Alkoi syksyn Waltari-kiertue.
  Ensin Paasitorniin, missä äidinkielen ja kirjallisuuden opetuksen foorumi koolla. Onko muita yhtä aktiivisia jatkokouluttautujia kuin äidinkielenopettajat? Haikeata etteivät päivät enää ole Lappeenrannassa, mistä on vaihtelevaisia muistoja jo yli 30 vuoden takaa. Siellä villi meno ja iloisia hetkiä. Nyt ollaan asiallisia ja ahkeria. Puhuin Waltarista aikansa rajojen murtajana, ihan kohtuullinen aloitus ilman erityistä verryttelyä. Siitä se alkaa.
  Lasse Haverisen kanssa muisteltiin aikoja, jolloin hän harjoitteli Savonlinnan kasinon hovimestarina ja Putkinotkokin oli vielä voimissaan; kuinka lienee tilanne nyt? Kysyttävä Tarkalta, joka äsken kävi niillä main todistamassa Lehtosesta.
  Paasitorni oli sopiva aloitus siinäkin mielessä, että naapurissa Saariniemenkadulla Waltari syntyi sata vuotta sitten. Paikalla on nyt SDP:n uusi uljas puoluelinnoitus. Taottu laatta seinässä muistuttaa akateemikosta.
  Painelin sitten Seurasaareen, jonka kesäravintolasssa WSOY:n kirjailijat kertoivat tuotteistaan kirjakauppaväelle. Mukava ympäristö, sai sitä paitsi lenkkeillä tuttuja polkuja talomuseoiden lomitse. Vähän pitkä iltapäivä, mutta kohtelu ja tarjoilu hyvää kuten Paasitornissakin. Jari Tervo kysäisi, miksi kirjallani on niin vaikea nimi. Aiheellinen kysymys, mutta nimellä on merkityksensä, ytimeen menevä. Tervo ja Lasse Lehtinen paneutuneet lähihistoriaan, se on nyt vahva aihekenttä. Tervo ampuu ilmoille taas pienoisen löydön, josta tullaan puhumaan.
  Kirjallani on jo kaksi lukijaa yhtiön piirissä, kommentit toistaiseksi varsin innostavia. Anna-Liisa Haavikko haastatteli sähäkästi. Aikatalu kireällä, huomenna kuulen lisää.
  Täydensimme Waltari-päivän Kulosaaressa Beowulf-teatterissa, missä Jopi Elstelä on ohjannut isoisänsä teoksen Noita palaa elämään. Olihan aikamoinen koppero tuo teatterinsa rantapusikossa, mutta esityksessä oli ainakin vauhtia. Jopi on halunnut saada vähän kirjallisen tekstin kulkemaan ja tehnyt reippaan, miltei riehakkaan tulkinnan, joka menee kyllä välillä holtittomaksi kohellukseksi. Mutta ainakaan se ei seiso, mihin itse taisin syyllistyä, kun ohjasin saman näytelmän Vammalan Teatteriin kymmenen vuotta sitten. Teksti pitkittyy lopussa, pyyhkimisen paikkoja olisi. Epilogin Jopi onkin pyyhkinyt, nyt ei nähdä unta, vaan kamppaillaan verisesti oikean noidan kanssa ja nähdään ihmisen ikuinen pelko ja valmius julmaan puhdistukseen. Näin ajoittainen farssi kääntyy tragediaksi. Näyttelijät yritteliäitä, suorastaan yliyritteliäitä, kauhea meno päällä. Yleisö tuntui kovasti naureskelevan, mikä oli aika hyvä saavutus siihen nähden että teatterissa on epämukavin katsomo missä olen koskaan istunut.