Marjan päivä alkaa virkeästi, pomppaamme katsomaan Seppälän uintia, joka päättyy kunniakkaaseen neljänteen sijaan. Karjalainen mörssää jatkoon, mutta kuulassa kävi hullummin. Kuinkahan Matti Yrjölän nyt suu pannaan. Naisten 7-ottelussa on ihania… siis sutjakoita kilpailijattaria pienissä housuissaan.
  Ehdinhän sentään antaa vuoteeseen nimisankarittarelle Carla Brunin uuden levyn, jota hän tuolla alhaalla hartaana kuuntelee.
  Ollaan siis taas Kyrössä ja yöllä satoi vallan humisten. Eilen istuskelin jo Sillanpään Seuran kokouksessa kirjastossa, kaikenlaista juhlavaa täälläkin pannaan pystyyn ja Helsingissä paljastetaan laatta siihen taloon, missä mestari asui saadessaan tiedon Nobelin palkinnosta 1939.
Viikko humahti Helsingissä kirjan vedoksia viimeistellessä ja paria haastattelua jakaessa, nämähän ovat semmoista tulivalmistelua ennen ilmestymisen lopullista leimahdusta. Syksyn satavuotispäiväkin tässä rakennellaan taholla jos toisella. On semmoinen synnyttämisen kihinä. Waltari-seura istui kokoustaan viidettä tuntia…
  Tämä haulikkonainen, joka kultaa paukutteli, vaikuttaa ihmeen iloiselta ja tervejärkiseltä ihmiseltä ollakseen urheilija näinä aikoina – ihan kunnon duunia tekee ja hoitaa perhettä ja soittaa torvea. Mutta miksi säilyttänyt nimessä tautologian Mäkelä-Kumpula? Onnea hänelle any way.
  Urheilu alkaa olla sellaista tapettia, jota virtaa valtoimenaan radiosta ja tv:stä ja vain jokunen huippukohta voi pysäyttää todella katsomaan. Kuinka ensimmäiset tv-kisat Roomasta 1960 poikaiässä palvottiin sekunti sekunnilta! Kuka muistaa Wilma Rudolphin?
Enpä mielelläni puuttuisi Lempäälän näytelmään 1918, jota en ole nähnytkään, mutta Aamulehdessä käytävä keskustelu havahdutti huomaamaan, että taas tätä lähihistoriaa käydään punaisesta näkökulmasta, kuinkas muuten. Sain vahvistuksen paikallisen ja kirjansa lukeneen maanviljelijän lähettämästä kirjeestä, jossa näytelmän kulkua yksityiskohdin kuvataan. Eikö näin selvästä puolueellisuudesta jo voitaisi luopua? Siellä se ulottuu jopa historian vääristelyyn (venäläisten ja punaisten osuutta veritöihin kaunisteltu), näinhän epävarma tekijä kulkee mieluiten Linnaa punaisempia polkuja. Hyvä toimittaja Matti Kuusela meni halpaan ja kehui, kun hävinneeltä puolelta aina saa koskettavimmat kohtaukset. Historian totuudesta ei niin väliä, kunhan uhrit riipaisevat.
  Kun julkaisin romaanin Kuningasajatus (2007), missä sotaa katsottiin vaihteeksi valkoisten näkökulmasta, Aamulehden kulttuuri ei edes löytänyt kyllin asenteetonta kriitikkoa, joka sitä olisi rohjennut asiallisesti käsitellä.
  Muuten ohjaaja, joka täälläkin on vieraillut, kertoo kuulemma ohjelmalehtisessä työväen haaveilleen 1917 ulkomaanmatkoista! Kuten Lempäälän katsoja korjaa, korkeintaan saattoi tulla kysymykseen matka Siperiaan eikä siitä kukaan haaveillut. (Eikä syytä enää ihmetellä täkäläisen Elokuun yksinkertaistettua elämännäkemystä.)
  Sota oli muuten kapinaa, muuta nimeä ei Hämeenkyrössä tunnettukaan. Sen nyt voi tarkistaa vaikka Sillanpäältä, joka eli sen ajan ja sodan keskellä.
Kaisa Rastimon elokuva Myrsky on ensi-illassaan ja siinä Myllykolun pojan Antti Väreen filmidebyytti. Toivotaan parasta, ainakin Antti oli luonteva itsensä aamu-tv:ssä ja vastaili fiksusti ja antoi tilaa muille. Vaan taipuuko herkkä maalaislähtöinen poika kovaksi punkkariksi? Pitäisikö oikein mennä katsomaan.