Panu Rajala

Kun nyt päivitellään miesten harkintakykyä ja kehutaan, ettei naisministereiltä kuulu tekstareita tanssipojille, niin mistäs nämä miesten tempaukset tulivatkaan julkisuuteen. Eivätkö naisten ilmiannoista. Onko siinä jotain syvää harkintaa takana. Jospa naisministereilläkin on ollut pienet seikkailunsa, mutta miehet eivät ole heti kiikuttaneet tietojaan Hymyyn tai kustantajalle.

Tämä Ruusunen esiintyi kuin uhrilammas taas oikein a-studiossa ja valitti, että pääministeri ei osannut ohjata häntä ulos julkisuudesta. Ilman ohjausta hän siis ponkaisi kirjantekoon ja alastonkuviin ym., aivan omaa syyttään tietysti. On siinä sitten ollut kestämistä. Toinen on tämä strippariblondi Tukiainen, jonka miesystävä heitti Ikestä kimpaantuneena ulos ja ihan viattomana. Miesten syytä kaikki, mutta tulipa ministeri paljastettua. Harkintakykyisiä ilmiantajanaisia. Heidänkin luottamustaan sopisi mitata siinä kuin ministereiden.

Filmatisoinnit jatkuvat. Wilho Ilmarin ohjaama Vieras mies tuli taloon (1938) näytti Orionin valkokankaalla komeasti kuvatulta, armottoman verkkaiselta ja painokkaalta ja melko elottomalta maalaisdraamalta. Miksi ihmeessä Waltari teki hyvään romaaniinsa kaksi uutta ja erilaista loppua, toisen Jälkinäytöksessä ja kolmannen vielä tässä elokuvassa, jonka käsikirjoitus on merkitty yksin hänen nimiinsä. Kerta kerralta tarina heikkeni, ja filmiversion onnellinen loppu on epäuskottava ja päälle liimattu. Mutta hienoa oli katsella 30-luvun oikeita maalaismaisemia, Pornaisissa ja itäisellä Uudellamaalla kuvattuja. Silloin oli vielä luontoa ja elämisen väljyyttä kuten Linkola luonnehtii, mutta olipa myös Waltarin kuvaamaa ahdistusta ja epätoivoa.

Filmatisointeja tässä voi katsella kaksin kappalein: Huhtikuu tulee on Waltarin ohuimpia komedioita, perhekeskeistä heijastelua, hiukan hapanta huvittelua, mutta Vaalan ohjaamana elokuvana menetti sitäkin kirpeyttä, mikä näytelmätekstissä on. Hauskasti siinä on sama teema kuin Pariisilaissolmiossa, jonka Kassila jäljiltä muistin charmikkaammaksi kuin nyt uusittu Teemalla, sinänsä leppeän ironinen kertomus, jossa Keijo Komppa esitti entisajan herrasmiestä, aikaa kadonnutta, jolloin vielä nautittiin konjakkia lounaalla ja istuttiin reippaita päivällisiä. Nuoruuden romanssi Pariisissa (kuvattu alkuaan Yksinäisen miehen junassa) ei oikein syttynyt elämään. Mutta Waltari taitaa olla ainoa, joka on kuvannut sivistynyttä porvaristoa myönteisen suvaitsevaisessa valossa.

Päivällä satuin kuulemaan Kultakuumeesta juttua Tulenkantajista. Waltari luki nauhaan hauskan kuvauksen runollisesta vihellyskonsertista. Mutta tutkija Vesa Mauriala vetäisi tyypilliseen tapaan mutkan suoraksi: totta että W vain käväisi Tulenkantajissa (miksi irtosi, jäi kertomatta), mutta että hän olisi kirjoittanut 30-luvulla raharomaaneja ja saavuttanut niillä maailmanmainetta… Haloo, kuinkahan siellä yliopistolla nykyään luetaan? W kirjoitti Helsinki-trilogian, jonka myynti oli heikohko ja pienoisromaaneja, joita ei edes julkaistu muuten kuin 100 kappaleen bibliofiilipainoksina. Raharomaaneja? Vieras mies (1937) oli ensimmäinen menestys. Historiallisia romaaneja alkoi tulla 40-luvulla sotien jälkeen.

