Panu Rajala

Olihan autojen vyöry vastassa, kun ajelimme perjantaiaamuna Sylvään koululle.

Nipin napin ehdin Eijan haastatteluun MTV3:een ja radioon ja sitten avajaisiin, jossa seinät pullistelivat. Tiesin että väkeä tulee, mutta en ihan tällaista ryntäystä aavistanut. Rennosti seisoskelimme kohta Sauli Niinistön kanssa vessajonossa, kun virallinen vastaanottokomitea vasta patsasteli pääsisäänkäynnillä. Kohtuullinen kaaos saatteli 24. Vanhan kirjallisuuden päivät liikkeelle.

&nbsp Niinistö puhui avajaisissa iskevästi ja henkevästi muutamasta kirjalöydöstään, joista Edgar Allan Poen esiinnostaminen osui Waltarinkin erääseen esikuvaan. Hyvin päästiin lounaalle ja sen jälkeen pääseminaariin. Ei koskaan ole nähty tällaista tungosta juhlasalissa, minultakin vietiin tuoli. Loistava yleisö.

&nbsp Paavo Lipponen pudotteli omalla lakonisen herättelevälle tyylillään ajatuksia Waltarista ja vallasta, oli perehtynyt aiheeseen ja heitti muutaman hauskan herjauksen mm. väärän kuninkaan päivästä, jota kannattaisi kokeilla meilläkin. Jyrki Nummen tehtävänä oli edustaa akateemisuutta, ja siinä hän kunnostautui odotusten mukaisesti. Piret Saluri käytti viisaan ja sydämeen käyvän puheenvuoron Waltarista ja Virosta ja menneestä maailmanhistoriasta; monia kohtauskohtia, vallankäyttöä pahimmillaan, kirjan merkitys kauneimmillaan. Markku Envall selosti Waltarin ohjeita nuorille kirjailijaksi aikoville. Ja itse päästelin muutamia sitaatteja siitäkin, kuinka Waltarin perheessä otettiin vastaan tieto akateemikkonimityksestä 1957. Lisää elämäkerrassa.

&nbsp Olihan ponteva seminaari, yksi parhaista mitä olen kuullut ja elänyt. Jo tämän takia kannatti pannat päivät pystyyn Waltarin hengessä. Runojakin kuultiin, Päivi Istala oli erinomainen juontaja, Seela Sella ja Veikko Honkanen hienoja tulkkeja, tällä kertaa Veikolla enemmänkin tekemistä Mikan runojen esittäjänä. Olihan aihe vähän hellittää kaupungin vastaanotolla ja kirjatoukkien ehtoohuveissa Ellivuoressa; uudistettu konsepti toimi, saatiin hyvää ruokaa ja juomaa ja kuultiin lisää Waltaria ja Vesan pakina ja Ollin laulatusta ja Anssin tietokilpailu ja tanssittiinkin tunti kaiken päälle. Kun aamun sarastaessa katseltiin Rautavedelle huoneen parvekkeelta, tuntui elo raukealta mutta onnelliselta.

Lauantain lähti jo väljemmin liikkeelle, ei niin suurta ryntäystä, mutta väkeä silti. Taisin unohtaa eilen huutokaupan, missä Ari Suutarla huusi 1900 eurolla sen Hankalan kosinnan, jota moni tavoitteli. Näin Arin kokoelma taas täydentyi, ja sokeasta Areista tulikin lauantaiseminaarin suuri tähti. Sitä ennen istuttiin läpi bibliofiilien historiaseminaari, missä Tarmo Kunnas luisteli yleisin linjoin historiallista romaania, Heini Tola ja Kaari Utrio sentään konkreettisesti oman työnsä tuntumasta ja sydämellä henkilöistään, varsinkin Tola, jonka Fredrika-näytelmä alkoi heti kiinnostaa. Kokeneet esiintyjät takasivat tason.

&nbsp Mutta silti sanon, että vihkipappimme Ari räjäytti pankin – ihan kirjaimellisesti. Juttunsa iltapäivällä kirjojen keräilystä oli riemullista kuultavaa, ja Arin hevosen huumori kukki parhaimmillaan. Jukka Parkkinen piti tiukan kompetentin jutun Waltarin suljetusta huoneesta dekkareissa ja päivät päätti ja kruunasi Matti Kassilan mahtava luento Palmujen filmaamisesta; tällaisia kulttuurihistorian tähtihetkiä koemme lopulta aika harvoin. Päihdyksissä kaikesta kirjallisesta annista hotkaisimme vielä jälkipalaksi Neljä päivänlaskua installaatioina, tila-, sana- ja säveltaideteoksena Kaarina Karjulan ohjaamana Bäckmanin talossa; jännä elämys, piste iin päälle. Päivänlaskuja on nyt kuultu Kai Hyttisen (radiossa), Sellan, Honkasen ja nyt tämän ryhmän esittämänä. Siitä on tullut näiden aikojen hittiteos, ja sen se ansaitsee. Ilmestyessään herätti lähinnä hämmennystä.

