Panu Rajala

Joulun olemus kypsyy ja tyyntyy. Eipä jäänyt valittamisen aiheita. Onnellista oli tavata rauhassa kaikkia lapsia kavereineen. Joulupöytä ei myöskään jättänyt toivomisen varaa. On ihmeteltävä tätä yltäkylläisyyttä, jonka keskellä saamme vieläkin täällä pohjoisella kolkalla elää.

Olihan vähän valkeaa luntakin, oli sopiva pieni pakkanen. Oli kaunista ja levollista ja hyvinkin hyväilevää.

Jäivätkö pari oopperaa pyhien parhaiksi taidekokemuksiksi. Cosi fan tutte oli ihana, etenevä, ilkeä ja hellämielinen yhdellä kertaa; loistava tv-taltiointi. Ja Tosca puri jälleen kaikessa traagisuudessaan, upeita laulajia, ruhtinaallista tarjoilua. Näinpä jokunen vuosi sitten Metropolitanissa Pavarottin juuri tässä jäähyväisroolissaan, tuolilla istuen kajautteli maestro, joten tunnelma ei tiivistynyt ihan sellaiseksi kuin tässä Veronan versiossa.

Paras esitys taisi sittenkin olla oman väen tiernapoikien (tyttöjen) riemukas esitys. Toisena Waltarin joulukertomus, isännän lukutulkintana.

Lukemiseen jää kuitenkin liian vähän tilaa joulun seurallisuuden keskellä, mutta musiikki kantaa ja kajahtaa. Heittelin vähän Tervoa ja Mankellia, kumpaakin alkukielellä.

Olihan dokumentti Ailasta, edelleen pirteästä ja energisestä runoilijasta. Oli myös uudelleen katsottuna elokuva Ranskalainen illallinen, teos taiteilijan työn pyyteettömyydestä, jouluun sopivasti taiteen laji oli ruuanvalmistus.

Kaurismäen Laitakaupungin valot yritti masentaa mielemme lopuksi, ei ihan onnistunut. Kankea teos, pelkistynyttä kurjuutta miltei Toivolan Juhan tapaan, mutta ei yhtä perusteltua. Kyselemätöntä pahuutta, yksioikoista tyypittelyä, sadunomaista syyttömyyttä. Akateemikon arvoinen synkistely.

Pakattava auto joulun saaliilla, suunnattava Helsinkiin. Mutta palataan ihan pian ensi vuonna. Viehätykseen jää joulutalo elämään.

Joulun hienoin momentti: kun kaikki valmistelut on niin hyvin kuin tehty, mutta joulukaan ei ihan vielä ole alkanut.

Ajatus on lainattu Sillanpäältä, ei auta, samoin kuin Seuran joulunovellin alku. Hauskaa oli pitkästä aikaa kirjoittaa vapaasti – vaikka sitten Akropoliin juurella. Niin pääseekin parhaaseen joulutunnelmaan – kuin Sylvian joululaulussa.

Totta puhuen olemme Hämeenkyrössä, tutussa Villa Viehätyksessä – lunta on ja varsinkin viimaa ja tuulta. Piti laistaa Sikomäen maisemakirkkokin taivasalla, nuoria tuli joulun viettoon ja kinkun maistoon sopivasti eilen ehtoolla. Ja kinkkuhan onnistui taasen. Tästä se käyntiin pannaan.

Thomas oli aika hyvä jouluelokuva, muutenkin kuin Pöystin ja Siimeksen ansiosta. Näitähän katsoisi vaikka lukisivat puhelinluetteloa. Mutta onnistuiko Enbuske provosoimaan ketään hereille uskonnonvastaisella hyökkäyksellään? Epäilen. Nyt suvaitaan kaikkea, jopa väärinkäsityksiä, yksinpuolisuuksia. Ja joulunalushäirintää uskovaisia kohtaan. Uskonnon voimaa et koskaan nujerra. Et ainakaan heiveröisillä järkisyillä.

