Panu Rajala

Vasta ehdin kunnolla katsella Ateneumin suuren Waltari ja taiteilijaystävät -näyttelyn. Onhan upea, yllättävän hieno! Siellä voisi viettää koko iltapäivän. Tavattoman paneutuneesti rakennettu näyttely ja monipuolinen, keskeisten taiteilijoiden Saarisen, Mäkilän, Markkulan, Myntin työt tulevat hienosti esiin, pääsevät todella oikeuksiin näinkin laajana esittelynä. Myös Waltarin henkilön ja teosten ja ennakkoluulottomien taidekäsitysten perehdyttäjänä komea levitys. Näyttely on auki tammikuuhun saakka, pakko nähdä uudelleen ja vielä uudelleen.

&nbsp Illalla ajelin uudelleen Pornaisiin, nyt kaksoisluento kansalaisopistossa, valtuustosali täynnä, herkeämätöntä kuulijakuntaa täälläkin. Viimeinen kerta kun puhun ennen kirjan ilmestymistä, sitten onkin jo hauskempaa,

&nbsp Teema muisti sentään Sillanpäänkin 120-vuotisjuhlan ja näytti Siljan taas kerran. Niin vain jäin katsomaan: viehättävä elokuva, mainettaan parempi ja aina paranee uudella katsomisella. Heidi Krohn on herkkä ja ihana, muisteli hauskasti filmausta. Kohtaukset Rantoon professorin luona ja Sofian iloluontoisessa Kulmalassa ovat suoraa sukuni historiaa, Sillanpään toivekuva itsestään ja isotätini Mäkelän Aliina sekä tyttärensä Aune. Armaan etäinen esikuva taitaa olla isäni, joka vietti Mäkelässä kesäaikaa nuorena vaaleakiharaisena lainopin ylioppilaana. Nämä taustat tuntee enää harva, minun lisäkseni kai Ylivakerin Tauno ja osin Aarne Laurila, joka asuikin Mäkelässä 50-luvulla tehdessään elämäkertaa. Siellä mekin olimme Elinan kanssa yhdeksän kesää 70-luvulla.

&nbsp Näistä jutuista sykähdytti myös Suomen Kuvalehden (no 38 19.9.) juttu Waltarin käynnistä Sillanpäätä onnittelemassa 1958, molemmat täyttivät pyöreitä, samoin reportteri Lassi Nummi. Lehti otti hienosti vastaan tarjoamani idean ja lämmitti puoli vuosisataa vanhan kuvituksensa, juttu kaikkineen kuuluu aikakauslehtireportaasien aateliin. Eikä tämäkään uusversio hullumpi ollut vaikka itse sanonkin.

Sitä vietimme aika kummassa paikassa eli Konstan möljässä Hietalahdenkadulla, minne pikku-Olli Nurminen oli kutsunut lähinnä Armas J. Pulla -seuran ystäviä kokoon ja pitikin ensin istumamme Mikadossa (ei Pulladossa), mutta sehän on lopetettu koko ampumarata!

&nbsp Kyllähän tuollakin viihdyimme; mahtava karjalainen pitopöytä oli avoinna, Viipuria muisteltiin lähinnä Pullan hengessä, mutta olihan Waltareillakin kesäpaikkansa siinä kyljessä Sulosaaressa. Espilä tuli Mikallekin tutuksi. Minua oli pyydetty avaamaan hiukan ylihuomenna ilmestyvää kirjaani ja kerroin joitain elämäkerran kirjoittajan löytöjä ja kulminaatiokohtia, kiinnostunutta keskustelua riitti pitkään, Kari Rahiala sitä joviaalisti hallitsi ja Olli johteli ja kiva on nähdä tuttuja naisia, varsinkin Hanna, joka on kokenut isänsä Jorma Pullan menetyksen ja nyt pohtii Olkkalan kartanon tulevaisuutta. Mikä tutkimuskeskus, mikä kirjallisuusarkiston lisävarasto! Tietysti myös upeasti entistetty majoitus- ja juhlapaikka. Vaan kyllähän täällä Konstan möljänkin kabinetissa oli rattoisaa istuskella.

