkea muuta sisältyi Waltarin kouluvuosiin. Löysin papereistani kirjailijan Veikkoon kirjoittaman pääkirjoituksen 1957: ’Latinan opetus valinkauhassa’, siteerasin siitä ajatuksia mietelauseiden merkityksestä ja Norssin hengestä. Vieläkin päteviä. Lähtökohtani oli muistuma Matti Kuusen juhlapuheesta 1962, teemana Norssin hymy. Se oli Kuusen mukaan Jalmari Finnen anarkistinen hymy sotien välillä, se oli Sinuhen skeptinen hymy toisen maailmansodan jälkeen, se oli Pentti Saarikosken ärsyttävä hymy keskellä nykypäivää. Toin ideaa lähemmäs meitä: onko Norssin hymy tänään Matti Klingen arrogantin ironinen hymy, Eero Huovisen surumielinen hymy vaiko Juhani Saloniuksen hyytynyt hymy tulonjakoneuvotteluissa? Klinge tuleekin avaamani Waltari-viikon sitten lopettamaan.

En ole koskaan saanut niin raikuvia aplodeja kuin täällä. Tunsin olevani kuin joku idols-tähti. Tapasin äidinkielen opettajia, Ainon opettajan Anne-Maria Mikkolan ja Kaisa Langen, jonka oppilaat haastattelivat minua Waltarista, ja kaiken päätteeksi sai jauhelihakastiketta koulun ruokalassa. Aino muistettiin vielä hyvin vanhassa koulussa, täytyy muistaa kertoa terveisiä. Kaiken kaikkiaan hieno käynti, sukellus menneeseen, kohtaaminen tässä ajassa.

Jotta en jäisi ihan tyhjäkäynnille, kävin vielä illalla yliopiston alumnien illassa WSOY:n tiloissa kertoilemassa kirjani aiheesta yhdessä Sofi Oksasen kanssa, hän palannut Moskovasta ja toimin tavallaan hänen lämmittelybändinään. Kirsti Mäkinen johdatteli ja Katri Wanner emännöi, seurustelua ja tarjoilua ja rattoisaa meininkiä. Kirjoja vähän myytiinkin.

Kuin toiseen kaukaiseen maailmaan putosin, kun illalla juutuimme katsomaan Aleksi Mäkelän elokuvaa Matti. Voihan tämän kansan matalinta tasoa, voihan loistavan urheilijan paradoksia. Elokuva sinänsä hyvin tehty ja erinomaisesti näytelty, silti vastenmielinen. Miten Matti Nykästä annettiin näin nöyryyttää ja käyttää hyväksi aikanaan? Kun en kovin hyvin asioita seurannut, pöyristyin miltei, sillä leffan tosiasiapohja on varmaankin jonkunmoinen. Murheellinen juttu, joka kaiken lisäksi jatkuu. Vai jatkuuko?