Russell Square: iloinen jälleennäkeminen. Yliopiston harmahtava kolossi vartioi yhä puistoa, mutta siellä on kova remontti ja koko laitos hajoitettu collegeiksi campukselle. Löydämme hotellin puiston laitamalta, orientoidumme. Tämä on Marjalle ensikäynti Lontoossa, voin opastaa kaupungin vanhana asukkaana.
  Ensi-istahdus Museum Tavernissa vastapäätä British Museumia, Foster’s ja Fish and Chips. Enää ei kaljahanan varressa ole sitä kylttiä: ”Karl Marx drank here.” Satelee hiljakseen, seisomme Leicester Squaren lippujonossa ja saamme puolen hinnan liput Old Vic Theatreen, kappale nimeltä Living together.
  Kävi tsägä: nautimme Waterloon lähellä uusitun teatterin hienosta hoidosta ja ennen kaikkea Alan Ayckbournen loistavasta, terävästä, hauskasta näytelmästä! Kyseessä on trilogian keskimmäinen osa, Norman Conquest: aika tavallinen tilanne, muutama pariskunta maakartanossa viikonloppua viettämässä, suhteiden kriisiä, tapainkuvausta, purkauksia, älykästä dialogia. Pienistä aineksista nautittava keskittymä. Lauantaina voisi nähdä kaikki kolme osaa peräkkäin, mutta yhdeksän tunnin istunto olisi sentään liikaa. Suositeltavia osia kaikki. Tämä ainakin oli itsenäinen, tarkasti ja rytmikkäästi näytelty kokonaisuus.
Torstaina oli keskityttävä Sinuhe-seminaariin illalla British Museumissa. Sitä ennen kävelyretki tuotti yllätyksen: valtava kansanjuhla Trafalgar Squarella Pekingin olympialaisten brittisankareille: kulkue halki kaupungin ja vastaanotto aukiolla, suora tv-lähetys, kansaa kuin merta ja mutaa, into korkealla, mekin heilutimme innolla lippuja tuntematta yhtäkään juhlituista sankareista. Mitalisteja oli kaiketi puolisensataa, joten aihetta oli näinkin myöhäiseen ilonpitoon.
  Seminaarista selvisimme hyvällä menestyksellä. Suomen lähetystö ja Anneli Halonen vastasivat järjestelyistä yhdessä British Museumin kanssa. Paikka paras mahdollinen, täällä kai maailman paras egyptologinen kokoelma Louvren ohella. Asiantuntijoita riittää. Kuulijoita kertyi auditorioon noin kahdeksankymmentä.
  Osani oli esitellä Waltaria yleisesti ja sitten Sinuhen taustaa ja syntyä sekä vastaanottoa maailmalla erityisesti. Jälkeeni tohtori Richard Parkinson puhui alkuperäisestä egyptiläisestä Sinuhe-tarusta, sen suhteesta Waltarin romaaniin ja myös Hollywood-elokuvasta (murskaavasti); erinomaisen terävä ja paneutunut esitelmä, kaveri todella tunsi tämän aiheen. Kolmantena lehtori Faruk Abu Chakra selitteli Sinuhen asemaa arabimaissa ja Taha Husseinin esipuhetta käännökseen, joka on täysin kadonnut markkinoilta. Uutta täydennettyä kaivattaisiin. Itsekin huomasin vasta tätä juttua valmistellessani kuinka rajusti Naomi Walfordin englanninkielistä käännöstä on aikanaan lyhennetty.
  Lopuksi oli lyhyt paneelikeskustelu puhutuista aiheista. Yleisöä kiinnostivat entinen juuri Sinuhen käännökset ja niiden lyhennökset sekä mahdolliset uudet laitokset, tietysti myös romaanin levinneisyys maailmalla.
  Päätteeksi oli aulassa viiniä ja purtavaa, tavattu ainakin Hannele ja Michael Branch, Eeva Lennon, Marjo Sanderson ja koko joukko muita, brittejä ja suomalaisia, joita puhutut aiheet kovin kiinnostivat. Waltarin fanaattisia lukijoita tapaa kaikkialla, samoin Egyptiin fakkiutuneita tutkijoita ja harrastajia. Kriittinen yleisö antoi tunnustusta tapahtumalle.
  Anneli tarjosi illallisen Groucho-klubilla Sohossa, kiva ja rento päätös kovalle päivälle.
Perjantaina meidän oli muutettava majaa Russell Squarelta kauemmaksi East Londoniin, missä Faruk Abu Chakra oli lupaillut 400 neliön ihmelukaalia uima-altaineen vapaasti käyttöömme! Kuulosti epäilyttävältä, mutta totta se oli. Kyseessä oli professori Alin Lontoon asunto, joka etupäässä tyhjillään, ja Ali taas Farukin ystäviä. Jumalauta olipa luukku kaikkine deltistisine taideteoksineen, jotka peittivät seinät. Kyllähän me siellä pärjäilimme.