&nbsp Arvatkaa maittoiko sauna ja olut ja vihdanläiske, järven tyven vilpoisa syli Kirkkojärven rannassa.

Aina tulee joku vastaisku jos niin komeasti saa sanoa. Maakunnan lehdistöhän kuvasi päivät hyvin ja näkyvästi, Aamulehtikin virkeästi, mutta sunnuntaina Hesarin kesätyttö Taina Latvala huomasi vain vanhat ihmiset ja Lipposen kahvijonossa, esitelmistä tai asiasta ei mitään, koska sehän on liian vaikeaa kirjoitettavaa. (Ai niin, yhden ainoan pitkäveteisimmän huomasi sentään mainita!) Näinhän toimittajat nykyisin tekevät, vähän liepeiltä pientä henkilöjuttua ripotellaan. Se on suunnilleen sama, jos toimittaja selostaisi jalkapallo-ottelua väliajalla tapaamiensa ihmisten kautta eikä kertoisi itse pelistä mitään.

&nbsp Tässäkin jäivät lukipiirit ja lasten tapahtumat kokonaan sivuun, samoin notkuvat kirjatiskit ja monet upeat näyttelyt, Vanhan kirjallisuuden päivät on runsauden sarvi, tälläkin kerralla ennätysyleisön saartelema suurtapahtuma. Harvassa kesähuminassa on niin hyvä ja syvä tunnelma. Tapaamisiin taas vuoden päästä kesäkuussa!

Arkistossa koko päivä, vielä keksin muutaman kirkkaan idean. Loppua kohti kirkastuu, kuinka tärkeä asema henkilääkäri Osmo Kannaksella oli Waltarin elämässä. Kuuntelin vanhan haastattelunsa, leppoisa seurapiirilääkäri, kansanmiehen järkeä ja korkeaa taitoa. Henkinen tuki ellei suorastaan hengenpelastaja.

&nbsp Illalla taas futisjuhlat. Olipa trilleri, kuvakin katosi jännimmissä paikoissa. Turkki oli sisukas ja taidokas, niin lähellä tasapaleiä ja jatkoajan yllätystä. Mutta ei, Saksa on vahva, voittamaton. Loppuottelu Venäjää vastaan huippujännittävä. Kuinkahan näitä viikkoja ovat kestäneet nbe, jotka eivät jalkapallon päälle ymmärrä. Suurin maailmanlaajuinen kansanliike.

&nbsp Huomenna matkaamme Vammalaan ja Ellivuoreen, sieppaan Vesan kyytiin. Vanhan kirjallisuuden päivät alkavat täydellä ryminällä. Kuka tohtisi jäädä pois? Tietokilpailu odottaa kirjatoukkien ehtoohuveissa. Olli laulattaa, Vesa pakinoi, Sella ja Honkanen esittävät. Sitä ennen tasokkaat seminaarit. Huutokaupassa kovimmat Waltari-harvinaisuudet. Sinne on mentävä!

Juhannus takana, kosteaa ja hilpeää. Kokko roihusi vaikka likomärkänä. Lenkkeiltiin raesateessa , soudeltiin saunaan vuotavalla veneellä. Huippukohtana lasteni järjestämät juhlat Tampereella maisterispaperiensa kunniaksi. Olipas liikuttavaa ja kohottavaa. Tähän on sentään tultu, kuiskasin äidilleen kielojen peittämällä haudalla.

&nbsp Helsingissä sataa, miten viihdyttävää. Loistava sisätyöilma, jatkan askartelua. Käyn kirjastossa ja näen, että Matti Kuuselan juttu onkin jo Aamulehdessä. Oikein hyvä, vain pari nimilipsahdusta: tietysti Jorma Kaimio, luokkakaveri, ja sopimuksen tein Touko Siltalan kanssa. Jotta näiltä toimittaja säästyisi, pitäisi sittenkin aina tarkistaa. Mutta miehekkään jutun teki Matti.

