Sitä paitsi hän katsoo lumottuna tanssiohjelmaa sunnuntai-iltaisin , joten minulta on mennyt hyvä Wilder-sarja taivaan tuuliin, kun ei aina muista nauhoittaakaan, mutta väliäkö sillä. Olen siis hyvin tietoinen kanki-Kaikkosen ja kumppanien sankarillisista suorituksista, sillä kuulen ne selkäni takaa töitä edelleen paiskiessani. Tanssin voi myös kuulla.

Sen sijaan olen hievahtamatta ruudun äärellä, kun Ensimmäinen piiri pyörii. Silläkin uhalla, että tulen sairaaksi ja mielialani putoaa polviin. Niin raskasta se on nähdä, niin loistavasti toteutettu, niin tosi ja syvä. Nyt sunnuntaiaamuna oli Teemalla kaiketi tahaton ironia: ensin toistettiin arkiston hämärästä 60-luvun vallankumousromanttinen sekoilu Nyt! ja päälle jyrättiin tämä vallankumousrealistinen mestariteos vuoden 1949 erikoisvangeista. Hyvä tilaisuus ajatella, mitä olisi voinut täälläkin tapahtua. Kuinka ne näyttelivät tiukasti säännellyt kohtaamiset, nämä vangit ja heidän vaimonsa! Se ei ollut enää näyttelemistä, se oli ihmisen äärireunalla olemista. Hienointa siinä oli juuri pidätelty tunne, valtava lataus.

Surua myös Marbellan lomamatkailijoiden tragediasta. Maailma on arvaamaton syöveri. Jokainen näin hyvä päivä, aurinkoa rannassa, ahventa lautasella, rakkautta rinnassa, on ihme.