  Mutta ensin oli lounas lähetystön residenssissä Kensingtonin alueella, vanha RUK-kaverini Jaakko Laajava tarjosi, paljon puhetta ajankohtaisista talousromahduksista sekä Ahtisaaren vierailusta Lontoossa, joka oli juuri päällä. Vanhanen on kuulemma pitkään konsultoinut Gordon Brownia siitä kuinka Suomi selvisi pankkikriisistä, jälkiä näkynyt Brownin omissa ratkaisuissa, näin kuulimme. Brown noussut täällä sankariksi, jota konservatiivien Cameron toisaalta syyttää koko kriisin alkusyyksi.
  Illalla olimme kutsutut vanhaan tuttuun turvapaikkaan: Branchien luo New Crossiin. Jälleen sain verestää muistoja vuoden 1986 opetuskaudeltani ja myös edelliseltä käynniltä 2001 Michaelin läksiäisiin yliopistolla, jota ei siis enää semmoisenaan olekaan. Marja sai silloisiin isäntiini tutustua. Kuulimme tietysti A.J. Sjögren-tutkimuksen nykyvaiheesta sekä virkeiden eläkeläisten uudesta elämänrytmistä, jossa voisi olla oppimista. Hannele seuraa edelleen suomalaista kirjallisuutta, saikin nyt tämän Waltari-juntikan vaivoikseen. Lopuksi illallispöydässä kiersi Port myötäpäivään, oliko se nyt Oxfordin malliin vaiko Cambridgen?
Lauantaina kävimme ihmeellisellä vierailulla Waybridgessä, minne Faruk meitä puuhakkaasti johdatti tapaamaan ystäväänsä Professori Alia, asuntomme omistajaa. Perillä asemalla odotti mustasilmälasipäinen, kookas, mafiapomoa muistuttava möreä hahmo, joka lähti ystävällisesti autollaan näyttämään neljän joen risteymää ja tätä rikkaiden vartioitua asuma-aluetta, missä oli rinnan John Lennonin entinen talo ja venäläisten uusrikkaiden residenssejä. Alin pienempi asunto oli lempeästi ilman puomia, ja siellä nautimme isännän ja hänen Marja-rouvansa (Myllykoskelta) sekä kahden tyttärensä ja heidän perheidensä seuraa.
  Varsinkin kuuntelimme isännän jyhkeää puhetta luomastaan taidesuuntauksesta, deltaismista, joka on kuulemma postkubistinen tyyli ja ainoa uusi luomus Picasson jälkeen. Hänen taidettaan ja avioliittoaan on näköjään esitelty Suomenkin lehdistössä 80-luvun lopulla. Hänen muotorakennelmansa perustuu deltan eli kolmion jatkuvaan käyttöön ja muunteluun; kieltämättä muodon taju on vahva ja ilmaisu sanoisiko ainakin suurisuuntaista ja rohkeaa. Lisäksi Ali on runoilija, lahjoitti kaksi kirjaansa omistuksin. Entiseltä ammatiltaan hän on tekniikan professori, ryhtyi taiteilijaksi äkkirysäyksellä kuusissakymmenissä. Ideoita tuntui edelleen riittävän.
  Myös isäntäämme kiinnosti suuresti Waltarin elämäkerta ja hän vaati jyrkkään sävyyn, että sen pohjalta on tehtävä elokuva. Olin vähällä pyytää pientä pesämunaa, ehkä senkin aika koittaa… Tuntui olevan Markus Selinin ja monien muiden suomalaisten tuttava ja hyvin perillä Mannerheim-elokuvan vaiheista.
  Nautimme intialaisen illallisen ja palasimme Lontooseen pää hieman pyörällä tästä rikkaasta eksotiikasta.
Lisäksi olemme kävelleet Thamesin rantoja, ihailleet Towerin linnaa ja siltaa, poikenneet All Hallows kirkkoon by the Tower todistamaan musikaalisen killan todistustenjakoa, uineet residenssimme lämpöisessä altaassa, tutkineet loistavaa Hadrianus-näyttelyä British Museumissa, käväisseet Buckinghamin palatsin edustalla ja istuskelleet vihreissä puistoissa, mutta paljon jäi toiseen kertaankin Marjalle esiteltävää. Lontoo ei kerralla tyhjene eikä kolmannellakaan. Täyteläisen onnellisina seikkailimme sunnuntai-iltana kotiin British Airwaysin varmoilla siivillä, vaikka juna Heathrown terminaaliin hajosikin ja jouduimme pieneen junanvaihtioturbulenssiin, mutta kentällä kaikki sujui kuin voideltuna ja tässä sitä taas ollaan. Valmiina uusiin kierroksiin. Lehdet pinossa ja postia rästissä, mutta asunto tallella ja terveys samoin.