Senkin nyt voisi todeta, että W oli ainoa, joka toteutti Tulenkantajien ohjelman: todella murtautui ahtaan kotimaan ikkunoista väljään maailmaan ja liikkui laajoilla aloilla, kun taas toiset loistava Paavolainen mukaan lukien kutistuivat kotimaisiksi kirjailijoiksi. Varjoon he jäivät: Katri Vala, Erkki Vala, Elina Vaara, monet muut – Lasse Viljanen nyt ponnisti hyvään asemaan.

Vain Hbl käy sävykästä keskustelua Mannerheimista ja rooleista, mutta nyt sielläkin veljet Kanerva ja Vanhanen ajavat ohi. Kekkonenhan on molempien esikuva. Nykyisessä mediailmastossa ei hänkään ehkä pitäisi puoliaan, mutta tuntuu jo muinaiselta maailmalta, että piireissä tiedetty ja politiikkaan, diplomatiaan, lähetystöihin ym. nimenomaan vaikuttanut Hallama-suhde jätettiin silloin tyystin ja hienovaraisesti rauhaan. Kekkonen oli sentään naimisissa, nämä nykyiset valtiaathan ovat huolettomia poikamiehiä, ja silti heitä revitään moraalin syvä ryppy otsalohkossa.

Olinpahan oikeassa. Matin seurassa oli perjantaina Tarvaspäässä vaalea tyylikäs nainen, jota arvelin uudeksi seuralaiseksi, mutta Marja piti virallisena eskortina. Tänä aamuna daami on kaikissa lööpeissä. Emma-gaalassa oli toimittajia. Media on kiva; nyt pommitetaan kaikin keinoin tämäkin yritys palasiksi ja sitten päivitellään, että kas kun se Matti ei osaa jne. Katsotaanpa kuinka käy. Toivotan onnea.

Mannerheim todella osasi pitää yksityiselämänsä itsellään, mutta eipä ollut mediakaan oikein voimissaan menneinä vuosikymmeninä. Helppo nyt on spekuloida nukketeatterin keinoin kuinka asiat olivat. Dokumentteja ei taida löytyä. Hbl:ssä tosin Svenskanin Mannerheim-näytelmän kirjoittaja Per-Erik Lönnfors tuo esiin käsiohjelmasta pari lausetta, joissa hyvin ohuesti viitataan siihen, ettei Mannerheim ollut erityisen innostunut naisista. Eipä siinä ole viitteitä miehistäkään sen puolesta. Joten seksuaalisen suuntauksen todistelu jälkikäteen pihapuheiden tai kirjelöytöjen perusteella on kyllä ritisevän ohutta tulkintatrapetsiaa.

Tästä aiheesta kirjoitti Matti Apunen sunnuntain Aamulehteen varsin sapekkaan sapiskan, jollainen on aina virkistävää luettavaa. Matti pääsee näköjään parhaiten vauhtiin kun saa räyskiä kulttuuriväkeä, ja aiheita kyllä piisaa. Siellä hurskastelu on näkyvintä, muualla paremmin peitossa.

Aloitin viikon Märskyn pärskeissä virkistäytyen, muutama viinilasi viikonloppuna ottaa jo voimille. Tapasin altaassa Taavi Kassilan, jonka kanssa puhelimme amerikkalaisten Sinuhesta, jonka hänkin oli katsonut eilen Orionissa. Kehuimme uuden kopion värejä ja upeaa visuaalisuutta, sitäkin että sanoma tuli selväksi. Mutta tarinaa oli sikäli sokeroitu, että Sinuhe kirjoittaa kirjaa pojalleen, mikä ei romaanissa ole mahdollista. Sinuhe kirjoittaa itselleen, siinä koko idea. Teepä joskus uusi Sinuhe, heitin Taaville piruuttani. Nyt poika painaa kuulemma Kekkosesta romaania ja elokuvaa rinnan. Kova aihe sekin.