&nbsp Illalla mainio elokuva Topralli, täysin järkivapaa sekoilu, esikuvana Godard, puuttui vain ranskalaisen äly ja taito. Katrin debyytti näyttelijänä hyvä ja ilmeikäs, ainoa joka teki työtä tosissaan kuten aina. Lupaava kyky nuorena. Nyt on vain jäätävä odottamaan jatkoa hienosti alkaneelle elokuvauralle.

Vielä Helsingissä! Ei ole aikoihin tapahtunut. Puolen tunnin päästä käännän auton nokan tielle, sieppaan Ainon ystävineen ja Eeva-Liisan kyytiin, naislastissa suunnataan kohti Kyröä juhannuksen viettoon. Kaipa siellä Marja jo odottelee laittamisineen.

&nbsp Täysin kiinni työssä, mutta sainpa toiseksi viimeisen luvun lähtemään toimittajalle. Vielä viimeinen taisto. Riitta laittaa kivaa elävää kuvitusta kustantamossa, sivuja taitetaan, kansiehdotuksenkin näin. Kirja syntyy vääjäämättä omaan tahtiinsa. Vielä hyppelen kirjastoissa katsomassa jotain, saan viimeisiä vihjeitä, jopa Waltarin vakitaksikuskin haastattelun litteroituna!

&nbsp Mutta nyt on rauhoituttava ja otettava pari päivää tyhjentymisen ja levon kannalta, ensi viikolla jatketaan. Kokko on koottuna jonkunmoinen, venekin kaiketi korjattu, uusi pihakeinu kuulemma hankittu. Ei muuta kuin matkaan. Ja takaisinhan kohta tullaan, papereita pöytä täynnä, syyttävin katsein, tähänkö meidät jätät? Ehei, kohta nähdään.

&nbsp Hauskaa kosteanhilpeätä juhannusta kaikille kykeneville!

Keinahtelin Kyröstä kuunnelleen levyltä Arto Paasilinnaa (Liikemies Liljeroosin ilmalaiva) – kieltämättä siinä on vakavalla naamalla kehitelty poskettomia tarinoita. Ihailen Arton asiantuntemusta mitä moninaisimmissa tekniikan, byrokratian ja ilmailun yksityiskohdissa. Esa Saario lukee mehevästi, matka taittuu.

&nbsp Takana vaiherikas viikonloppu, joka alkoi Tampereella yliopiston juhlasalissa: nyt vuorossa täkäläinen publiikki, jossa Alma ja Vilho (tosin poissaollen, Provinssirockissa..!) saivat maisterinkirjansa. Erinomaista. Juhla oli viritetty ilman asianomaisten marssimista parnassolle; kuuntelimme siis Jarmo Rantasen katsausta omaan elämäntyöhönsä Tampereen kukoistuksen hyväksi sekä Teatterin ja draaman tutkimuksen maisterin Maria Salomaan hienoa, vapautunutta ja säkenöivää puhetta valmistuneille. Tunsin ylpeyttä entisen oppiaineeni puolesta, ja tämä kuohuviineilläkin noteerattiin. Gaudeamus igitur laulettiin, Almaa ja ystäväänsä Anninaa onnittelin, olipas iloista ja liikuttavaa. Kuinka sattui vielä lasten entinen opettaja Eila Vorne tulemaan vastaan aseman pasaasissa; sain kiittää hyvin annetusta perusopetuksesta aikoinaan Heinijärven ala-asteella.

&nbsp Juhlat jatkuivat lauantaina Koskilinnassa, kun pelikaverimme Asko Myllymäki täytti hämmästyttävät 70 vuotta. Kun on seurannut miehen laukaisuja ja torjuntoja kentällä, ei ikinä uskoisi tuohon ikään ehtineensä. Siellä pelaavat harmi kyllä ilman minua tämän kauden. Mutta missäs Pitko lusmuili kun ei tullut onnittelemaan? Jutun oli sentään värkännyt Askosta Aamulehteen, missä asianmukaisesti mainittiin paitsi rankkariansionsa myös jätteenpolttolaitoksen vastustus ja kyrökoskelaisen perinteen harrastus. Istuimme hyvässä seurassa Sonja ja Jorma Nikkilän ja Hirvelän Jussin kanssa, saimme vankkaa villisikaa, joimme hyvää sahtia ja kuulimme Yrjölän Matin urheilullisia muistelmia. Askohan oli aikanaan Ponnen puheenjohtaja. Ehkä tästä vielä kerkiän kentälle minäkin.