&nbsp Ilmajoen libreton merkeissä yhteydessä Ilkka Kuusiston ja Tuomas Parkkisen kanssa; sain tekstin kertaalleen kirjoitetuksi ennen Pariisia, nyt sitä sitten tarkemmin silmitellään.

Vaivattomasti heilahdimme Blue1:n ja SAS:n siivin Köpiksen kautta Pariisin aurinkoiseen syyspäivään. Luxembourgin puiston kupeelle tuli metro ja siitä kolistimme Hotel des Balcons’in jugendhenkiseen aulaan, sijainti mainio lähellä bulevardeja Saint Michel ja Saint Germain. Kuinka osuimmekin tulolounaalle tuttuun Les Editeurs’iin, lehtimiesten ja kirjailijoiden kapakkaan, siellä istuttu joskus Tarmo Kunnaksen seurueen kanssa nauttien raskasta couscousia. Nyt tyydyimme vähempään, mutta hintoihin tuli tämäkin Entrecote alku- ja jälkiruokineen…

&nbsp Tämä on perjantaita, illalla oli heti Waltari-tilaisuus Suomen kulttuuri-instituutissa. Uusi johtaja Marja Sakari on ollut hommissa elokuun puolivälistä, tämä oli hänen ensimmäinen kirjallinen tilaisuutensa. Salme Salokannel hoiteli sitä käytännön kannalta. Siellä olivat muut keskustelijat Monia Brahim Zemni ja Leena Kirstinä jo koolla, Monia on tunisialainen tutkija, joka käsitteli väitöskirjassaan historiallisen romaanin tekijöitä, muiden mukana Waltaria.

&nbsp Lähdettiin puhumaan. Avasin yleisellä esittelyllä, keskittyen lähinnä nuoren Waltarin Pariisin elämyksiin. Erinomainen tulkki Taina Tervonen oli hyvä apu, muut puhuivatkin ranskaa, johon en sentään vielä uskaltaudu, vaikka ymmärsin noin kolmanneksen muiden jutuista. Leena lueskeli rattoisaa esitelmää Waltarin lukukelpoisuudesta ja Monia piti varsin tiheän esityksen historiallisen romaanin ajankohtaisuudesta ja ajattomuudesta, esimerkit hän nouti yllättäen Nuoresta Johanneksesta, johon minäkin saatoin puuttua. Yleisöä oli neljättäkymmentä, selvä enemmistö ranskalaisia, jokunen Suomen täkäläinen aktivisti kuten Mirja Bolgár, Eeva Havu ja Helena Petäistö. Heidän voimin saatiin hyvä keskustelu aikaan, muutkin yleisöstä kysyivät, etupäässä Waltarin henkilöstä ja (yllätys) rakkauselämästä. Koko ajan saattoi havaita, että yleisö oli kiinnostunutta, heillä oli sellainen tarkasti kuunteleva pieni hymy, joka innoittaa puhujia enemmän kuin vakaa suomalainen perusilme.

&nbsp Ilta huipentui illallisiin upeassa paikassa, Wagenendessä Saint Germainilla, vanhassa postivaunujen kievarissa, jonka sisustus on todella näkemisen arvoinen. Elämäni ilta: kymmenen kaunotarta ja minä ainoa mies, tästä saa vapaasti olla kateellinen. Sitä paitsi söimme ruhtinaallisesti turskaa valkosipulissa, nautimme viinistä ja atmosfääristä, emäntämme iloisesta anteliaisuudesta, Mirjan henkevästä älystä ja Helenan herkullisista juoruista Pariisin politiikan ylätasolta. Jos puoletkin piti paikkansa. meidän Iket ja Matit kalpenevat pikkutekijöiksi näissä naismittelöissä Sarkozyn ja vanhan Chiracin rinnalla.

Lauantai vapaalla, samoin sunnuntai!

