Panu Rajala

Esko Tammivuoren puheilla Tapiolassa. Hän oli Istanbulin varakonsulina, kun Waltari vieraili kaupungissa. Hauskoja muistoja, valokuvia, hersyvää tarinaa. Mukana vaimo ja tytär omine näkökulmineen. Elämäkerta rikastui jälleen. Kuinka Waltarille järjestettiin juhlat Afroditen merkeissä! Enpä kerro enempää.

Siitä sujuva jatko Töölön kirjastoon, missä Lea Toivola keskittyi Mikael-romaaneihin ja islamin kuvaukseen. Ne ovat sopivasti minullakin työn alla. Tuntuu että on arvonpalautuksen paikka, romaanien uuvuttavan laaja kerronta kaiketi peitti aikoinaan osan sanomaa, jonka Toivola tulkitsi mallikkaasti. Islamin kuvaajana sisältäpäin Waltari oli huimasti aikaansa edellä, miltei ainoa länsimaissa. Mitä siihen oikeastaan sisältyi? Maailmanpoliittinen tilanne 1500-luvulla ja 1900-luvulla monitasoisesti limittäin. On aivan totta mitä Toivola sanoi: Waltari voi olla helppolukuinen, mutta ei missään tapauksessa helppotajuinen. Niin laajoja kokonaisuuksia hän historiassa liikutteli. Kirjailijoille on yleensä kelvannut kapea kotimainen lähitodellisuus. Eipä silti, saivathan Faulkner ja Sillanpää syviä irti pieneltä alueelta.

Eso:n ja Putkinotko ry:n järjestämä Waltari-seminaari yliopiston pienessä juhlasalissa ei tarjonnut kumoavia uutuuksia, pikemmin normatiivisia esityksiä, mutta jotain hauskaa aina tarttuu mieleen. Seminaarin vahva esiintyjä oli Norssin poika Juhani Salonius, jonka kanssa kirjoitimme ylioppilaiksi samana vuonna 1963, hän linjalta ja minä klassilliselta puolelta.

Salonius tiukkasi Waltarin naiskuvan taustaa eli miksi on niin paljon petollisia naisia ja eroottisia pettymyksiä. Kun Markku Envall kiersi vastauksen ja heitti minulle katsomoon, ja kun minäkin vielä panttaan selityksiä, Juhani pamautti pöytään Norssin spartalais-saksalaisen poikakasvatuksen, eikä siinä vallan vikaan osunutkaan. Tästä kerrotaan lisää syksymmällä sekä Erkki Nordbergin uudessa Norssin historiassa että minun Waltari-elämäkerrassani.

Sen sijaan sain tilaisuuden oikaista jälleen kerran iänikuisen myytin siitä, että Waltari palautettiin RUK:sta maitojunalla. Tosiasiahan on, että hän joutui lomalta palatessaan pahaan auto-onnettomuuteen ja hoidettavaksi Tilkkaan, minkä johdosta RUK keskeytyi. Kyse ei siis ollut kunnottomuudesta tai vielä vähemmän pasifistisista mielipiteistä, joita Lasse Lehtinen aivan harhautuneesti tarjosi syiksi äskeisessä kirjassaan. Ilmeisesti kukaan väitteiden esittäjistä ei ole vilkaissutkaan Waltarin kirjaan Siellä missä miehiä tehdään, mutta on muitakin oikeita dokumentteja asiasta. Salonius oli reilusti tyytyväinen antamaani tietoon ja lupasi levittää sitä edelleen maanpuolustuksellisiin piireihin.

Muuten Salonius vastasi kysymykseen, mitä Waltari sinulle merkitsee: ”Se on osa työtäni. Sieltä saa vastauksen kaikkeen.” Laittamattomasti haastettu valtakunnansovittelijalta.

Hauska oli myös kuunnella nuorten opiskelijoiden Minna Klapurin ja Johanna Tunturin raikkaita ajatuksia. Kauas on edetty ajoista, jolloin Waltari oli meillä Kotimaisen kirjallisuuden laitoksella nurkkaan pistetty viihdekirjailija, jonka nimeäkään ei oikein sopinut ääneen lausua. Nämä nykyiset opiskelijat ovat vailla ennakkoluuloja ja löytäneet oman Waltarinsa, jota tuntuivat vilpittömästi arvostavan, ennen muita Sinuhen ja Palmujen ansiosta. Dekkariseuran pj Kirsi Luukkanen puhui Palmuista, ja Sinuhe oli jokseenkin kaikkien suurin suosikki.

