Suoraan WSOY:n valkeilta glögeiltä Olympiaterminaaliin ja Siljan promenad-kannelle. Näin matkattiin viimeiselle ulkomaankeikalle tänä juhlavuonna.

Kuinka sattuikin esitelmä Föreningen Sverige-Finlands Vännerissä Nobel-päiväksi. Ei se ainakaan meidän valintamme ollut, vaan Carl Johan Ljungbergin, joka kirjoittikin kaksi hyvää esseetä Waltarista I vår tid -lehteen Uppsalassa. Niissä hän odotteli viimein kunnollista – rättvisande – elämäkertaa Waltarista, ja olihan se mentävä hänelle viemään.

Mutta laivalla oli melko väljää ja rentouttavaa, Tukholmassa pilvistä ja sateista. Vietimme aikaa Kulturhusetissa ja jopa elokuvissa (Mamma Mia!) kunnes sattumoisin hakauduimme Konserthusetin edustalle ihailemaan juhlavieraita ja diplomaattikuntaa välkkyvine limusineineen: Nobel-palkintojen jako tapahtui täällä, juhlat sitten Stadshusetissa. Olihan arvokkaan näköistä meininkiä. Ja hauskempi olisi ollut salissa sisällä kuin siinä tihkusateessa heinätorin laidalla. Kunkkua ja Silviaa emme onnistuneet bongaamaan! Emme Le Cléziotakaan.

Tilaisuus Själagårdsgatanilla olikin näin muodoin intiimi ja kodikas; kuulijoita kymmenkunta, kun muut kirjallisuuden ystävät istuivat kodeissaan nenä tv-ruuduissa kiinni. Mutta Waltarista puhuttiin täyttä häkää, vanha opiskelukaveri Leif Tengström johdatteli tarmokkaasti ja tietorikkaasti kunnes Carl Johankin ehti ruuhkasta paikalle ja hauska oli tavata myös Anneli Roschier ihan elävänä ja muita. Tuli esiin sekin, että Waltarin vastaanottoa Ruotsissa ei ole tutkittu juuri lainkaan kuten ei muutakaan ulkomaista kritiikkiä, mitä minä pikkuisen aloittelen Unio mysticassa. Töitä riittäisi.

Arlandasta kohoilimme kohden kotimaata taasen muutamaa elämystä rikkaampina.