&nbsp Nautimme Marjan kanssa Luxembourgin puiston kauneudesta, kukkaistutuksista, suuresta altaasta ja kauniisti puetuista lapsista, vantterasta joogista, miksei hölkkääjistäkin. Sitten suuntasimme päättävästi Balzacin kotimuseoon Seinen vastarannalla lähellä Eiffeliä: kannattikin. Ihastuttava talo ja vapaasti rehottava ruusupuutarha, maalauksia ja kirjoja, madame Hanska hallitsi museota, mutta oli myös Balzacin työpöytä ja ennen muuta kuuluisa kahvipannu, joka kyllä näytti miltei käyttämättömältä. Luultavasti Honore on polttanut kymmenen pannua ennen kuin sai tämän siistin porsliinisen lahjaksi. Mainio käynti.

&nbsp Kuljeskelimme hehkuvan helteisenä päivänä Seinen rantoja aina Isle de St Louisiin saakka ja etsiskelimme vähän sitä siltaa, jonka edessä nuori Waltari istuu baskeri päässä tunnetussa valokuvassa. Sitä ennen pieni opettavainen tapaus:

&nbsp Kiltti harmaatukkainen murtaen puhuva, ehkä romanialainen täti tuli rannan portaissa vastaan ja oli löytävineen kiveykseltä kiiltävän kultasormuksen. Sitä hän siinä kummasteli ja pysäytti meidät, kokeili sormusta sormeensa ja totesi liian isoksi, sanoi olevansa joku evankelista eikä voivansa pitää löytöään, tyrkytti sitä meille kun väitti meitä rakastuneen näköisiksi mitä olimmekin. Otin jo sormuksen ja pitelin sitä, kun ylhäältä sillan kaiteelta ohi kulkenut terävä mies huusi: – Be careful, it,s a trick.

&nbsp Tietysti! Ehkä me hölmöt olimme juuri lankeamassa ansaan. Mitä olisi tapahtunut jos olisin tyhmänä ottanut sormuksen? Siinä oli pari kaveria muka soittamassa jotain instrumenttia lähellä, muuten rantapenger aika tyhjä. Luultavasti olisimme saaneet kaverit niskaamme, nainen olisi ehkä syyttänyt ryöstöstä, joka tapauksessa joku hässäkkä olisi järjestetty ja sen aikana rahat puhdistettu.

&nbsp Saamme kiittää valpasta amerikkalais- tai brittituristia hyvin ajoitetusta varoituksesta. Evankelista sylkäisi pettyneenä päin varoittajaa ja meidän jälkeemme.

&nbsp Illalla voipuneina mutta levänneinä ja uusin voimin Don Camilo -nimiseen kabaret- ja illallispaikkaan siinä Saint Germainin tuntumassa, Jotensakin epäluuloisena katselimme välkkyvää pitkäpöytäistä interiööriä, mutta ilta olikin iloinen yllätys: puhtaasti ranskalainen ajankohtainen ohjelma, hyviä stand up koomikoita kuten suositut Pascal Brunner ja Yves Pujol sekä repäisevä laulajatar Cécile La Monica, joka vetäisi Piafia ja muuta tunteella ja temperamentilla. Ruokakin oli oivallista, ihme juttu, ei kai yhtään turistia meidän lisäksi. Kannattaa käydä, kieltä olisi hyvä ymmärtää vähän paremmin kuin me ymmärsimme, jotta vitsit ja piikit tajuaisi. Sarkozy sielläkin oli tietysti tulilinjalla ja tämä kohuttu ulkoministeri, josta Helenakin eilen kertoili meheviä juttuja.

Sunnuntai entistä vapaampi; mehän kiipeilimme Montmartrelle ja kävimme tervehtimässä Sacré Coeuria ja erityisesti portaita, joilla istuen vaihdoimme kihlasormukset tasan kolme ja puoli vuotta sitten pääsiäisenä.Sieltä tungoksesta löytyi varjoisa pihakeidas, aivan rauhallinen paikka Chez Robert, ja saimme maittavaa kananpoikaa kevyen punaviinin kostuttelemana.

&nbsp Helle jatkui, ihmeellistä ruskettua lokakuun lähetessä, piti oikein ihoa suojata. Ja siellähän se oli Pont Neufin kulmalla se hauska paikka, missä Mika nojaa kiviseinään täynnä Pariisin hurmiota, lehdestä mukaan repäisty valokuva auttoi heti paikan tunnistamisessa. Lähellä on vanha Hotel de Suéde, nykyään Notre Damen mukaan uudelleen ristitty, mutta aika entisen näköinen. Nämähän ovat suomalaisten kulttipaikkoja näin juhlavuonna.