Sitä paitsi Juhani muistutti aivan oikein, että Waltarilla on myös lempeitä, empaattisia ja rakastavia naisia kuten Sinuhen Merit tai Ulla Möllersvärd, ja listaa voisi jatkaa. Tämä naiskysymys on näinä päivinä tietysti kihelmöivä, mutta keskusteluja käytiin myös Tulenkantajista, elokuvista, uusista sovituksista, politiikasta, uskonnosta jne. Waltari on tyhjentymätön, todisti tämä kolmetuntinen istunto vanhassa kunnon yliopistossa, ja silti vasta joitain pintakerroksia raapaistiin. Paikalla parisataa henkeä. Tilaisuus päättyi viinitarjoiluun ja vapaaseen ajatusten vaihtoon.

Suuri harmi oli se, etten ehtinyt Salokanteleen Jussin Jaan Kross-kirjan julkistamiseen, joka oli samaan aikaan kerrosta alempana, mutta en vain malttanut ajoissa jättää näitä Waltari-pohdintoja. Tutkittava myöhemmin rauhassa Jussin Krossia. Onnittelut siitä! Elämäkerran teko on kovaa hommaa, voin todistaa. Samalla hiton antoisaa ja hauskaa.

F.E. Sillanpään Elokuu Kuopion Kaupunginteatterissa, sovitus Marita Jama, ohjaus Lasse Lindeman. Kävimme ensi-illassa ja suorastaan yllätyimme: niin hieno tästä esityksestä lopultakin tuli. Se on ensimmäinen täysi ammattilaistulkinta teatterissa tästä romaanista ja osoitti sen draamallisemmaksi kuin saatoimme odottaakaan.

Romaani ei ole helppo sovitettava, hankaluutena sisäistyneet henkilökuvat ja kertojan takautumat, jotka valaisevat vasta myöhään heidän taustojaan. Talon dramaturgi Marita Jama oli onnistunut niveltämään nämä melko kevyesti sisäisiin monologeihin kautta matkan. Ehkä kirjallinen sävy voi ohimennen oudoksuttaa, mutta se luontuu Sillanpään maailmaan, missä ei tavoitella velttoa luontevuutta, vaan ladattua draamaa. Muutenkin alkuteoksen tyyli ja sävyt oli ihailtavan eheästi säilytetty.

Lindeman laittoi teoksen vapaasti 50-luvulle ajan iskelmineen ja pukuineen, ja ihmeen hyvin ihmiset tähän kehykseen solahtivat. Tämä aika on sentään monille katsojille muistoissa tuttu. Hyvä on sitoa esitys johonkin selvään aikaan, koska tapakulttuuri on kaukana nykyajasta.

Esityksen kertova rakenne lataa hitaasti mutta varmasti ne räjähdykset, jotka tulevat ensimmäisen jakson lopussa ja sitten ukonilman finaalissa. Lindeman sai pidetyksi vahvan jännitteen yllä vielä Viktor Sundvallin kuoltuakin. Ihmisten jälkilaineet suorastaan kouraisivat ja liikuttivat aina viimeisten repliikkien nuoreen tulevaisuudenuskoon saakka.

Näyttelijäin työ oli kautta linjan erinomaista. Jukka Auvisen Viktor Sundvall on ilman muuta suuri tulkinta, pienin elein ja ilmein etenevä itsepetos, vanhojen tunteiden lämmitys, suistuminen ja lopulta tilinteko menneestä ja suuri purkautuminen. Ei yhtään falskia kohtaa, ei mitään näyteltyä juopumista, mikä tässä olisi pettävä houkutus. Ihmiskuva viimeistä piirtoa myöten.

Naiset Seija Pitkänen (Saima) ja Annukka Blomberg (Maija Länsilehto) tekevät vahvasti ja tarkasti ensin tuon kaartelevan ystävyytensä ja sitten katkeran yhteenottonsa ja hienosti taas palaamisen perustasolle kolmiodraaman loppuselvityksessä. Kun olin puhumassa harjoitusten alussa, ajattelin, että roolit olisi hyvin voinut nähdä toisinkin päin, mutta nyt juuri tämä Pitkäsen karski katkeruus ja Blombergin hienostunut lempeä väistely vaikuttivat ihan oikeilta ratkaisuilta.

Nuoret olivat aivan valloittavia, niin tosia ja aitoja: Katja Tervon herkkäilmeisyys Tyynenä, Taaven, Markus Petsalon puhdas rehti avuttomuus (mikä tanssiasu!), Lotta Huitin Iitan verevä naiseus, täyttä tavaraa ja sitten Maunon, Karri Lämpsän terve ja rento maskuliinisuus; tästä viimeisestä parista kasvaakin esityksen eräänlainen tunnus niin alku- kuin loppuasetelmassa, mikä sekin on hyvin harkittu. Siitä elämä jatkuu, kaikesta huolimatta.