Joulun pyhä kolmikko on jo kannettu sisälle: kinkun lisäksi sahti ja kuusi, tietysti omasta rannasta. Näillä pärjätään. Savusauna saa odottaa ensi joulua, mutta nykyvaihe enemmän kuin lupaava! . Alhaalta kuuluu jo valmistelevaa naurunremakkaa. Jouluhan on.

Kävimme aamulla perinteisellä tervehdyskierroksella ensin naapurissa Ylivakerin Laurin ja Paulan pirtissä, siellä uusi ihme: tytär Sanni Pauliina silmittelee tarmokkaana ensimmäistä jouluaan! Ja Korkalan Tyyneä, uskollista kissanhoitajaamme tervehdimme ja tietysti lenkki päättyi vankkaan tukipisteeseemme Ylivakerin taloon, missä Taunon ja Hilkan kanssa vaihdoimme uusimmat kuulumiset. Tauno sai vankkaa joululuettavaa, mutta kiristi lupauksen ettei tarvitse ihan joka riviä lukea… ”Sää tunnet sen Waltarin pian paremmin kuin se itse”, tokaisi isäntä.

Haudalle enää matkaamme joulurauhan jälkeen. Elinaa muistamme, tuli äsken kuluneeksi tasan 20 vuotta hänen kuolemastaan. Ja Kyrön Joulussa on sopivasti kaksikin kuvaa innokkaasta partiolaisesta joskus 50-luvulla. Kiitos kaikesta, kaunis vaimoni! Vaan onpa ihana tämä nykyinenkin, en parempaa mistään voisi löytää.

Kun nyt aion pitää pientä hyvin ansaitsemaani taukoa monenmoisen hillumisen jälkeen haluan toivottaa kaikille, jotka ovat jaksaneet näitä rivejä silloin tällöin silmäillä ja joskus kommentoidakin:

Vihdoin saatiin Vesan kanssa aikaan, että mentiin katsomaan Päätalo-leffaa. Olihan meitä pari aika hyvää asiantuntijaa. Vesa seurasi Päätalon tuotantoa Hesarissa pari vuosikymmentä ja minäkin jotakin kirjoitin.

Vaikutelmia: kohtalaisen aito kuvaus, ajankuva hyvä. Kai Lehtinen erinomainen Päätalo, samoin Laina oli oikea tyyppi. Mutta Leenasta oli tehty liian sileä ja kaunis. Yleensä näyteltiin oivallisesti. Itse sovitus vain oli kovin loiva ja laimea. Kovasti keskityttiin kirjailijaksi kasvamiseen, monet repäisevät vaiheet jäivät sivuun. Waltarin opaskirjaa siteerattiin ahkerasti, hyvin sopikin valittuun teemaan. Tästä tuli melkein Waltari-juhlavuoden elokuva. Kummun Kalle jäi sovinnaiseksi väläykseksi, aineksia olisi todelliseksi originelliksi.

Loppukohtaus meni aivan lekkeriksi. Eihän ”kirjamessuilla” silloin tällaista ollut. Voiko joku kuvitella Leenaa ja Kallea pussaamassa yleisön nähden? Ville Repo oli kyllä osuva tyyppi. Pekka Salojärvi vetäisi uskottavan roolin isänään.

Mehän muistelimme Vesan kanssa Hemingwayssä, kuinka istuimme Rosendahlissa pientä karonkkaa Kallen ja Leenan ja Salojärven ja Paula Pesosen kanssa Pyynikin Kesäteatterin Pohjalta ponnistaen -esityksen ensi-illan jälkeen 2000. Se oli Kallen viimeisiä julkisia esiintymisiä. Hieno ilta, josta Salojärvi kiitti Pariisin postikortilla.