&nbsp Onnellisesti kotiin, aina hauska palata. Kolmeen päivään saimme mahtumaan enemmän kuin tähänkään ehti naputella. Ja sitten alkaa kiintoisa viikko. Hbl:ssä käydään jo keskustelua Waltari-kirjasta ennen kuin se on ilmestynytkään.

Kaiken päivittelyn ja taivastelun keskeltä nousee muutama oivallus. Pekka Sauri huomasi kaiketi oikein, että nuoret ampujat tavoittelevat kuolemattomuutta, ja maailmanlaajuisen median suosiollisella avustuksella se onnistuu koulusurmilla hyvin. Kun poliisi pääsi ampujan jäljille, hän nopeasti aikaisti tekonsa. Kuinka voi tunnistaa tulevan murhamiehen, joka käyttäytyy haastattelussa asiallisesti ja vakuuttavasti? Mistä poliisille ennakoiva röntgenkatse?

&nbsp Naisopettaja tokaisi eilen opetushallituksen pääjohtajan ajatuksista että höpö höpö. Korkea viranomainen uskoo, että systeemi sinänsä voi tehostaa toimintaa. Opettajat tietävät käytännössä kuinka terveydenhoito kouluissa toimii. Jonot täyttyvät lintsareista ja kiltti paapoja uskoo herkästi kunkin ongelmiin. Todella ongelmainen ei hevin jonon hännille lähde. Kaikkein vähiten yli-ihmisoppia imenyt sankarimurhaaja. Kuinka terkkaritäti hänet tunnistaa jollei poliisikaan? Jos epäileekin, yksilön tietosuoja pysäyttää tiedonvälityksen. Opettaja ei saa tietoa oppilaiden terveydellisistä ongelmista.

&nbsp Pekka Hyvärinen on toinen realistinen kaveri ja valmis suitsimaan nettiä, mutta ymmärtää median velvollisuuden kertoa mitä maassa on tapahtunut. Jatkuvaa väkivallan hyökyä kaikilta kanavilta Pekka näköjään myös rajoittaisi. Sieltähän tämä kierre lähtee, halusta nousta kohtalon määrittelijäksi, palkintona ikuinen julkinen elämä. Radiossa sanotaan juuri, että meillä vallitsee maailman roisein väkivaltakulttuuri, videoiden katselurinkejä ja sellaisia. Tässä on päättymätön työmaa hyvää tarkoittaville suitsijoille. Mutta onko tehoavia keinoja? Kuinka voisi pehmentää kivikovaa kilpailuyhteiskuntaa? Sitähän laajasti ihannoidaan, sen näennäisiä tuloksia.

&nbsp Eilen illalla aivan erihenkinen ilmapiiri Porthaniassa, missä Taavi Kassila isännöi luentotilaisuutta henkimaailman ystäville. Esitelmöin Waltarin etsinnästä ja mystiikasta, harvinaisen kiitollinen oli kuulijakunta ja aktiivinen keskustelemaan. Positiivinen kokemus toissaillan lievän väsähdyksen jälkeen.

Ihmeellinen kesäpäivä Hämeenkyrössä, järvi peilityyni, aurinko kilottaa.

&nbsp Katsastan savusaunatyömaata, komeasti nousee, kerään omenia, käyn Ylivakerilla keskustelemassa ajankohtaisista asioista, puitu on jo kaikki, saan mainion hirvenlihalounaan, haen auton huollosta, kuinka onnellinen vapaa päivä kaiken lomassa – ja sitten jysähtää tämä tieto Kauhajoelta.