Kansallisen taiteen linja jatkuu vankkumattomana: Gallen-Kallelan museon juhlanäyttelyn avajaiset Tarvaspäässä, siellähän on aina mukava käydä, vaikka itse näyttely ei taida paljon uutta eslle tuodakaan, silti jotain Gallenin elämän ja perhepiirin detaljeja. Matti Vanhanen ehti avaamaan monilta kiireiltään ja mukavasti puhuikin. Onnittelin pääministeriä tasapelistä käräjäoikeudessa, ja iloisena Matti uskoi voittavansa toisen erän. Kyllähän tämäkin tohina on korkealle noteerattu mediassa, en uskoisi jupakan muuten ihmisiä enää kiinnostavan. Tämähän on toimittajien strategia: itse he nostavat ja itse he sitten päivittelevät että nouseepa taas esiin etc.

&nbsp Ehkä on hyvä, että rajaa vedetään tässä vaikeassa asiassa. Ei ihme että sananvapaudesta tuomarit ja lautamiehetkin ovat erimielisiä, raja on veteen piirretty siinä mikä loukkaa yksityisyyttä ja mikä ei. Elämäkerran kirjoittajana seuraan tapausta, sillä voi olla merkitystä kustannustoiminnalle vastaisuudessa.

&nbsp Olihan hienoa, että Mike ja Jackie saivat viimein toisensa Aidensfieldissä, vaikka koville otti ja vähän hätäinen oli vihkimyksensä. Kaikki antaa aavistaa mitä sitten tulee tapahtumaan, mutta asiat aikanaan.

Olihan väkeä ja tungosta Pekka Halosen näyttelyn avajaisissa Ateneumissa. Rappusilla istuttiin ja seistiin kuin jossakin Vanhan valtauksessa. Stefan Wallin sutjakasti avasi ja sitten tauluja katsomaan. Ainakin ahkera mies kuten Kari Rahiala kehaisi. Ei Halonen ihmisen liikettä osannut kuvata, ehkä se on sitä hartautta ja pyhyyttä josta Wallin puhui. Jykevät tyypit pysähtyneissä asennoissa. Mutta maisemissa on herkkyyttä eikä kai kukaan saa hankea ja valoja ja talven sävyjä niin hienosti esiin kuin Halonen. Pitää tietysti mennä katsomaan uudestaan kun on vähemmän ryysistä ja näkee enemmän.

&nbsp Jatkoimme siitä Eerikin pippuriin syömään ja katsomaan The Egyptianin näytöstä Orioniin. En saanut vielä elokuvan taustoista juttua Hesariin sen paremmin kuin Iltsikaan, ehkä aihe ei ole niin kiintoisa enää, mutta yhtä ja toista hauskaa elokuvan tekemiseen kätkeytyy eikä siitä ole koskaan tai sanotaan puoleen vuosisataan meillä kunnolla kerrottu. Elämäkerrassa tulee. Jonnekin kehittelen vielä esseetä siitä, kuinka Cinemascopea Sinuhesta väännettiin isolla rahalla ja mahtavilla kulisseilla. Takana oli suurempi kampanja kuin meillä tiedettiinkään, siihen asti (1954) mittavin Hollywood-elokuva. Se että se henkilöiden tasolla epäonnistui, johtui muutamasta kohtalokkaasta roolivalinnan haksahduksesta ja ohjaajan väsymyksestä. Paikoin yhtä kankeaa meininkiä kuin Halosen tauluissa, ei tunteen tai erotiikan häivääkään Nefer-kohtauksissa. Mutta kokonaisuutena ehdottomasti komeaa katseltavaa edelleen, nimenomaan kankaalla visuaalista juhlaa, ja kuten Waltari itse tyytyväisenä totesi, ainakin romaanin julistus ja sanoma nousevat lopussa selkeästi esiin. Palataan tähänkin vielä.