Helppoa ei ole Päätalon sovittaminen, sen tunnen omissa nahoissani. Tein samaa työtä ensin Mikko Niskasen elokuviin ja sitten Pyynikille. Kahakorven ohjaama elokuva onnistuu kohtuullisen hyvin, ainakaan ei lähdetty fuskaamaan. Niskasella oli enemmän hermoa. Draamallista jännitettä on hankala Päätaloon sovittaa, kerronta etenee niin verkkaan. Kuinka sanoikaan Tuomas Anhava: ”Kun lukee Päätaloa, on kuin söisi kylmää kaurapuuroa lautasen toisensa jälkeen.”

On siellä kuumaakin, suuta voi polttaa parhaissa kohdissa. Elokuvassa mielisairaus jäi irralliseksi, tuska ikään kuin jatkuvaksi mielenpaineeksi. Mutta kelpo työ, ainakin seiskan arvoinen. Yleisöä lisäksemme kaksi henkeä. Menkää äkkiä katsomaan jos mielitte.

Faija täyttäisi tänään 99 vuotta. Valtiovarainministeriöstä tuli vieläkin joulukortti!

Tapasin Abu-Chacran, joka kertoi kuulumisia Kuwaitin Lähi-Idän runokongressista. Kuulosti yltäkylläiseltä kaikkine puitteineen. Kummastelimme Kairo-ryhmän toimintaa: joulukuuksi aiottu Waltari-seminaari sitten peruuntui, saa nähdä nouseeko vielä esiin.

Koko syksy on yritetty mennä edes elokuviin, nyt viimein onnistui. Maalaukseen kadonnut nainen Kino Engelissä: intensiivinen kuvaus tutkijan intohimosta, joka ohittaa muun elämän. Samalla taideteoksen analysoinnin ja restauroinnin oppitunti. Lyhyt, vähän ohut, mutta vaikuttava. Tässäkin oli kysymys taideteoksen suhteesta todellisuuteen, jota niin yliolkaisesti on ainakin meillä väheksytty.

Lakimiesuutisissa on kuulemma merkittävä arvostelu kirjastani teemasta Miksi juristin pitää lukea Waltaria. Tämä jos mikä innostaisi faijaani, olisipa vain näkemässä.

Kotona olen kuulemma jo monena päivänä uhonnut, että tämä on nyt viimeinen juhlavuoden W-tilaisuus. Nyt se kumminkin koitti. Hurautin Pasilaan puhelemaan Waltarin ja Sillanpäänkin joulutarinoista Nadja Novakin ja Seppo Puttosen hyvässä seurassa. Meillähän on nämä kaksi ylivoimaista joulun kirjailijaa. Sopiva lopetus kiivaalle kiertueelle. Juttelu tulee Tv1:n aamussa ensi tiistaina aatonaattona, sanoivat.

Tuntuupa tyhjältä. Mitäs nyt tekisin. Lähdin hyvästelemään Kotiseutuliiton pitkäaikaista (yli 40 vuotta!) toiminnanjohtajaa Markku Tanneria hänen läksiäisiinsä Kalevankadulle. Jonkun verran ehdin Markunkin keikoilla heilua, milloin kotiseutupäivillä Hämeenkyrössä, Ikaalisissa, Kannuksessa, Suomussalmella ja vallankin Vuonislahden markkinoilla, miehen kotitantereilla. Paikalla oli kansallisen perinnetiedon johtoväkeä, Lepolan Marjakin Hämeenkyröstä, piirakoita ja kuohuviiniä saatiin. Pekka Laaksonen piti rennon ja luontevan puheen, johon Markku vastasi. Ansioista miestä kehuttiin eikä syyttä. Kuinka moni on käynyt Suomen jokaisessa kunnassa?

Ja aina ilmaantuu Union lukijoita, saan vaikuttuneita kommentteja. No toistakin laitaa tulee, lähinnä nuorilta tieteilijöiltä. Kaikkia ei miellytä kirjan kertova kansantajuinen ote.

Palkintojen päivä.

