Panu Rajala

Räpelsin eilen kommunikaattorilla muutaman rivin, tässä täydennystä.

Veijo Meren rohkea lausunto oli siis torstain Ilta-Sanomissa. Hän varmaan harvojen joukossa uskalsi kajota naisvallan noitaympyrään eli koskemattomuuden nollatoleranssiin todeten, etta tällainen tiukkapipoisuus estää pian kaiken yhteydenoton sukupuolten välillä. Naiset kierrämme kaukaa. Kuka muistaa Veijon hauskan novellin ’Rinnat’ – sellaisia ei enää voi nykyisellä moraalikoodistolla kirjoittaa.

Jarmo Virmavirran viimeviikkoiseen kolumniin Uuden Suomen nettisivuilla olen saanut useita viitteitä enkä keksi siihen mitään lisättävää.

Rooman liikenteen tukki siis opiskelijoiden massiivinen mielenosoitus heti tullessamme – 200 000 mielenosoittajaa! Pillit soivat ja aallot kulkivat. Meidän oli jätettävä bussi ja käveltävä hotelliin, mutta teimme sen mielellämme. Vähältä ettemme liittyneet marssiin, pillejäkin oli kaupan. Vastustivat Berlusconin leikkauspolitiikkaa, joka köyhdyttää eritoteen korkeinta opetusta. Kannatamme heitä!

Kierrelty kaupungilla, luennoitu vähän Waltarista ja nähty ooppera ’Ruusuritari’ perin klassillisena tulkintana, mutta rakennus on hieno ja paronin esittäjä oli hauska ja keräsi myrskyiset suosiot. Villa Giulian etruskimuseota tutkittiin, matkan teemoina ’Turms’ ja ’Ihmiskunnan viholliset’, johon jälkimmäiseen sukellamme joukolla huomenna. Marjatta Lahdesta tätä johtaa entisellä rutiinillaan ja paikallisena oppaana on Mervi, pätevä ja tietorikas nainen. Sää leuto ja lempeä, paras mahdollinen, iloiten jätimme Suomen sateet.

Eilen ilahdutti Veijo Meren miehekäs puolustus IS:ssa: Stefan Johanssonin ero oli turha, samoin Ilkka Kanervan aikoinaan. miten virkistävää tässä kireän naisvallan terrorissa. toinen ilo: Jarmo Virmavirran suorasukainen kolumni

Rooman kadut tukkii opiskelijoiden valtava mielenosoitus. muistuu oma nuoruus mieleen.

Palailen bussilla harmaassa tihkusateessa Vaasasta, aukeaa Pohjanmaan lakeudet. Takana kaksi päivää LittFestiä, puheenvuoroja, paneeleita, iltamia, kirjallista keskustelua. Teemana ’Kirjailija ja media’ – Anja Snellmanin kysymyksin: ”Ollako vai eikö olla?”

Tuttu aihe tietysti ja mielelläni menin kun entinen tähtioppilaani Anja kutsui. Tiivis kanssakäyminen kollegojen ja yleisön kanssa voi rasittaa, mutta tarjoaa myös joitain uusia kulmia. En ihan ymmärrä kirjailijoiden valituksia – täällä uuden puheenjohtajan Tuula-Liinan esittämiä – että markkinointikiertueet ovat aivan näännyttäviä ja niistä tulisi saada korvaus. Eivätkö ne ole vapaaehtoisia. Korvauksia saankin kaikista muista paitsi kustantajan järjestämistä matkoista, mutta niissä hyvä ylöspito ja tärkeät kohderyhmät tuottavat muuta mielenkohotusta. Minusta on rentouttavaa tiiviin yksinäisen työn jälkeen tuulettautua näillä reissuilla ja joka tapauksessa se on terveellisempään kuin musta juomaputki työstä irtautumiseksi.

Kirsi Piha oli pirteä puheenjohtaja pääpaneelissa, missä kilvan todistimme ja yritimme viihdyttää salintäyttä kuulijakuntaa. Tapahtuma oli periaatteessa kaksikielinen, Märta Tikkanen ruotsin osuutta hoiti terhakkaasti, minäkin vähän ja Anja, vaikka saimmekin Vasabladetissa moitteita liian suomenkielisestä keskustelusta. Sujuvastihan kieltä välillä vaihdettiin. Kirjailijoiden mediataidoista oli paljon puhetta, nyt ne koetaan kovin tärkeiksi, vaikka minusta ne kuuluvat viihdepuoleen ja painokkain sanottava tulee teoksissa, joita sentään edelleen luetaan. Muistutin siitä, että kirjailijat ovat kokeneet kovempiakin aikoja ja kokevat yhä: sotia, vainoja, julkaisusaartoja, vankileirejä – joten kaiketi me tästä mediamylläkästäkin jotenkuten jaksamme selviytyä.

