Kello kahdeksalta valkenee jo, vastapäisen talon yllä taivas sinertää. Kynttilästä kevättä.
Muistellaan, palautellaan kapinan alkua 1918. Helsingissä seminaari tarkasteli eilen tapauksia punaiselta puolelta kuten ennenkin. Mediassa valkoinen terrori hallitsee edelleen keskustelua. Juuri nyt Kimmo Rentola pohtii radiossa vasemmiston hajoamista. Traumaattinenhan muisto on siellä. Jos veteraaneja vielä löydetään tai isovanhempien kertomuksia, ne ovat punaisten leireistä (Tv1 tänään, Hesa eilen). Tällä tavoin Esko Salmisen väite pitää paikkansa: ellei punainen totuus, niin ainakin punainen katsantokulma on yhä vallitsevana.
Antti Alanen ja Yrjö Varpio puhuivat äsken aamutv:ssä elokuvista ja kirjoista maltillisesti, mutta korvaan sattuu, että sana kriittinen tarkoittaa aina punaisen kulman ymmärtämistä, ei koskaan punaisiin itseensä kohdistuvaa kriittisyyttä. Sodan jälkeen ilmestyi valkoista kritiikitöntä kirjallisuutta (punaisia vahvasti kritisoitiin), mutta 50-luvulla Linnasta alkaen viimein oikealla tavalla kriittistä eli valkoisia kritisoivaa, siis tasapuolista.
Joissakin lehtijutuissa, vaikkapa Huovialan alakerroissa Aamulehdessä on uskallettu kertoa, mistä kapina alkoi ja mikä oli tavoitteena. Se on sitä kriittisyyttä, jota ei esiintynyt punaisessa kriittisessä kirjallisuudessa tai historiantarkastelussa – tai jos esiintyy, sen peittoaa punaisia ymmärtävä jälkikriittisyys joka on oikeata kriittisyyttä.
Tässä raiteisiin iskostuneessa keskustelumaastossa, jota ei hevin huomaa kun se on niin itsestään selvä, ymmärrän hyvin, että Kuningasajatukseni kaltainen kirja sivuutetaan syvän hiljaisuuden vallassa, koska se sattuu tarkastelemaan tapauksia vaihteeksi valkoisten toimijoiden näkökulmasta. Vai onko paljon tällaisia kuvauksia? Tuskin yhtään tulee mieleeni Haavikon (Yksityisiä asioita) tai Marko Tapion kesken jääneen yrityksen (Arktinen hysteria) jälkeen.
Toisenlainen kapina kiehuu keskuudessamme tänään. Kansanliikkeet lakkautettujen tehtaiden jälkimyrskyssä ovat perätin tervetulleita; ihmiset eivät vaieten ja nöyrytyen alistu ihan mihin hyvänsä. Ainakin ääntä pidetään ja mustataan reippaasti yritysten mainetta täällä ja Saksassa. Jotain se on sekin. Björn Wahlroosin kyynisyys ällistyttää: että yritysten yhteiskuntavastuu on vain tehokkaan voiton tavoittelua ja osakkeenomistajien etua, ei muuta. Tässä voi tulla käänne ajatteluun, onhan se äkkiä tullut ilmastokysymyksissäkin. Kaikkea ei voi katsoa vain kaikkein kylläisimpien kannalta, jotka myös ovat nälkäisimpiä.
Kuinka liiketaloudellinen ajattelu hiipii kaikille aloille näkyi huvittavasti jopa Matti Klingen laajassa kiinnostavassa haastattelussa (Hbl toissapäivänä); ennen liike-elämän toimijoita väheksynyt Klinge puolusti poliittisten toimijoiden leirinvaihtoa Suomen sodan 1808-09 jälkeen osakepelureiden logiikalla: kun vanha yritys vajoaa, on heitettävä pelimarkat uuteen ja nousevaan. Näinhän juuri Stora Enso ja Nokia toimivat, ja kansaa jää jalkoihin mutta mitäs siitä.
Olisiko kapitalistinen kansanliike pelastus? Näin ehdottaa Heikki Ikonen Aamulehden asiat-liitteessä; siis että ostaisimme osakkeita kaikin ja allaisimme niiden voimalla vaikuttaa yrityksiin. Lienee toivotonta, kukaan meikäläinen ei saa semmoista osakepottia kasaan, että sillä olisi merkitystä, ja jos saisi, kääntyisi hän kuten Wahlroos ja Klinge neuvovat aina siihen suuntaan, mistä edullisin potti kiiltelee. Yksityinen yhteisöllisyys on voimissaan.
PS Historiantutkija Marko Tikka puhuikin äsken asiaa radiossa, jotain tiukan tasapuolista sentään siellä tutkimuksen puolella. Mm.että lähes puolet uhreista kuolivat vankileireillä espanjantautiin. Mikä ei tietenkään vähennä katastrofin koko kauheutta.