P.E. Svinhufvudin patsaalla kohtaan joukon historian tutkijoita ja tuntijoita, kukat lasketaan ja sitten Bottalle kahville. Seurailen ytimekästä muistosäätiön kokousta, jossa varsinkin jää mieleen Martti Häikiön jäntevä ja suorapuheinen esitys vuoden 1918 tapahtumien tulkinnoista; aivan tyytyväisiä ei edelleen kapinantekijöitä parhaiten ymmärtävään ja voittajia syyllistävään yleislinjaan oltu. Katse kääntyi jo 100-vuotismuistoon 2018 ja valtiovallan suuntaan.

Lopuksi saan ilahduttavan kirjallisuuspalkinnon, jonka Jyrki Vesikansa perustelee niin komeasti ja seikkaperäisesti, etten moista ole kuullutkaan. Lämmittävä juttu, en voi kieltää. Kiitoksessani muistin isoisäni J.V. Rajalan kertoman anekdootin, kun hän Linnan vartiokaartin päällikkönä oli vastaanottamassa presidenttiä ja Ellen Svinhufvudia: edellinen tuli kukistamasta Mäntsälän kapinaa radiopuheellaan, jälkimmäinen saapui Ruotsalaisesta Teatterista. Ukko-Pekka murahti: – Yhtä aikaa tullaan mutta eri huveista!

Illalla sonnustauduttiin Mika Waltari -seuran pikkujouluun Villa Kiveen. Siitähän kehkeytyi kerrassaan iloinen ja riehakas ilta juhlavuoden päätteeksi. Yleinen tyytyväisyys menneeseen vuoteen kohotteli tunnelmaa. Kuultiin soolona Olli Mustosen Sinuhen innoittamaa sävellystä, kuultiin Ari Suutarlan riemukkaita laulunumeroita Gabriel Kannelvaarasta ym., laulettiin tietysti itse ja nautittiin Niilin henkeen lievästi viritetty illallinen. Päivi lausui, Anneli luki joulutarinan ja Kari Uusitalo voitti jälleen Anssin junaileman tietokilpailun. Ja last but not least: minulle luovutettiin Tuula Kunnaksen upeasti kutoma punainen Unio Mystica -villapusero pipoineen. Miltei yhtä lämmittävä palkinto kuin muistosäätiön luovuttama.

Olisiko viimeinen lenkki tällä kiertueella. Palattu Hämeenkyröstä, käyty Tampereen Akateemisessa vielä kerran todistamassa kirjasta Maila-Katriina Tuomisen haastatellessa värikkäästi, vielä kerran kohtaamassa ostajien jonoa – ja sitten Kyröön F.E. Sillanpään Seuran joulukahveille, jotka nyt pidettiin pappilassa, kun vanha perinteinen Rauhamäki on myyty.

Ehkä tunnelma ei kehkeytynyt ihan sellaiseksi kuin hirsiseinäisessä pirtissä Töllinmäen kupeessa, mutta hyvää sanomaa kuultiin täälläkin: rovasti Hannu Lehtipuun muistelmia pappilan jouluista ja professori Aarne Laurilan seikkaperäistä linjanvetoa Sillanpään valosta ja pimeydestä. Kun kuunteli Aarnen valitsemia sitaatteja FE:n kevään tulon kuvauksista, alkoikin jo malttamatta odotella valon lisääntymistä ja tulevia kevättalven kuukausia. Sanotaan mitä sanotaan, Sillanpää on ylittämätön luonnon pienten vivahteiden kuvaaja.

Saksalainen Luciakin vieraili (vaihto-oppilas) ja kaunista yksinlaulua (Tuija Pajunen) kuultiin, joten yhteinen laulanta jäi näin ollen valitettavan tai huojentavan vähälle.

Joulukahveja on varmaankin varaa taas tulevaisuudessa keventää ja elävöittää, nyt oltiin peräti vakavia, antoivathan pappilan kehykset siihen ikään kuin kaikupohjaa. Otetaan jatkossa vähän rennommin ja iloisemmin, onhan joulu sentään valon ja ilonkin juhlaa. Taatan ensimmäinen joulupakina vuodelta 1945 kuultiin taas; se on paras kuten ensimmäinen usein on,. hienosti kuljetettu hiljaisella huumorilla, tarkoilla kansanomaisilla yksityiskohdilla ja sopivalla määrällä rauhan ja hyvän tahdon kristillistä julistustakin.