Birgitta Aurén esitteli Vaasan upeaa ja monipuolista kirjastoa, ja siellä pidettiin kahdetkin illatsut, joissa esiintyi myös nuoria pohjanmaalaisia kirjailijoita. Kuulimme että yleisö oli kaikissa tilaisuuksissa innostunutta, joten Anja saa olla tyytyväinen ensimmäiseen LittFestiinsä ja vähän me muutkin.

Kyröskoskelle päästyäni kolmen ja puolen tunnin köröttelyn jälkeen (sinänsä leppoisaa) kokosin lapsiani Sarveen lounaalle (mainio ruokapaikka edelleen) ja jokseenkin suoraan täkäläiseen Kirjakahvilaan, jossa kyröläinen ja ikaalislainen älymystö oli ennätyslukuisena kokoontunut kuulemaan ’Matkaani Mika Waltarin kanssa’. Innostava tilaisuus jälleen, hauska tavata tuttuja ja puhella näitä kokemuksia, jotka mielessä muutenkin pyörivät. Niinenmaan Jussi oli näkyvästi esitellyt kirjaani paikallislehdessä ja johdatteli Aulikin ohella puhettakin, kysymyksiä sateli ja kirjaa ostettiin. Mitä tekijä voi enempää toivoa.

Akatemian henkilökuntaa oli hauska tavata WTC:n tiloissa; puhetta myös Waltarin asemasta akateemikkona, hänen haluttomuudestaan alun perin virkaan, jolloin se vielä oli kovin arvostettu ja korkeapalkkainen. Mutta velvollisuutensa hän hoiti ja puolusti aina akateemikon arvovallalla sananvapautta ja kannusti nuoria kirjailijoita. Akatemian nykyisistä näkymistä, mm. Eino Jutikkalalta jääneen viran hitaasta täyttämisestä kuulin lounaalla. Nykyisinhän se on vain kunnianimitys, silti tavoiteltu.

Pyrähdys Kouvolaan ja Elimäelle kirjallisiin tilaisuuksiin, joissa niissäkin riitti väkeä ja kuulijoita. Suuresta kuntaliitoksesta puhuttiin Elimäen rehtorin kanssa, suur-Kouvolan mullistukset edessä vuodenvaihteessa.

Ilahduttavasti tulee kännykkään ja koneelle reaktioita Tieto-Finlandian ehdokkuuksista, joita kummastellaan näköjään laajasti.

Historian lehti kääntyi Yhdysvalloissa, Barack Obamaan kääntyvät toivorikkaat katseet. Eipä ole helppo tehtävä hänellä. Mutta ensin on juhlan aika. Kun palasin rautatieasemalle klo 23.00, muuan siellä parveilevista mustista kavereista kätteli junasta saapuvia ja lausui silmät säteillen: – Obama!

Osasin vähän varautua siihen, että Unio Mystica ei ole tavoittelemassa Tieto-Finlandiaa. Se on ollut kovin paljon esillä ja menestynyt hyvin sekä arvosteluissa että myyntilistalla. Tällainen mieluusti sivuutetaan ja hyvä onkin, että vähemmän huomiota saaneet teokset nostetaan näkyville. En silti kiellä, että tulin hieman haikeaksi, mutta vielä pettyneemmältä vaikutti kustantajan edustaja, kun poikkesin Bulevardilla. Miten voisin kannustajia lohduttaa. Päätös oli oikeastaan linjassa Waltarin kokemien ohitusten kanssa, eihän Sinuhekaan saanut aikanaan valtionpalkintoa. Sain puolestani monia ilahduttavia rohkaisuja ja kiukkuisiakin pahoitteluja, joista lämmin kiitos.

Pitkän iltapäivän lounaan istuimme Elitessä hyvien luokkatoverien kanssa Jorma Kaimion johdolla, Potentia-ryhmän ”kunniavieraana” kirjani johdosta. Jorman kanssa keskustelimme Waltarista jo lukiovuosina, ja hänen kanssaan ensimmäisen kerran puhuttiin myös tästä elämäkerrasta WSOY:ssä. Tällainen istunto fiksujen ja hyvin menestyneiden kaverien kanssa, Jyki Malmio ja Jukkis Virta vanhoja pelikavereitakin, tuotti suuren ilon. Paljon kuulin itselleni uutta ja kiintoisaa varsinkin taloudesta ja tästä reaalimaailmasta, joka joskus kohdallani tahtoo liukua kadoksiin. Virkeitä eläkeläisiä ovat jo kaikki, Pajari ja Liinpääkin, joissa ilmeni uusi ja innostunut lukuharrastus vapaassa elämänvaiheessa.