&nbsp Sitä kuunnellessa sujuu paluumatka Helsinkiin. Toisto Jokelasta ilmeinen. Kova yhteiskunta, kaikki väkivallan mallit helposti saatavilla, muuta ei tarvita. Media syyllistää hätäpäissään poliisia, tv-uutisissa vaaditaan jopa sisäministerin eroa! Hänhän tämän olisi voinut estää. Eikö nähdä jo laajempia yhteyksiä. Keskustelu jatkuu kauan. Radio ei enää soita surumusiikkia, liian hankalaa muuttaa ohjelmistoa…

&nbsp Illalla kustantajan kirjailijailta, sali täynnä libristejä, hyvä tarjoilu. Mutta nyt ei oikein sytytä, ei ole paras viritys. Ohjelman junamainen rakenne vähän rasittava, väsymys ja suru painavat.

Mikä retkipäivä, matka kohti Pornaista.

&nbsp Miltei kesäisessä säässä ajelimme itäuusmaalaista maisemaa mutkitellen, kyydissä Marja ja Markéta, määränpäänä kolmas Waltari-juhla (Hartolan ja Vanhan jälkeen) – siellä Kuusiston seuratalossa pidettävä juhlapuhe. Tupa tietysti täynnä, ohjelma harrasta. Kaikkein paras oli lapsikuoro, joka lauloi hienosti harjoitettuna ’Laulun Mika Waltarista’.

&nbsp Sovitin puhettani paikalliseen todellisuuteen, varsinkin Pornaisten osuus vuoden 1918 tapahtumissa oli merkitsevä; siellähän äitinsä suvun hoivissa Mika ja Samuli olivat sotaa paossa, joitain jälkiä näkyy Palavassa nuoruudessa (jossa tapaukset siirretty Hämeeseen) ja muistelmissa. Kumma kyllä näitä vaiheita ei ole liitetty paikallishistorialliseen Waltari-kirjaan, jolla on tuo maineikas nimi Mika Waltarin Hartola, Pornainen ja sota.

&nbsp Juhlan jälkeen katsastimme kirjaston vasta avatun Waltari-huoneen, jossa ihmettelimme varsin laajaa kokoelmaa harvinaisuuksia ja käännöksiäkin. Sellaisia opuksia joita Satukaan ei tuntenut kun siinä vitriineihin kurkistelimme. Tätä kannattaisi laajentaa oikein kattavaksi Waltari-kokoelmaksi, alku on hyvä.

&nbsp Poikkesimme vielä Laukkoskelle ja tervehdimme Mika Waltarille omistettua siltaa Mustijoen yli sekä Waltarinkujaa. Tuolla näkyi huvila, jossa Waltari kirjoitti suuret romaaninsa Johannes Angeloksesta alkaen. Säteilevä päivä sen kun lämpeni, olikohan kesän paras. La Famiglia tarjosi päivän päätteeksi maittavaa Veal Milanesea, jota hyvällä halulla nautimme ja saatoimme Markétan majaansa Hotelli Helsinkiin.

&nbsp Niin, olihan katsottava vielä uudelleen Pulkkisen raisu ja vetävä dokumentti Tunturikatu 13 joka vain parani toisella katsomisella, sen rytmi on oivallinen, näkökulmat vaihtuvat ja vire pysyy kiinnostavana. Me arvokkaat lausunnonantajatkaan emme kyenneet ohjelman letkeää vetoa pahemmin pysäyttämään. Kannattaa sitä uusia aina tilaisuuden tullen. Kun aamun Hbl räväytti kerrassaan näyttävän jutun, Tuva Korsströmin asiantunteva hyvä teksti, olihan viikonloppu täydellään tätä aihetta eikä syyttä. Waltarin arvonpalautusta ei enää voi estää.

Mika Waltarin 100-vuotispäivä.

&nbspJoskus turnajaiskestävyys on koetteella kuten tänään. Vasta pääsin eilen Hämeenlinnan matineasta ja menetin Ateneumin suuren näyttelyn avajaiset (piipahdin vain jatkoilla, näyttely katsastettava vielä kaikessa rauhassa) kun jo oli ponkaistava jalkeille puoli kuudelta ja paineltava Pasilaan aamutv:n kirkkaisiin valoihin. Hyvän haastattelijan kanssa selvisin vaivattomasti Waltarin pääpiirteistä, joiden mahduttaminen 12 minuuttiin ei ole ihan helppo puristettava.