&nbsp Loppu oli nurmenajoa, Taatalan kunnostusta, veneen tyhjennystä, kokon kohottelua, ja jalkapalloa, tietysti lämpöistä seurustelua rakkaan Marjan kanssa; latauduin, lepäsin ja luin Turms kuolemattoman mystis-eroottisia seikkailuja sikanien maassa. Turkin yllätysvoitto Tšekistä nostatti mieltämme, kelpasi taas palata tänne Sepikselle työkoneen äärelle. Täällä on Aino pitänyt omia valmistuijaisiaan perin siististi ja toivon mukaan kohtuullisen äänettömästi. Tiskit odottavat.

Helsinkiin kun kolkuttelin vaihteeksi junalla, osuimme samaan matkaan viesti- ja metsämies Jyri Makkosen kanssa ja ideoimme kahvilassa Myllykolun ja Töllinmäen museoiden katselmusta. Edellistä vähän murhemielin mittailimme toukokuussa. Aihetta olisi kohennukseen ja kokonaissuunnitelmaan, Niinenmaan Jussi on sitä jo Kyrössä puhunut. Pidetääs palaveri.

&nbsp Hesarissa harmitti jonkun verran sinänsä ansiokas uutinen Taipaleenjoen oopperasta, mutta punainen lanka oli siepattu tiedotteen johdannosta: en niinkään keskity tähän kansan kahtiajakoon, vaan symbolisemmin runoilijoiden Jylhän ja Dolmatovskin sotaan. Mitä se oli molemmin puolin rintamaa. Totta kai siinä on kansaa mukana, mahtavia kuoroja näkyy siellä polkaistavan näyttämölle.

&nbsp Helsinki-päivää vietettiin tuulisella ja aurinkoisella Töölön torilla, ihmeesti väkeä sinnekin kerääntyi ja Maarit Niinluoto juonteli laulua ja puhetta; me juttelimme tovin Waltarista Töölön ja maailman kuvaajana, ja sitäkin jaksoivat kuunnella ihme kyllä. Maarit kyseli, kuinka monta esitelmää pidän tänä vuonna; aloin itsekin miettiä tuleeko näitä jo yli kaiken kohtuuden. Mutta asioita, näkökulmia ainakin riittää, ja ihmisiä kiinnostaa.

&nbsp Jatkan elämäkerran loppuvaiheita kohti mystisen yhteyden ydintä.

Ilmajoella Pohjalaisia-oopperan ensi-ilta, samalla tiedotus tulevasta oopperasta 2010.

&nbsp Olen lupautunut kirjoittamaan ensimmäisen librettoni, oopperan Taipaleenjoesta talvisodassa. Tilaus tuli heiltä, idea syttyi Yrjö Jylhän runoista Kiirastuli sekä Jevgenij Dolmatovskin muutamasta runosta. Siitä erikoinen taistelu käytiin Taipaleella, etttä molemmin puolin oli komppanianpäällikkönä runoilija. Sota merkitsi heidät iäksi, runot kirvoittuivat tulihelvetistä, Jylhä kirjoitti pääteoksensa.

&nbsp Tätä on jonkun aikaa tässä haudottu. Nyt ajatus lyötiin ulos, mukana ohjaaja Tuomas Parkkinen, Tapsan poika, joka käväisi Myllykolussakin näytelmässämme Sarvipäiden paratiisi 1990. Pohjalainen media oli ideasta varsin kiinnostunut, siellä poseerattiin tykin vieressä ja joen rannassa, puhuttiin radioon ja nautittiin maittava lounas Tynjälässä. Hyvänä pidettiin, samoin ensi-illassa, jonka päätteeksi tarjoiltiin anteliaat pidot sadalle hengelle kunnantalossa.

&nbsp Väkisin tulen taas verranneeksi oloihin Hämeenkyrön kulttuurikunnassa. Olen muutamaan otteeseen viritellyt ajatusta ooopperasta Laitilansalmen rantaan, mutta mikään ei ole toistaiseksi nytkähtänyt. Ja sen ajan (35 vuotta) kun olemme Myllykolun kesäteatteria pyörittäneet, en muista kunnan pitäneen mitään tilaisuutta sen kunniaksi. Ei edes Sillanpään 100-vuotisjuhlissa 1988.