&nbsp Orionissa kaksi kolmannesta salissa katsomassa, vaikka tekstejä ei ollut. Elokuva kiinnostaa vieläkin, eikä uutta tästä aiheesta ole aikoihin näköpiirissä, vaikka yrityksiä ja tunnusteluja on tehty. Nythän Sinuhen matkat ja Minea-episodi voitaisiin aivan toisella tavalla ottaa mukaan. Lontoosta muistan 1986 että BBC harkitsi aiheesta tv-sarjaa, mutta luopui sitten nopeasti aikeesta, ne olivat kuulopuheita, erään suomalaisen mimmin siellä kertomaa.

Tutkin Sinuhen siirtämistä Hollywood-elokuvaksi 1954, kun tämä komeus on taas pian nähtävillä Orionin sarjassa. Elokuva-arkistossa löytyy aiheesta hämmästyttävän paljon aineistoa, jota kai kukaan ei ole kunnolla käynyt lävitse, minäkin vain pintaa raapaisen. En tiennytkään, että The Egyptian oli näin suuri satsaus aikanaaan Amerikassa enkä sitäkään, että Waltari vaivautui lopulta ilmaisemaan oman käsityksensä elokuvasta perustellusti ja varsin myönteisesti. Näistä myöhemmin lisää.

&nbsp Kevättalvinen päivä! Reippailin illan suussa Kansallismuseoon Muinaismuistoyhdistyksen kuukausikokoukseen (!) kuulemaan arkkitehti Juhana Heikosen esitelmää San Clementen basilicasta, joka sattumoisin oli Waltarin lempikirkko Roomassa. Onkohan se vanhin säilynyt, tosin muuteltu alkukristillinen kirkko kaupungissa, ainakin 400-luvulta. Kaivaukset edelleen käynnissä. Nähtiin taidokkaita tietokonerekonstruktioita sen sisätiloista tosin yläkulmasta ja ilman ihmisiä, joten paikasta ei saanut täyttä käsitystä. Kiintoisaa silti. Nyt siinä on irlantilainen dominikaanimunkkien luostari ja se on auki yleisölle. Viime matkalla emme päässeet sisälle, ensi kerralla parempi onni.

Viimeinkin kirjalla on nimi, kolmas ehdotus otti tulta, paras se onkin. Joskus vain loksahtaa. Lueskelin Mikan pöytälaatikkorunoja, sieltä oivallus, jolla laaja ja monitasoinen merkitys. Esittelyteksti samalla osin uusiksi. Sitä paitsi olen saanut toimittajan, asiat alkavat sujua. Kevät kiihdyttää vauhtia. WSOY toimii edelleen epäilyistä huolimatta.

&nbsp Valtionarkistossa tapaan Raimo Salomaan ja saan salkullisen kullanarvoista aineistoa Waltarin sotavuosilta. Säästyn ylimääräiseltä keräilyltä, kun tarkka haravoitsija on kulkenut edelläni. Ainoa vain että materiaalia kertyy pian yli yhden kirjan tarpeen, joten tästä on kuorittavat parhaat jutut päältä.

&nbsp Työ valtaa mielen kokonaan. Sikäli tämä on monotonista luettavaa, uskoisin. Varjelen myös kirjan tärkeimpiä löytöjä ja linjauksia. Maaliskuu on aina ollut töissäni käänteen kuukausi; tästä lähtee loppua kohti putoava liike.

&nbsp Puhelin Kanneltalossa Waltarin jalanjäljistä Turkissa, yllättävän paljon kuulijoita liukkaana ja pimeänä iltana. Kriittistä väkeä, Turkin tuntijoita, kaikkea kyselivät. Eturivi lähdössä Istanbuliin Salme Sauren johdolla, hän minua rohkaisi kestämään tämän vuoden myllytykset. Ei tämä vielä voimille käy, innostaa pikemminkin, voin vastata.