&nbsp Jatkoin jokseenkin suoraan Hietalahden taiteilijakukkulalle, missä laskimme kukat Mika ja Marjatta Waltarin haudalle Waltari-seuran jäsenten kanssa. Seuraavaksi sama kumarrus Veikko Hirvimäen monumentilla puistikossa, joka on kauniisti kunnostettu ja muistomerkkikin puhdistettu. Veistoksen rauhallinen alakulo, ajan syömät ja kaatuneet lohkareet kertovat jotain siitä historiasta, johon kirjailija erilaisten muistojen innoittamana yhä toistuvasti sukelsi.

&nbsp Kuvittelimme että Saariniemenkadulla olisi vain lyhyt muistohetki SDP:n puoluepalatsin edessä paikalla, missä Mika syntyi sata vuotta sitten, mutta siellähän järjestettiin oikein kahvitus puheineen ja pakinoineen puoluehallituksen huoneessa. Jutta Urpilainen johti tilaisuutta valoisuuttaan säteillen, Matti Kassila kertoi jälleen Palmujen vaiheita ja Tommy Taberman lausui ja muisteli akateemikon rohkaisevia sanoja itselleen ja Päivi Istalakin kulki kanssamme runokirja valmiina. Ei hullumpi hetki, joka päättyi kolminkertaiseen eläköönhuutoon kirjailijalle. Erkki Tuomiojakin näkyi siihen hyvästä halusta yhtyvän.

&nbsp Keskipäivän levähdys; sitten Akateemiseen keskustelemaan Iris Schwankin ja Jukka Petäjän kanssa päivän aiheesta. Jukka johdatti terävästi ja yllätti mm. kysymyksellä kuinka paljon yhteistä on Graham Greenen kaltaisella vakoiluspesialistilla ja Waltarilla – olihan yhteyksiä, tässä tulee jälkeenpäin mieleen sekin, että monet Waltarin henkilöt ovat seikkailuissaan ainakin ajoin vakoojia, Sinuhesta aina Mikaeliin ja tavallaan myös Markus Mezentiukseen saakka. Iris esitteli uusimpia Waltarin käännöksiä, vanhan arabiankielisen harvinaisuudenkin näin nyt omin silmin. Olihan meillä riittämiin kiinnostuneita kuulijoita, Markéta Hejkalová heidän joukossaan.

&nbsp Kipaisten kotiin, smokki niskaan, Marja valmiina häikäisevässä viininpunaisessa iltapuvussaan – ja sitten Vanhalle pääjuhlaan. Kuinka kauan tätäkin juhlaa on valmisteltu, ainakin vuoden viime syyskuusta lähtien. Miten monet toimikunnan kokoukset on istuttu ja väännetty – ja nyt oltiin sitten pitkissä pöydissä valmiina alkamaan Joel Elstelän ja Päivi Istalan ohjaamaa ohjelmaa. Valmiiksi laitettu pöytäjärjestys oli näköjään muuttunut viime hetkillä ja Marjakin heitetty toiseen paikkaan naisten seuraan, joitakin vaelsi istuintaan etsien mutta lopulta kaikki järjestyi ja juhla rävähti käyntiin. Seremoniamestari Klingen johtava idea on, että pariskunnat eivät saa istua lähekkäin ja siitä aiheutui joillain tahoilla ymmärrettävää levottomuutta. Sain daameikseni Eeva Ahtisaaren ja Marketta Klingen ja viihdyin erinomaisesti, Heikki Talvitien räiskyvät jutut meitä siinä viihdyttivät. Tuolla olivat pöydän päässä Satu Elstelä ja Ritva Haavikko Jorma Kaimio ylväästi keskellään. Sali ääriään täynnä kirjallista kansaa juhlatamineissaan.

&nbsp Näin seurailimme Jorma Panulan johtamaa kantaattia äiti Maa ja Sinuhen alkua kymmenellä kielellä, lukijoina kääntäjiä ja muita virtuooseja. Jukka-Pekka Palon hersyvä Ventti-Ville ja Tiia Lousteen aivan ihanat runotulkinnat kohottivat tunnelmaa ja välillä jaettiin palkintoja, julkistettiin juhlaraha ja nimitettiin uudet kunniajäsenet: Mirja Bolgár, Markéta Hejkalová, Ritva Haavikko ja Matti Kassila. Lomassa nautittiin tietysti viiniä ja mureaa sorsaa, selvä se. Puheenjohtaja Anssi Arohonka kaikessa komeudessaan esiintyi illan isäntänä, Anneli Kalajoki hehkuvana emäntänä. Lars Svedberg oli juuri oikean virityksen tavoittanut lämminääninen juontaja.