(Huvittava sattuma: samassa ravintolassa palkitsi itseään lounaalla Tieto-Finlandian raati, jota emme nyt kuitenkaan käyneet puhuttamassa vaikka vähän uhottiin…)

Illalla luen Klingen päiväkirjaa ja huomaan kuin pisteeksi hyvälle päivälle, että siellä mainitaan meidän luokkamme 1955-1963 Norssissa: ”oli vuosiluokkia, jotka erosivat toisista intellektuaalisen aktiivisuutensa ja yleisen aloitteellisuutensa ansiosta”. Sellainen juuri oli luokkamme, josta Klinge on lukenut Klaus Helkaman ja Kaimion luokkasosiologiset kirjoitukset edellisen juhlakirjasta. Näin joukkomme alkaa Klingen sanoin ”saada sijaa historiografiassa muistokirjoitusten johdosta”.

Jotenka ollaan iloisia vaan ja jatketaan täyttä työpäivää, vaikka toverit voivatkin jo vähän hellitellä. Jorma loistaa lehtitiedoissa maan rikkaimpien rivissä eikä muillakaan huonosti mene. Pienet kolaukset jäivät miltei unholaan, niitähän olen voinut totisesti odottaa Waltari-vuoden tähänastisten unenomaisten myötäkäymisten jälkeen.

Uusia töitä on käynnistettävä. Libretto Taipaleenjoesta Ilmajoen musiikkijuhlille (2010) on viimeistä hiomista vaille valmis, Ilkka Kuusisto jo täydesssä sävellystyössä. Yrjö Jylhästä puhuttiin Otavassakin, veljeni Vesa Karonen remmissä mukana. Talvisotaa muistellaan taas vuoden kuluttua.

Otin Klingen päiväkirjan mukaani ja hämmennyin aika lailla Matin kovasta hyökkäyksestä Salokanteleen Kross-kirjaa vastaan. Onhan Jussin viitekehys virolais-suomalainen vailla Klingen vaatimaa saksalais-venäläistä laajennusta, mutta eiköhän tämä hyvin riitä Krossin lukijoille niin Virossa kuin Suomessa, ainakin ensimmäiseksi elämäkerraksi. Paljon uutta ja valaisevaa Jussi tuo esiin, vanha alan tuntija, joten oppimestarimainen ravistelu tuntuu vähintään kohtuuttomalta. Mutta asia alkoi kiinnostaa, luen lisää Krossia ja palailen tähän linjakiistaan.

Hautausmailla on tunnelmansa, niin Malmilla kuin Hietaniemessä. Vanhempia tulee muistetuksi suurella kiitollisuudella. Löysimme myös Marjan sukulaisen I.K. Inhan haudan viimein sieltä taiteilijakukkulan ja Karjalaan kadonneiden laitamalta aidan viereltä, kaunis pieni kivi.

Lopulta pohdin Tauno Palon persoonaa sen kautta, syttyikö hän elämään vain näyttämöllä ja kameran edessä. Muu oli toisarvoista odottelua, hän ei näytä kiinnittäneen paljon huomiota yksityiseen puoleensa, kirjeisiin, leikkeisiin, mihinkään. Perheasiatkin usein sekaisin. Hän eli suuren näyttelijän elämää. Hänen säteilynsä läpäisee hataratkin filmaukset kuten saatoin tarkistaa tallentamastani Rosvo-Roopesta.

Siinä muuan yhteys Mika Waltariin: kumpikin eli vain työlleen, kumpikin sai vain siitä tyydytyksen, muu oli toisarvoista. Heidän ystävyytensä oli suoraa ja sisäsyntyistä, heidän ei tarvinnut erityisesti ”keskustella”. Lauri Meren kirjan loppu on yhtäkaikki murheellinen: niin pian haihtuu suurikin työ ja huomio.

Olin varannut Jari Tervon Troikan pyhiksi, mutta niin vain jäi alkamatta. Täytyy odottaa oikeaa virettä. Matti Röngän Kärppä-seikkailut ovat helpommin sulavia, avaavat ikkunoita itäisten maahanmuuttajien puolirikolliseen sisäkulttuuriin.