Vasta ehdin kunnolla katsella Ateneumin suuren Waltari ja taiteilijaystävät -näyttelyn. Onhan upea, yllättävän hieno! Siellä voisi viettää koko iltapäivän. Tavattoman paneutuneesti rakennettu näyttely ja monipuolinen, keskeisten taiteilijoiden Saarisen, Mäkilän, Markkulan, Myntin työt tulevat hienosti esiin, pääsevät todella oikeuksiin näinkin laajana esittelynä. Myös Waltarin henkilön ja teosten ja ennakkoluulottomien taidekäsitysten perehdyttäjänä komea levitys. Näyttely on auki tammikuuhun saakka, pakko nähdä uudelleen ja vielä uudelleen.
  Illalla ajelin uudelleen Pornaisiin, nyt kaksoisluento kansalaisopistossa, valtuustosali täynnä, herkeämätöntä kuulijakuntaa täälläkin. Viimeinen kerta kun puhun ennen kirjan ilmestymistä, sitten onkin jo hauskempaa,
  Teema muisti sentään Sillanpäänkin 120-vuotisjuhlan ja näytti Siljan taas kerran. Niin vain jäin katsomaan: viehättävä elokuva, mainettaan parempi ja aina paranee uudella katsomisella. Heidi Krohn on herkkä ja ihana, muisteli hauskasti filmausta. Kohtaukset Rantoon professorin luona ja Sofian iloluontoisessa Kulmalassa ovat suoraa sukuni historiaa, Sillanpään toivekuva itsestään ja isotätini Mäkelän Aliina sekä tyttärensä Aune. Armaan etäinen esikuva taitaa olla isäni, joka vietti Mäkelässä kesäaikaa nuorena vaaleakiharaisena lainopin ylioppilaana. Nämä taustat tuntee enää harva, minun lisäkseni kai Ylivakerin Tauno ja osin Aarne Laurila, joka asuikin Mäkelässä 50-luvulla tehdessään elämäkertaa. Siellä mekin olimme Elinan kanssa yhdeksän kesää 70-luvulla.
  Näistä jutuista sykähdytti myös Suomen Kuvalehden (no 38 19.9.) juttu Waltarin käynnistä Sillanpäätä onnittelemassa 1958, molemmat täyttivät pyöreitä, samoin reportteri Lassi Nummi. Lehti otti hienosti vastaan tarjoamani idean ja lämmitti puoli vuosisataa vanhan kuvituksensa, juttu kaikkineen kuuluu aikakauslehtireportaasien aateliin. Eikä tämäkään uusversio hullumpi ollut vaikka itse sanonkin.