Vihdoin saatiin Vesan kanssa aikaan, että mentiin katsomaan Päätalo-leffaa. Olihan meitä pari aika hyvää asiantuntijaa. Vesa seurasi Päätalon tuotantoa Hesarissa pari vuosikymmentä ja minäkin jotakin kirjoitin.

Vaikutelmia: kohtalaisen aito kuvaus, ajankuva hyvä. Kai Lehtinen erinomainen Päätalo, samoin Laina oli oikea tyyppi. Mutta Leenasta oli tehty liian sileä ja kaunis. Yleensä näyteltiin oivallisesti. Itse sovitus vain oli kovin loiva ja laimea. Kovasti keskityttiin kirjailijaksi kasvamiseen, monet repäisevät vaiheet jäivät sivuun. Waltarin opaskirjaa siteerattiin ahkerasti, hyvin sopikin valittuun teemaan. Tästä tuli melkein Waltari-juhlavuoden elokuva. Kummun Kalle jäi sovinnaiseksi väläykseksi, aineksia olisi todelliseksi originelliksi.

Loppukohtaus meni aivan lekkeriksi. Eihän ”kirjamessuilla” silloin tällaista ollut. Voiko joku kuvitella Leenaa ja Kallea pussaamassa yleisön nähden? Ville Repo oli kyllä osuva tyyppi. Pekka Salojärvi vetäisi uskottavan roolin isänään.

Mehän muistelimme Vesan kanssa Hemingwayssä, kuinka istuimme Rosendahlissa pientä karonkkaa Kallen ja Leenan ja Salojärven ja Paula Pesosen kanssa Pyynikin Kesäteatterin Pohjalta ponnistaen -esityksen ensi-illan jälkeen 2000. Se oli Kallen viimeisiä julkisia esiintymisiä. Hieno ilta, josta Salojärvi kiitti Pariisin postikortilla.

Helppoa ei ole Päätalon sovittaminen, sen tunnen omissa nahoissani. Tein samaa työtä ensin Mikko Niskasen elokuviin ja sitten Pyynikille. Kahakorven ohjaama elokuva onnistuu kohtuullisen hyvin, ainakaan ei lähdetty fuskaamaan. Niskasella oli enemmän hermoa. Draamallista jännitettä on hankala Päätaloon sovittaa, kerronta etenee niin verkkaan. Kuinka sanoikaan Tuomas Anhava: ”Kun lukee Päätaloa, on kuin söisi kylmää kaurapuuroa lautasen toisensa jälkeen.”

On siellä kuumaakin, suuta voi polttaa parhaissa kohdissa. Elokuvassa mielisairaus jäi irralliseksi, tuska ikään kuin jatkuvaksi mielenpaineeksi. Mutta kelpo työ, ainakin seiskan arvoinen. Yleisöä lisäksemme kaksi henkeä. Menkää äkkiä katsomaan jos mielitte.