Yliopiston kirjastossa muutaman Waltari-kritiikin jäljillä, matkakertomuksia Weimarista 1942 ja sellaista. Alakerrassa on hyvä Sinuhe-käännösten näyttely ja vanha dokumentti romaanin synnystä pyörii, kenenkään en ole huomannut sitä katselevan paitsi itseni. Tarkkaan katsoin taas Tunturikadulla kuvatut vanhat dokumenttipätkät.

&nbsp Aulassa vanha toveri Jöns C tulee puhelemaan ja on vähän ärsyyntynyt tästä Waltari-kohinasta, toivoo vastahyökkäyksiä, koska hänen mielestään W ei ole syvällinen vaan populistinen kirjailija. Vanha tuttu käsitys! Sanoin älä ole veikko huolissasi, toivomiasi hyökkäyksiä tulee varmasti, katsos W on jo vanhastaan Suomen hyökätyin kirjailija. Yhtä mieltä olimme sentään siitä, että Felix onnellinen on syvällinen romaani, Markku Envallin käsityksen mukaan paras uskonnollinen romaani Suomen kirjallisuudessa. Entä Turms, kysyin. Meneekö jo liian syvälle?

&nbsp Iltapäivän kirjoitusrupeaman jälkeen reipas marssi Postimuseoon, missä suunniteltiin taas pääjuhlaa 19.9. – tällä kertaa jo kunnollisella joukkueella, kun Anna-Liisa Haavikko ja Jopi Elstelä liittyivät joukkoon ja meidän Sirkkumme rahoja valvomaan. Uskon että juhlasta tulee hieno ja oikealla tavalla rennon juhlava, Mikan hengessä, nyt kun Jopi ottaa ohjat käsiinsä. Huolta kannetaan vähän taloudesta. Ellei nyt tähän rahaa löydy niin mihin sitten. Vapaaehtoiset sponsorit voivat ilmoittautua. Ja juhlaan voivat kiireisimmät jo varata illalliskortteja Anneli Kalajoelta, seuran sihteeriltä.

Hyvinkäällä vielä kerran, Yrjö Saarisen värikylläisessä ja elämänrehevässä näyttelyssä. Waltari-seuran bussilla köröttelimme, puhelin aiheesta matkalla ja perillä Kari Uusitalo kierrätti perusteellisesti taiteilijoiden ja nuoren Mikan Hyvinkäätä. Museossa johtaja Raisa Laurila-Hakulinen esitteli pätevästi Saarisen maalauksia, joiden varassa koko museo aikanaan on perustettu eikä syyttä. Kokoelma karttuu hiljalleen, vaikka hyvinkääläiset eivät aina arvostaneet juoppoa ja hankalaa taiteilijaansa. Hauska oli kuulla, että tammikuinen avajaistilaisuus, jossa puhuin, sekä juttuni Hesarissa (13.1.) ovat huomattavasti lisänneet käyntejä ja kiinnostusta näyttelyä kohtaan.

&nbsp Mielenkiinto Vammalan ensi kesän päiviin on myös korkealla kuten kuultiin paluumatkan mainosiskuissa. Vanhan kirjallisuuden päivien ohjelma julkistetaan varsinaisesti 27.3. joten maltetaan muutama viikko vielä.

&nbsp Venäjän vaalit sujunevat paraatijärjestyksessä ja ihmiset vaikuttavat tyytyväisiltä. Tyytymättömiä ovat läntiset tarkkailijat, jotka kaipaisivat enemmän rähinää eli aitoa demokratiaa. Hirmumyrskyksi yltynyt kansanvalta on hyvin nähtävillä Tohtori Zhivagossa, joka etenee Teemalla surullisena, poeettisen lohduttomana kertomuksena ihmisistä mielivaltaisten voimien armoilla. Silti sitä on ikään kuin vangittuna katsottava, ja välillä siinä Pasternakin romaanikin palailee mieleen. Ihanin, elämänvaloisin oli silti Pagnolin Marius-trilogia, jonka kertaus päättyy huomenna.