&nbsp Mitäpä sanoisin omasta osuudestani: että juhlapuhe onnistui niin hyvin kuin saatoin siihen ladata ja kiitoksiakin kertyi yli kohtuuden. Joskus kaikki osuu kohdilleen, ei kovin usein, mutta ainakin tänä ikimuistettavana iltana. Puhe on syytä laittaa tuonne liitteisiin luettavaksi, kun sen aikana MTV:n Kymmenen uutisten sinänsä kiitettävä suora lähetys parvekkeelta vähän hälinällään häiritsi yleisön kesiittymistä, niin kuulin. Reagoivat silti herkästi, olenkohan koskaan saanut niin hereitä väliaplodeja.

&nbsp Joten kelpasi kulauttaa kahvit avec ja tanssia tämän jälkeen, kun nuorten mainio orkesteri kajautteli 20- ja 30-lukujen schlaagereita ja mikäs paremmin olisi sopinut, daameina ihanan Marjan lisäksi ainakin Södikan kaunottaria ja tietysti Tiia ja Markéta, juhlan tähdet. Ja tähtenä myös Sirpa Kähkönen, jonka puhe sivusi elegantisti Marcel Proustia, aikaa ja historiaa. Tervehdyksensä toivat myös Eso:n edustajat ja luokkakaverini Jorma kaskuillen Jänttien järjestämästä vahtikoirasta, joka esti Waltaria Porvoossa poikkeamasta Seurahuoneelle.

&nbsp Istuimme innoissamme vielä baarin puolella kello kahteen mitä ei ole herran aikoihin tapahtunut, Jukka Parkkinen ja Katri Wanner sekä taannoisia Istanbulin matkatovereita hauskoina seuralaisina. Olihan ilta! Kun kellahdimme kotiin kellon lähetessä kolmea ja keikautimme hyvin ansaitut yömyssyt keittiössä, tunsimme onnen väreilevän ja tiivistyvän ympärillämme. Olikohan Mika Waltarin valloittavalla hengellä kohottava osuutensa tähän kaikkeen…

Alkaa päivä MTV:n aamulähetyksestä, missä hauska piipahtaa entisen työpaikkani naapurissa. Teatteritoimitus oli ennen tuolla viimeisessä kerroksessa. Sauli Niinistö ennätti hetken keskustella kirjallisuudesta, lukenut viimeksi Sakari Rimmisen uusinta romaania ja hämmästeli hidasta alkua. Lauri Karhuvaaran kanssa muistelimme Norssia eri ikäkausilta, varsinkin legendaarisia latinanopettajiamme, Esko Roope Jokea, Tuomo Pekkasta ja Matti Ojaa.

&nbsp Alkaa olla mediahulinaa muutenkin, eilen kävi Hbl:n terävä Tuva Korsström, joka oli huolella perehtynyt Waltariin ja kirjani vedoksiin; samaa ei voi sanoa kaikista kohtaamistani toimittajista. Parasta tähän asti ovat Aamulehden toistuvat ohitukset, viimeksi selvisivät Sillanpään juhlista Hämeenkyrössä haastattelemalla isosti erästä sivullista. Radion kulttuuritoimitus jäykistyi ymmärrettävään muistoasentoon kunnon toimittajan Juha Virkkusen kuollessa; Waltari-keskustelumme (ehkä hatara) heitettiin myöhemmäksi Juhan tieltä, joka tässä tilanteessa toki oli tärkeämpi kuin joku Waltarin syntymäpäivä.

