Hämeenkyröstä kuuluu kummia tänne Helsingin hiljaisuuteen. Paikallislehti on kuulemma paperoinut koko sivun päiväkirjamerkinnöilläni, lupaa tietenkään kysymättä. Onkohan kirjoittajan sana nykyään näin vapaata riistaa. Asiallinen julkaisu kuten Aamulehti on aina kysynyt luvan pientäkin sitaattia varten. Tänäänkin pyysivät. Iltapäivälehdet ja vastaavat nyt siteeraavat joskus vapaasti, pienin paloin, mutta aikakauslehtikin kysyy aina, jos johonkin asialliseen yhteyteen katkelma laitetaan.

&nbsp Subjektiiviset kommenttini saavat ihan toisen painoarvon, jos ne lehteen präntätään. Ihmiset tietysti luulevat, että olen lehteen ne tahtonutkin. Sanoin että luvan kanssa saa eilisiä mietteitäni siteeratakin jos tahtovat, saas nähdä.

&nbsp Toinen kummallinen juttu on se, että tämä hohdokas Näytelmäseura on vetäytynyt vastalauseena mielipiteilleni Sillanpään juhlatoimikunnasta. Johan jotakin. Minä en nyt ensinnä kuulu koko toimikuntaan enkä ole muutenkaan juhlia järjestämässä. Osoite menee koko lailla sivuun. Onkohan heillä edes käsitystä, missä mitäkin tehdään. Tuskin vetäytymisestä suurta haittaa kenellekään koituu, juhlien taso voi päinvastoin siitä kohentua.

&nbsp Näin yksityiset arvioni nousevat jonkunlaiseen viralliseen asemaan. Minähän olen vain yksi hiljainen kirjoittelija, en muuta. En kirjoita kritiikkiä mihinkään lehteen tai muuhun julkaisuun, puran vain oman henkeni painetta ja päästän höyryjä ulos. Lukee ketä huvittaa.

&nbsp Itse asiasta, Elokuu-romaanin ja teatteriesityksen vertailusta, ei kukaan virka halaistua sanaa. Eipä tietenkään. Eikö tällöin edes yhden päivystävän tutkijan kuulukin asiasta joku sana lausahtaa. Vai täyttä hiljaisuuttako odotetaan. Pitäisikö tosiaan aina maireasti kehua, meni syteen tai saveen. Siihen kai heidät on totutettu. Mutta ken leikkiin ryhtyy…

&nbsp Parasta painua taas vedosten ääreen, kustantajalla kuvitusta ja taittoa katseltiin ja aina vain hyvältä näyttää. Haastattelin Waltarista Aarne Laurilaa (joka kommentoi vaimean hienotunteisesti Myllykolun fiaskoa, mutta Töllinmäessä oli kuulemma mukavaa) ja Pekka Tarkkaa, jolta sain lainaksi leikekirjansa arvokkaita sivuja. älä hellitä, poika, paina paina!