Olihan vaatimaton ja pieni juttu tämä paljon puhuttu Uralin perhonen eikä siihen olisi tarvinnut montaa sanaa uhrata. Media nosti taas onnistuneesti kohun, joka ilman sen nostoa olisi painunut omaan arvoonsa. Vähäistä häpäisyn yritystä siinä saattoi erottaa Mannerheimin näköisen nuken kohdalla, mutta varsin laimeaa ja surkuhupaisaa. Tällainen kuvastaa tekijäinsä persoonallisuutta paremmin kuin kohdetta, jota se ei valaise yhtään. Pieni ristiriita: Lillqvist on puhunut pispalalaisesta kansanperinteestä, mutta Hannu Salama radiossa todisti kuulleensa huhun Mannerheimin homoudesta suomalaisilta upseereilta. Sieltäkö kiertyneet Pispalan kaljapöytiin? Eihän ole ihme, jos Marskin simputtamat upseerit antavat takaisin, kukin tavallaan.

Uuttera tutkija Vekko Huuska Ikaalisista on lähettänyt kiintoisan jutun Mannerheimin sotilaspalvelijan Ignat Karpatsevin todellisista vaiheista; ehkä se tulee Hesariin lähipäivinä. Siinä olisi ollut elokuvan tai miksei animaationkin aineksia, mutta Lillqvist ei ilmeisesti tunne tai välitä tästä jännittävästä tosikertomuksesta. Oma fantasia on tietysti rakkaampi. Huuska kehuu alkuteosta, kuunnelmaa, jopa lumoavaksi, mitä tämä kökkö nukkefilmi ei todellakaan ollut.

Kuka haluaa jäntevän ja tosiasioihin perustuvan draaman Mannerheimista ratkaisun vuosina, kannattaapa painella Helsingin Svenska Teateriin.

Naurettava Kanerva-kohu laskehtii itsekseen mailleen kuten toivoa sopii. Joku tuiki tuntematon kokoomusmimmi sai naamansa monta kertaa uutisiin vaatimalle ministerin eroa. Mitäs onkaan sanottu: vihollinen, verivihollinen, puoluetoveri. Taiteilija Tuurna on tarkentanut kertomustaan, jota media paisutti, ihan tavalliseksi kohteliaisuuskeskusteluksi ja poskisuudelmaksi. Voihan tätä kateellisten, kostonhaluisten ja helposti höynäytettävien sopuleitten massapopulaa, jonka hienohipiäisimmät pääsevät jopa median tutkimuksen professoreiksi. Keidenhän tässä pitäisi pyytää anteeksi ja keneltä. Ilman tanssijatar Tukiaisen provokaatiota tämäkin farssi olisi jäänyt julkisesti nauttimatta.