&nbsp Markéta Hejkalován Mika Waltari, the Finn (suppea tsekistä käännetty elämäkerta) julkistettiin Södikalla, missä kiintoisia tuttavuuksia sain kohdata suurlähettiläästä alkaen, ja siitä liu’uttiin syyskauden avajaisiin, entinen tungos, entinen sorina, ruokaa ja viiniä. Kirjaa odotellaan talossa edelleen toivorikkaalla mielellä, siltä tuntui. Uusi kustannusjohtaja Anna Baijars vaikuttaa hienolta valinnalta, puhelimme sanasen tulevaisuudestakin. Kaikkia muitakin vilisi ja itse Satukin jaksoi olla paikalla, tapasin myös lakimiehensä ja koko joukon kirjallista falangia tietysti.

&nbsp Sieltä pinkaistiin Tunturikadulle, missä paljastettiin jo toinen laatta tällä viikolla: nyt talossa missä Mika Waltari asuin perheineen 1932-1979. Tyylikäs laatta tämäkin, päälle kuohuviiniä pihalla. Talo tarjosi kuohun, Waltari-seura laatan.

&nbsp Ja lopulta Vanhalle laatimaan istumajärjestystä perjantain juhliin; Matti Klingen johdolla ja lopulta pienessä paniikissa yritimme sijoitella vieraita kohdilleen ja hajalleen ja tätä jatkui puoliin öihin sinnikkään johtokuntakvartetin voimin. Saas nähdä saivatko kaikki sijansa illallispöydissä.

F. E. Sillanpään syntymäpäivä, täyttäisi eheät 120 vuotta.

&nbsp Siispä paljastettiin laatta Fredrikinkatu 75:n seinässä. Tässä talossa Sillanpää asui saadessaan dramaattisen tiedon Nobel-palkinnosta marraskuussa 1939. Tässä talossa on myös kuuluisa Marssilaulu kirjoitettu.

&nbsp Hämeenkyröstä saapui tilabussillinen virkeää väkeä paljastajaisiin, oli myös helsinkiläisiä Sillanpään Seuran jäseniä, Otavan edustusta ja taloyhtiön puheenjohtaja sekä isännöitsijä. Tällä joukkueella kadulle keräännyttiin, ja Heikki A. Reenpää liukui elegantisti viime hetkillä paikalle ja tempaisi peitteen laatan edestä.

&nbsp Kannattaa käydä vilkaisemassa. Me jatkoimme Otavaan kakkukahveille, missä kuultiin lisää Reenpään muistelmia Sillanpäästä ja kajautettiin lopuksi Marssilaulu niin simakasti, että moista ei ole ennen Otavassa kuultu eikä kuulla tämän jälkeenkään.

Eikä se siihen loppunut, vaan lähdepäs heti pyhäaamuna yhdeksältä hautausmaalle kukkienlaskuun ja sen päälle juhlakirkkoon. Hämeenkyrö-seura juhli heti perään omaa 75-vuotista taivaltaan, joten kun kerran juhlimisen alkuun on Hämeenkyrössä päästy, siitä ei ihan heti hellitetä.

&nbsp Mutta omalla laillaan historiallista oli kauniisti uusitussa kirkossa kuunnella vihkipappini Hannun saarnaa jälleen kerran ja hyvin saarnasikin rovasti, totta kai kun eilen kutsuttiin Sillanpään Seuran kunniajäseneksikin. Tyylikäs valkohiuksinen pari ovat Annelin kanssa, meitä myöhäisemmän iän onnellisia.

&nbsp Mutta meidän piti jo lähteä Helsinkiin päin, ja niin seuran pääjuhla vanhassa pappilassa jäi kokematta (huuh) ja Sailaksen puhe kuulematta: maantielle kiiruhdimme ja pääsimme ehjinä vielä Helsinkiin.

&nbsp Jonkun mielestä tässä olisi jo kestämistä yhden syksyn tarpeiksi, mutta tämä oli vasta alkusoittoa. Kirjailijoiden juhlaviikko on vasta alkamassa.

&nbsp Nobel-kirjailijan syntymästä on siis tullut kuluneeksi 120 vuotta ensi tiistaina. Sen kunniaksi paljastetaan laatta hänen yhden Helsingin kotinsa seinässä Fredrikinkatu 75:ssä syntymäpäivänä kello 14. Vapaa pääsy kadulle.