Olihan hankalaa löytää kunnon apupöytä tai kuten sanotaan pieni atk-pöytä. Vaellus jättikauppakasarmeissa on kaikkine liikennekaarroksineen sinänsä tainnuttava kokemus. Kuinka osaankaan taas antaa arvoa pienille kulmakaupoillemme Rööperissä. Miten kodikasta täällä on kierähdellä verrattuna kehä III:n betonikolossihelvettiin.

Mutta löytyihän se jostakin Sotkan kulmauksesta yllättäen, tarkoitettuun paikkaan sopiva pöytä esiin vedettävin kirjoitusalustoin. Mutta sitähän ei saanut ostaa, koska se oli esittelykappale eikä muita ollut. Kauppa josta ei saa ostaa pöytää! No tyttö katsoi toisen liikkeen, missä niitä oli. Sinne sompailemaan halki harmaan tihkusumun ja loputtomien autoletkojen, löytyihän toinen Sotka jostakin Ikeakolossin ohesta, ja sain kantaa varastosta muoviin prässätyn paketin autoon. (Kuinka muuten autottomat tuolla asioivat?)

Koettelemus ei siihen päättynyt. Pöytä oli koottava. Levyjä, lautoja, heloja pussillinen, liimaa pienempi muovitasku. Olettavat että täällä ollaan alan miehiä ja kaikki työkalut on hankittu. Löytyivät sentään. Sitten ohjekuva auki. Insinöörit osaavat tehdä hyviä kokoomisohjeita, joita seuraamalla joutuu heti ymmälleen. Pari kolme tuntia tuskaisaa taistelua, ja pöytä alkaa olla kehikossaan, mutta huojuu arveluttavasti eikä oikein pysy liitoksissaan. Olin jo heittää toivoni, kunnes kumma kyllä tajusin yksien ihmeruuvien asennuksen ihan itse ilman kuvan tai ohjeen vähintäkään apua, koska niissä ei puututtu tällaiseen yksityiskohtaan. Pöytä nousi ja seisoo jokseenkin heilumatta. Huokaus ja hämmästys. Vedettävä tasokin liukuu kivuttomasti esiin ja takaisin. Ihmetys ja helpotus. Marja avusti ratkaisevasti kestämään hermoja menettämättä.

Mutta miksi me alistumme tällaiseen simputukseen? Eikö nyt tällaista pöytäpahasta voi edes esikoota, ettei joka tomppelin tarvitse ihan listojen kiinnityksistä itse aloittaa? Mutta mehän alistumme kaikkeen ja saamme tällaisia selviytymis- ja itsehillintäkokeita valmistajilta ihan kaupan päällisiksi. Kiitos siitä. Kuinka mielettömiä pakinoita Olli näistä kirjoittaisikaan. Herrasväki Jakari kokoamassa pöytää ohjeen mukaan ja minä ja ystäväni ja huonetoverini Kalle Niemeläinen antamassa hyviä neuvoja! Lopun voi vain aavistaa.

Meidän oli palkittava itsemme K 50 discossa Kappelin kellarissa, minne Marjakin pääsi sisään, kun kaikkien henkkarit tarkistettiin; alle viiskymppisillä ei asiaa. Yläkerran Lilu meitä sinne houkutteli, ja hauskaa olikin. Juuri tällaisia rentoja huvipaikkoja ikäluokkamme tarvitsee. Hyvä meininki, sai hytkyä itsensä hikeen ja lattialla kyyristelystä kipeytyneet lihakset laukesivat. Suositeltava paikka, disco kerran kuussa. Pitäkää silmällä, tavataan Kappelissa.