Ja tänään ajelimme takaisin ja kohtsillään Ateneumin saliin kuulemaan toisenlaista joulua: Mika Waltarin joulutarinoita neljän etevän lausuja esittäminä. Miten luonteikkaasti ja eloisasti toivatkaan esiin Waltarin herttaisen onnellisia tarinoita kaupunkilaisten virkailijoiden jouluelämyksistä. Eeva-Liisa Haimelinin osuus oli pohtiva ja maahenkinen, siten taas ajankohtainen, Tiia Louste hersytteli Waltarin itseironiaa ’Kirjailijan joulusta’ ja liikutti mieliä ’Pienellä villipedolla’. Veikko Honkasen bravuuri insinööri Jalovaaran uskomattomista seikkailuista oli parasta juoninovellia ja Hannu Huuska tunnelmoi vilpittömästi hentomielisen possukasvattajan tuskia. Waltarin ”myöhästyneissä joululahjoissa” on edelleen pätevää ajatonta sanottavaa.

Hyvät esittäjät saavat paljon irti keveistäkin tarinoista. Esitys menee vielä ensi neljäntenä adventtina Ateneumissa iltapäivällä, kannattaa hakea sieltä joulutunnelmaa. Ohjaus on Malla Kuuranteen, tuottajana Suomen Lausujain Liitto.

Istahdettiin vähän viinillä Eeva-Liisan ja Tiian kanssa (puhetta vielä Linnan juhlista, kritiikkiä ja kokemuksia, pukuhysterian kummastelua) ja jatkettiin Marjan syntymäpäivän kunniaksi illallisilla La Famigliassa. Hyvää kanaa, kauniita naisia, voiko parempaa toivoa.

Vasta pääsimme keskittymään viikon uutisiin: Ahtisaaren Nobeliin (tekee terää hänen vähättelijöilleen), WSOY:n henkilöstömuutoksiin (joita jo ent. toimitusjohtaja Jorman kanssa vähän pähkäilimme), Sofi Oksasen muhkeaan myyntiin (hienoa) sekä siihen, että Ritva Haavikon Waltari-kirja on viimein julkistettu. Tutustuttava ensi viikolla lähemmin.

Vaihdoin vain pukua ja painelin Vammalan Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelmatoimikunnan kokoukseen Stokkan vintille, mistä oli helppo pistäytyä välillä kadun yli Akateemisen kohtaamispaikalle todistamaan Waltarista Raisa Rauhamaan haastatellessa varmalla hyvällä rutiinillaan (harjoittelimme jo Tampereella ja Turussa ja kirjamessuillakin lokakuussa) – ihmeesti väkeä ja kirjaa menee kuin siimaa. Kolmas painos on koneissa. Vkp:n ohjelma saatiin samalla jo kohtalaisen hyvään malliin, Kirsti tuurasi puheenjohtajuutta kun piipahdin muualle. Ohjelma viimeistellään helmikuussa, perästä kuuluu. Sitten tavataankin mahtavassa Sastamalassa kesäkuulla!

Oli totta puhuen taivaallista viettää rauhaisa koti-ilta Marjan kanssa telkkaria silmäillen. Pitkästä aikaa katseltiin Sydämen asioita, ja Nobel-juhlia vielä kertailimme Maikkarin kanavalta, uljasta ja säihkyvää. Nyt näimme millaista oli sisällä Konserthusetissa, kun toissapäivänä pällistelimme juhlavieraiden menoa sinne sateisen heinätorin laidalta. Ahtisaari piti Oslossa jykevän puheen. Sillanpäätäkin siteerattiin!

Mutta huomenna taas Tampereelle ja Hämeenkyröön.