&nbsp Ilmajoella onkin hengissä vielä tavaton talkoointo: 2000 vapaaehtoista pyörittää oopperaa. Heitä onkin syytä palkita. Näyttämö on komeimpia Suomessa ellei kaikkein antoisia. Kelpaa tänne sotanäyttämöä levittää ja sävelittää. Ilkka Kuusisto säveltää oopperamme, mistä olen innoissani. Jonkun puhelinkeskustelun olemme käyneet, työ alussa.

&nbsp Järviluoman-Madetojan Pohjalaisia on suorastaan sikäläinen kansallisooppera, ja komeasti se vedettiin Atso Almilan ja Keijo Kupiaisen johdolla, väkeä mahtavasti, solistit lauloivat linjakkaasti, varsinkin Jussi Ziegler Jussin roolissa, viime hetkellä siihen hypännyt paikkaaja. Nimismies ja Karjanmaan Köysti sekä häjyt tekivät meihin vaikutuksen, tietysti ihana Riikka Sirén Liisan osassa ja Minna-Sisko Mutanen Maijana. Ja varsinkin Anssi Hirvonen muhkeana kriivarina, koominen täysosuma, harvoin on viinaa vedetty niin kirkkaalla tenorilla kuin tässä. Kaikki pärjäsivät hienosti, yleislinja luotettava, ehkä sovinnainen, siis perustulkinta, tinkimätön ja hallittu.

&nbsp Tästä on sitten räväytettävä tuliasemiin 1939, joki välissä, kansojen, ihmisten, tajuntojen, manalanjoki, ylittämätön: runojen joki, Taipaleenjoki. Kiihottava aihe, varsinkin nyt kun paikka on palautettu mieleen täydessä toiminnassa ja tehossa. Kesäyössä ajelimme kotiin Hämeenkyröön syvissä mietteissä.

Sykähdyttävä päivä. Istun yliopiston suuressa juhlasalissa kaikkien aikojen suurimmassa publiikissa. Sali tulee ääriään täyteen. Täällä Aino saa viidensadan muun kanssa maisterin paperinsa. Tuolla hän hymyilee pitkässä mekossaan, kerrassaan vapautuneena. Otavassa on jo kohotettu maljat neljän maisterin kunniaksi.

&nbsp Parituntinen kulkue sujuu kitkattomasti. Dekaani Ulla-Maija Kulonen hoitaa seremonian tyylikkäästi, hän ei päästä todistusten jakoo rutiinin tuntua. Valmistuvien asuissa on kirjavuutta, jota ainakin Matti Klinge paheksuisi. Yliopistossa opitaan monia asioita, mutta ei välttämättä kohteliasta kumarrusta tai kaunista niiausta. Monilta se silti sujuu hienosti. Lopuksi lauletaan Maamme, jonka synty liittyy yliopiston historiaan kuten Kulonen osoittaa.

&nbsp Muistot kulkevat. Päivälleen 20 vuotta sitten väittelin yläkerrassa pienessä juhlasalissa. Silloinen vastaväittäjäni Hannu K. Riikonen istuu tuolla, hänen oppilaitaan valmistuu kymmenittäin, Aino yhtenä, lisäksi oma tyttärensä. Muistelemme publiikin jälkeen kuohuviinin äärellä tapausta 1988. ”Historiaa toistaa itseään”, toteaa Hannu myhäillen.

&nbsp Otamme valokuvia, Ainon ystäviä käy onnittelemassa. Yliopistossa on juhla korkeimmillaan. Oma publiikkini oli vaatimattomasti luentosalissa 33 vuotta sitten, 3. kesäkuuta. Promootiostani on 31 vuotta. Alkukesä on akateemisten juhlien aikaa. Eikä tämä tähän jää, meillä on triplat, Tampereella jatketaan.

&nbsp Sielu hellänä kävelen kotiin ja katselen futista. Espanja on hyvässä vedossa ja Zlatanin maali sinetöi Ruotsin voiton. Onnea heillekin. On päiviä, jolloin kaikki näyttävät onnellisilta. Vettä ripottelee. Elämä hymyilee.

Kun vasta luin viikonvaihteen lehtiä, huomasin luokkakaverin Jorma Kaimion ansiokkaan jutun Hesarissa, missä hän tarkastelee Arto Paasilinnan laajaa suosiota ja sen salaisuutta Euroopassa. Käännettyjen kielten lukumäärässä Arto on ohittanut Waltarin, mutta ei läheskään painosten ja myytyjen kirjojen määrässä. Osoittaa vain, että yhä eksoottisemmille kielille suomalaistakin kirjallisuutta voidaan kääntää.

