Ilman erityistä kerskumista pistettäköön aikakirjoihin tällainenkin päivä: Havahdun hereille tavanomaiseen aikaan klo 4 ja kun ei nukuta, selaan lehdet ja istun koneen ääreen: kirjoitan 2,5 sivua elämäkertaa aamun hiljaa valjetessa. Kun edellisenä iltana jättää työn kesken, on helppo alkaa ja jatkaa.

Suihkuun, kahvia, kamppeisiin ja kahdeksan junalle, Tampereelle. Siellä on yliopistolla vuoden 1918 seminaari, kolmas ja viimeinen kierros tällä erää. Kuinkahan jaksan istua koko päivän, mietin, mutta hyvin: kiintoisia ja täysipainoisia esitelmiä 9 kappaletta sekä avaus. Asialla taattuja konkareita kuten Haapala, Ylikangas ja Varpio sekä nuoria tutkijoita, hyviä puhujia monet. Havainnolliset blanssit ja taulukot mukana, mihin en ole vielä koskaan yltänyt. Paljonkin selkeyttävää jäi mieleen, tasapuolisesti, sikäli miellyttävä tilaisuus, että kukaan ei palopuhunut enää mistään. Omassa jutussani taisi olla eniten tulta, mikä johtui sitaateista. Pistän sen tuonne esitelmiin ihmeteltäväksi.

Komean teoksen ovat julkaisseet siellä – Tampere 1918, loistava kuvitus ja tieteellisen näköistä tekstiä. Tätä alkaa olla pian kylliksi.

Junalla kolkuttaen takaisin, niin että juuri ehdin Orioniin, missä näytettiin elokuvaharvinaisuus: Ingen morgondag, Arne Mattsonin ohjaus Waltarin pienoisromaanista Ei koskaan huomispäivää, filmattu 1957, Jarl Kulle pääosassa. Olihan kiintoisa tulkinta, vähän kireä ja synkänpuoleinen, mutta niinhän on Waltarin tekstikin aika pingotettua. Hauskoja tuttuja sivuosissa, Anneli Saulista Tapsa Rautavaaraan. ja Åke Lindmaniin. Mutta pääroolit riikinruotsalaisia. Harvoin näkee ruotsalaisia näyttelijöitä suomalaisissa sotavormuissa.

Kun rivakasti kävelin kotiin, alkaa juuri entinen vaimokulta iloisena kalkattaa elämäänsä ja laulujansa Kuustosen penkissä; tutunomaisia lauseita, toisto on turvallista ja antaa varmuuden, että elämä jatkuu entisellään ja Katri voi hyvin.

Ja nyt olen tässä, tätä nakuttelemassa kun puoliyö lähenee. Kevät antaa lisää voimia. Huomenna nousemme Prahan kirjamessuille.