Elämän epäsointuisuus on teoksen teema, ja esityksessä se nousi miltei kurkkua kuristavaksi. Näyttämö on pieni ja karu studio, esineitä ei paljon tarvita. Ihmisten läsnäolo kantaa, jännite ei katkea kertaakaan.

Nautimme teatterin suurenmoista vieraanvaraisuutta, väliajalla piispa Leon seurassa, ensi-illan maljankohotuksissa ja Sammon muikkupöydässä, missä ryhmällä oli onnellinen tunnelma. Käynnistäni palaverissa tammikuussa oli esittäjille kuulemma hyötyä, mistä iloitsen. Hyvillä mielin katselimme kaapunkia, missä Marja kävi ensimmäisen kerran. Kaunis kevätpäivä ja yö Puijonsarvessa kruunasivat muistettavan vierailun. Käytävä taas uudelleen, jos Lassen aikomukset ohjelmiston osalta kehittyvät siten kuin hän puheissaan uumoili.

Esitykset jatkuvat toukokuun puolimaihin ja jatkuvat syksyllä. Pitäkää varanne, jos satutte käymään Kuopiossa päin.

Päivän henkeen sopii hyvin uutinen Kanervan kaatumisesta. Ne saivat sen pään putoamaan. Yritys oli kova ja tulos sen mukainen. Ikävä juttu Ikelle.

Björn Månsson kertoo juuri radiossa, kuinka reippaasti Kanerva hoiti tehtäviään vielä Sloveniassa. Jotain outoa tässä epäröinnissä ja pitkittelyssä on ollut. Eikö Katainenkaan tiennyt kuinka toimia. Månsson (Hbl) sanoo suoraan senkin, että toimittajien joukossa on vahingoniloisia ylilyöjiä jos on Iken kavereitakin. Hän itse kieltää kaveria säästelleensä. Jos on olemassa hyvä veli – verkosto, heikosti verkon lenkit pitivät. Kokoomusnaiset tässä terhakkaita pudottajia olivat. Onnea heille lopputuloksesta.

Hymy-lehti nyt määrittelee politiikan moraalin, kuuluu päätoimittaja ylvästelevän. Onnea heillekin. Hallitus tarvitsee jatkossa keltaisen lehdistön tuen. Perustuslakiin tämä tuskin kirjataan, mutta pinnan alla näin eletään. Se kuuluu tämän ajan henkeen, sanoo valtio-opin professori radiossa.

Kun muistaa asioita kaukaa, ei voi kuin hämmästellä ajan rientoa. Kuten joku sanoi aamulla, siinä on tietty paradoksi: ennen kun uskonto vielä hallitsi ihmisiä, suvaitsevaisuus oli paljon suurempi. Nyt kun kristillisen uskon ja armon ote on ihmisistä kirvonnut, puritaanisuuden kiilto on sen korvannut. Tästäkin on varmasti esimerkkejä historiassa.

Joku toinen viisas kirjoitti, että Kanerva ulkoisti häpeän meidän puolestamme. Me kaikki olemme tehneet tekoja, jotka nolottavat (ehkä kolumnisteissa ja naiskansanedustajissa on joitakin erehtymättömiä) ja niin muodoin meitä helpottaa, kun joku tunaroi julkisesti puolestamme. Näin armon käsite on samalla saanut uuden ajanmukaisen muodon. Se kohdistuu meihin itseemme jonkun valitun uhrin kustannuksella.

Kuka muistaa sellaisen karismaattisen maailmanparantajan kuin John F. Kennedyn? Mitä hän sanoikaan niille, jotka hiukan rohkenivat kyseenalaistaa hänen kiihkeätä naisralliaan, jonka rinnalla Iken tekstarit kalpenevat pyhäkouluun: ”Läntisen maailman johtajalla on etuoikeuksia, joihin kuuluu Marilyn Monroe.” Tämä tapahtui puritaanisuuden kotimaassa Yhdysvalloissa.

No Johanna Tukiainen ei ehkä ole ihan samassa sarjassa, kotimainen versio kumminkin, eikä kai kukaan enää puolusta politiikan toimijan oikeuksia vapaa-ajan rentoutumiseen, jos ne ylittävät keskivertoihmisten ahtaan moraalin. Ainakin ne on pidettävä visusti piilossa. Sitä eniten ihmettelenkin, ettei Ike vanhana pelurina tätä osannut varoa. Siinä suhteessa hän on palkkansa ansainnut. Kovin myöhään hän oppii aikamme ankaran läksyn: älä koskaan avaudu äläkä antaudu, vaan piiloudu ja kilpisty kuoresi taakse, kuivetu ja kiristy, älä missään nimessä herkisty ja unohda että olet vain ihminen.