Aamuhämärissä junalla Mikkeliin (yöunta sentään muutama tunti), mistä Jorma Kaimio haki Rantasalmelle muhkeaan pappilaansa: onpa pojalla siellä residenssi! Kunnostanut ja entisöinyt kaikella huolella ja tyylillä suuren rakennuksen, varsinainen kulttuuriuroteko. Maaritin kanssa jatkavat siellä intensiivistä tutkimustyötä, papyruksia selvitellään ja etruskejakin ravistellaan. Jorma luennoi aiheesta keväällä taas yliopistossa, olisiko mentävä kuuntelemaan.

Siellähän lounastimme ja kävimme Rantasalmen kirjastossa rattoisassa tilaisuudessa, Jorma juonsi ja väkeä riitti. Sama programmi jatkui illalla Savonlinnassa Knut Possen kirjakaupassa, suorastaan räiskyvissä merkeissä, iltapalaa, viiniä ja vilkasta keskustelua. Jorma on loistava haastattelija, ehkä maan kokenein kirjailijoiden haastattelija jo Akateemisen ajoiltaan saakka, tuntee Waltarinsa läpikotaisin ja meidän vanha luokkatoveruutemme Norssissa antoi oman kaikupohjansa. Olimme niin sanotusti vauhdissa. Vaimot jäivät pappilaan lepäilemään, ansaitusti.

Iltamyöhällä otimme vielä kolme matsia biljardia tilavassa yläkerrassa, Jorma siinäkin ylivertainen, me vasta harjoittelijoita. Olivat saaneet kuulemma Klingetkin innostumaan lajista.

Rauhaisaa oli nukkua haudanhiljaisen pappilan kamarissa kuin piispana ainakin. Ja aamulla taas junalla Helsinkiin.

Suoraan WSOY:n valkeilta glögeiltä Olympiaterminaaliin ja Siljan promenad-kannelle. Näin matkattiin viimeiselle ulkomaankeikalle tänä juhlavuonna.

Kuinka sattuikin esitelmä Föreningen Sverige-Finlands Vännerissä Nobel-päiväksi. Ei se ainakaan meidän valintamme ollut, vaan Carl Johan Ljungbergin, joka kirjoittikin kaksi hyvää esseetä Waltarista I vår tid -lehteen Uppsalassa. Niissä hän odotteli viimein kunnollista – rättvisande – elämäkertaa Waltarista, ja olihan se mentävä hänelle viemään.

Mutta laivalla oli melko väljää ja rentouttavaa, Tukholmassa pilvistä ja sateista. Vietimme aikaa Kulturhusetissa ja jopa elokuvissa (Mamma Mia!) kunnes sattumoisin hakauduimme Konserthusetin edustalle ihailemaan juhlavieraita ja diplomaattikuntaa välkkyvine limusineineen: Nobel-palkintojen jako tapahtui täällä, juhlat sitten Stadshusetissa. Olihan arvokkaan näköistä meininkiä. Ja hauskempi olisi ollut salissa sisällä kuin siinä tihkusateessa heinätorin laidalla. Kunkkua ja Silviaa emme onnistuneet bongaamaan! Emme Le Cléziotakaan.

Tilaisuus Själagårdsgatanilla olikin näin muodoin intiimi ja kodikas; kuulijoita kymmenkunta, kun muut kirjallisuuden ystävät istuivat kodeissaan nenä tv-ruuduissa kiinni. Mutta Waltarista puhuttiin täyttä häkää, vanha opiskelukaveri Leif Tengström johdatteli tarmokkaasti ja tietorikkaasti kunnes Carl Johankin ehti ruuhkasta paikalle ja hauska oli tavata myös Anneli Roschier ihan elävänä ja muita. Tuli esiin sekin, että Waltarin vastaanottoa Ruotsissa ei ole tutkittu juuri lainkaan kuten ei muutakaan ulkomaista kritiikkiä, mitä minä pikkuisen aloittelen Unio mysticassa. Töitä riittäisi.

Arlandasta kohoilimme kohden kotimaata taasen muutamaa elämystä rikkaampina.