Maa tärähtelee, tänään on tehty vallankumouksia, murhia, kaappauksia, kauheuksia.

Eilen sukellus historiaan talvisodan päättymisen kunniaksi, mutta ensin iltapäivällä näitä elämäkerran tekijän tähtihetkiä: käynti Kulosaaressa Matti Raninin luona, saaliina muutama hauska tarina sekä pari aivan mainiota kirjettä Waltarilta Matin vanhemmille Saara ja Helge Raninille vanhojen ensi-iltojen ja teatterijuhlien melskeistä. Tällaiset elävöittävät kirjaa, antavat oman riehakkaan sivuvalonsa kirjailijan ja hänen vaimonsa kuvaan.

Svenska Teatern oli täynnä illalla, Per–Erik Lönnforsin näytelmä Mannerheim – mannen och myten, dramaturgiassa avustanut teatterinjohtaja Johan Storgård ja ohjannut Sven Sid, jonka aloite näytelmä oli. Sid ohjasi myös Huldénin hienon Topelius–näytelmän, josta tamperelaiset eivät Pyynikillä ymmärtäneet paljon mitään. Siellä pitää nykyään olla puskafarssia toisensa perästä, ennen kuin menee perille. Mutta Mannerheimista piti puhumani.

Olen nähnyt aikanaan Turjan Päämajan Kansallisessa, Jopi Rinteen ja Pentti Siimeksen, joka vaihtui Jussi Jurkaksi Kassilan filmissä – siis Airona. Ja nähnyt olen Tapani Pertun Laila Hietamiehen patsastelunäytelmässä ja Antti Litjan Haavikon Mannerheimina, ehkä muitakin vähäisempiä. Ja nyt on tämä pikkukohina Lilliqvistin nukketeatterista, joka on ehkä lisännyt mielenkiintoa Svenskanin tulkintaa kohtaan, ainakin aiheesta väitellään Hbl:n sivuilla jatkuvasti.

Tämä Svenskanin Mannerheim on yllättävän hyvä näytelmä. Tahtoo sanoa, että se on läpikotaisin tutkittu ja silti siihen on jännitetty draaman kaari. Siinä on mukana semmoinen uskottavuus, että katsojan ei tarvitse kiusaantua kuten usein poliittista historiaa koskevissa sekoiluissa. Jopa muutama jännittävä hypoteesi kuten tämä agentti Tahvanaisen osuus, jota amatööritutkijat ovat hellineet, mutta vakava tutkimus ei kai vieläkään oikein nielaissut: että Mannerheimilla olisi ollut radiosanomien kautta yhteys Staliniin koko sodan ajan. Ja lopussa hänellä oli Stalinin luottamus, henkivakuutus. Ehkä se esitetään vähän korostetusti kuten teatterissa on tapana. Kekkosen nolaaminen ihan lopussa tuntui vähän tarpeettoman krouvilta.

Paljon muuta valittamista ei jäänyt. Mannerheim on tässä sankari, joka ratkaisee Ribbentrop–sopimuksen ja laittaa Rytin seinään vasten. Toisiakin tulkintoja voisi olla. Ihailu Mannerheimia kohtaan, tragedian sankaria kohtaan läpäisee näytelmän, mutta ei ylene sentään hagiografiaksi. Tom Wentzel tekee suuren työn, hienon roolin, erittäin vahvan marsalkan. Lopussa pelkäsin hänen äänensä pettävän, niin voimallisesti hän forsseeraa, mutta hyvin kestää. Miten hän simputtaa kenraaleja ja muita on tässä hillitysti ja uskottavasti esitetty. Siinä tekijät seuraavat lähinnä Turjan alkamaa traditiota.

Kun katselin kenraaleita ja Paasosta ja Stoltia ja näitä, mietin että suomenkielisellä puolella ei enää ole näyttelijöitä, jotka pystyvät samaan arvovaltaan ja myös sen löysäämiseen oikealla tyylillä. Hyvä oivallus että Airo puhuu suomea, syntyy kontrasti ja Rabbe Smedlundin osuvan tuntuinen kuva, ja näitä on sentään nähty. Haavikon Airo ja Brita oli älykäs mutta kovin kuiva kuvaus päämajasta. Tässä ovat kaikki hyviä. Ja naiset aivan ihania! Lauloivat hurmaavasti. Miten upeata kuulla Sillanpään Marssilaulu kaksikielisenä! Johanna af Schulténin ansiosta heti kotona sieppasin hyllyn kätköstä Taru Stenvallin pienen muistelmakirjan Marskin hovista.

Tästähän voisi kirjoitella pitkään, sillä katsominen kannatti ehdottomasti. Marjakin innostui, ja sen kunniaksi tarjosin lasillisen Marskin baarissa. Hän huomasi jopa vihjeenomaisen yhteyden Marskin ja sotilaspalvelijansa Stoltin välillä, kuinka pitkälle harkittu? Saa lisää painoa siitä, että näyttelijätkin ovat isä ja poika. Aika ovelaa. Mietimme että olihan tämä toista tasoa älyllisesti kuin Smedsin uhohenkinen kohellus Kansallisessa, jos nyt sodasta haluaa uutta ja ajatuksellisesti tehoavaa särmää eikä vain ryminää, paukuttelua ja perseet olalla lyhtytolppaan kiipeilyä. Ei teatterin tarvitse karjua tullakseen kuulluksi. Menkää todistamaan!

Sitä paitsi Svenska Teatern on kaunis ja omaleimainen talo, ensimmäinen teatterini, johon äiti ja täti veivät ammoin katsomaan jotakin satunäytelmää, jolloin pelkäsin niin että kätkin kasvoni tuoliin enkä nähnyt esityksestä mitään. Puute on myöhemmin korjautunut.