&nbsp Olisiko Paasilinna muuten Waltariin verrattavissa? Yhteisiä piirteitä löytyy. Kumpaakin on vähätelty kotimaassa ja suosittu ruhtinaallisesti ulkomailla, Waltaria varsinkin Yhdysvalloissa ja espanjankielisillä alueilla, nyttemmin erikoisesti itäblokissa. Paasilinna on vahva italian- ja ranskankielisillä alueilla. Jorma osoittaa hyvin Paasilinnan neljä tasoa, jotka nopealta hotkaisijalta jäävät huomaamatta. Ehkä hän todella on mainettaan syvempi kirjailija. Olen lukenut Paasilinnaa kevyesti, tarkkaamatta näitä tasoja, niin monet muutkin. Ehkä ne tulevat luonnostaan mukana eivätkä vaadi kovin tarkkaa analyysia. Silti Waltari on monin verroin rikkaampi ja syvällisempikin kirjailija, ja hänen uskonnollinen, mystinen ja metafyysinen tasonsa liikkuvat eri ulapoilla kuin Paasilinnan yrmeä yhteiskuntalaitosten kritiikki. Tietysti historian tietämyksessäkin on jonkun verran eroja, samoin tyylin vaihteluissa. Yhteistä voisi olla henkilöhahmojen tiettty toistuvuus, formuloiden samankaltaisuus teoksesta toiseen vain ajat ja paikat vaihtaen. Siinäkin on avain menestykseen, tuttuuden, ennen luetun vaikutelma. Kummankin valtateema on ihmisen vapauden vaatimus. Siinä he eivät paljon eroa.

&nbsp Luin myös Staffan Bruunin järkyttävän reportaasin Hbl:stä kiinalaisesta kalastajakylästä, jonka korskea öljy-yhtiö on ominut ja täysin tuhonnut. Tällaisia karkean globaalin kapitalismin esimerkkejä on varmaankin vaikka kuinka paljon, ja kun niistä kerrotaan inhimillisestä näkökulmasta kuten tässä, ne riipaisevat mutta vaikuttavatko ne mihinkään? Rohkenen epäillä. Elämme tunnottomien saalistajien maailmassa, ja ainoa laiha lohtu on se, että sellaisessa on aina aikojen sivu eletty, lukekaa vaikka Waltaria.

Saunareissuun voi yhyttää hyviä tärppejä. Peesasin Waltari-seuran bussia Hattulaan, missä tutustuttiin Waltarin taloon. Emäntä selvitti vuolaasti talon ja suvun historiaan. Tosin tämä kirjailijan suku hävisi paikalta jo 1870-luvulla, mutta jatkajia on löytynyt ja talo on hyvässä mallissa, ei sentään entisensä vaan entisen paikalla. Tännehän Mika W sijoitti Mies ja haave -romaanin synkän ennustavan avauksen.

&nbsp Hattulan vanha Pyhän ristin kirkko oli näkemisen arvoinen, samoin Juteini-talo ja kirjasto, missä Mauri Sariolan kamaa ja kirjoja on sullottu yhteen pieneen kamariin.

&nbsp Pääpoikkeama oli Iittalassa, missä puhuin Waltarin ja kuvataiteen suhteesta Taidekirjapäivillä, vilkaistiin aika hauskat naivistit ja syötiin kunnan tarjoama lounas.Yleisöä näinkin helteisenä päivänä paljon liikkeellä. Päivi Istalaa, tuoretta maisteria, oli onniteltava.

&nbsp Kävin katsomassa myös vanhaa Lomarantaa, joka myytiin viime kesänä; siellä oli aloitettu kunnostus oikeasta päästä eli puutarhasta.

&nbsp Hyvin keinuin Hämeenkyröön saunaan, olipa aivan uimakelpoista vettä ja ihmeen hellä kesäilta. Katseltiin vielä kuinka Portugali voitti varmoin ottein Turkin, varsinkin Portugalin toinen maali oli näkemisen arvoinen! Artsilta kuulin, että meidän futisjoukkue pelaa ja ampuu rankkareita jo täyttä häkää, minä vaan täällä näitä tiedostojani jatkan; pari lukua vielä puuttuu. Mutta Mikko-O. Seppälä toi aamulla ennen lähtöä jo Johannekset tarkistettuina, joten eteenpäin mennään vauhdilla.