Sykähdyttävä päivä. Istun yliopiston suuressa juhlasalissa kaikkien aikojen suurimmassa publiikissa. Sali tulee ääriään täyteen. Täällä Aino saa viidensadan muun kanssa maisterin paperinsa. Tuolla hän hymyilee pitkässä mekossaan, kerrassaan vapautuneena. Otavassa on jo kohotettu maljat neljän maisterin kunniaksi.

&nbsp Parituntinen kulkue sujuu kitkattomasti. Dekaani Ulla-Maija Kulonen hoitaa seremonian tyylikkäästi, hän ei päästä todistusten jakoo rutiinin tuntua. Valmistuvien asuissa on kirjavuutta, jota ainakin Matti Klinge paheksuisi. Yliopistossa opitaan monia asioita, mutta ei välttämättä kohteliasta kumarrusta tai kaunista niiausta. Monilta se silti sujuu hienosti. Lopuksi lauletaan Maamme, jonka synty liittyy yliopiston historiaan kuten Kulonen osoittaa.

&nbsp Muistot kulkevat. Päivälleen 20 vuotta sitten väittelin yläkerrassa pienessä juhlasalissa. Silloinen vastaväittäjäni Hannu K. Riikonen istuu tuolla, hänen oppilaitaan valmistuu kymmenittäin, Aino yhtenä, lisäksi oma tyttärensä. Muistelemme publiikin jälkeen kuohuviinin äärellä tapausta 1988. ”Historiaa toistaa itseään”, toteaa Hannu myhäillen.

&nbsp Otamme valokuvia, Ainon ystäviä käy onnittelemassa. Yliopistossa on juhla korkeimmillaan. Oma publiikkini oli vaatimattomasti luentosalissa 33 vuotta sitten, 3. kesäkuuta. Promootiostani on 31 vuotta. Alkukesä on akateemisten juhlien aikaa. Eikä tämä tähän jää, meillä on triplat, Tampereella jatketaan.

&nbsp Sielu hellänä kävelen kotiin ja katselen futista. Espanja on hyvässä vedossa ja Zlatanin maali sinetöi Ruotsin voiton. Onnea heillekin. On päiviä, jolloin kaikki näyttävät onnellisilta. Vettä ripottelee. Elämä hymyilee.