Panu Rajala

Keskustelu Mika Waltarin suhteesta sotaan kiinnosti kovasti; yliopiston kirjaston auditorio tuli tupaten täyteen ja hyviä keskustelijoita jäi suljettujen ovien ulkopuolelle. Pahoittelut! Varattava avarampaa tilaa ensi kerralla.

Vähän erisuuntaisia keskustelijoita taisimme olla, mutta muutama asia kirkastui. Kun olin juuri päivällä istunut sota-arkistossa, oli hyödyllistäkin kuulla entisen johtajan Veli-Matti Syrjön varoitukset esim. kantakorttien luotettavuudesta. Aineisto sinällään upottava, kyllä meilläkin on sentään dokumentoitu eikä vain DDR:ssa.

Myös jäivät mieleen Imbi Pajun Viron nykyisyyteen rönsyilevät puheenvuorot. Yritimme tiivistää propagandan ja propagandan eron. Kuten Syrjökin todisti, Waltari ei omassa propagandassaan kirjoittanut valheita, mutta valikoi tietysti tosiasiat. Vanhassa Neuvostoliitossa hyvää propagandaa oli nimenomaan se, kun valheita toistamalla saatiin uusia totuuksia.

Muistettiin jälleen Jaan Krossin lausunto: kuinka ihmeessä Waltarilla saattoi olla niin tarkat tiedot Baltian tapahtumista (Totuus Virosta, Latviasta ja Liettuasta, 1941), paremmat kuin virolaisilla itsellään.

Waltarin uutteruus ja ateenalainen uhrivalmius tulivat hyvin esiin, minän laajentuminen oman kansan palvelukseen näkyy jo armeijakirjassa Siellä missä miehiä tehdään. Ritva Haavikko täydensi tätä urakointia tiedoillaan. Kai Ekholm keskittyi kiellettyjen kirjojen listaan, jossa Waltarikin sotien jälkeen pitkään komeili. Suhteet Neuvostoliittoon pysyivät jäissä, käännöksiä alkoi tippua varsinaisesti vasta 1990-luvulla.

Kaiken kaikkiaan Waltari toiminta oli isänmaallista ja kunniallista, liiankin uhrautuvaa. Siitä hän sai kärsiä mm. terveydellisesti kuten Ritva kertoi. Vanhat syytökset sympatioista Saksaan vain välähtivät; eihän Weimarin kongressimatka 1942 mikään vapaaehtoinen huvireissu ollut eikä aatteellinen nostatus, vaan kuului samaan komennukseen kuin muukin henkinen rintamanhoito. Paavolainen, kuten todettiin, olisi hyvin mielellään ollut mukana, mutta joutui jäämään Mikkeliin. Siitä happamuudet Synkässä yksinpuhelussa.

Waltarin väsymys propagandaan, henkinen krapula näkyvät sitten hyvin Sinuhessa ja Neljässä päivänlaskussa, missä kertoja esiintyy naulakauppiaana. Edelleen kiinnostus sodankäyntiin, vaikkapa tykkien toimintaan, tulevat esiin Mikael Karvajalassa ja Johannes Angeloksessa, joka on tavallaan talvisodan allegoria. Harvemmin muistetaan, että Mika Waltari on sittenkin maailmalla tunnetuin suomalainen sotakirjailija.

Tällaista, kaikkea muutakin. Taitaa olla paras painaa vähän jarrua näissä julkisissa tuuletuksissa, muuten pajatso tyhjenee ennen juhlavuotta. Mutta se eittämätön hyöty tilaisuuksista on, että aina joku aktivisti tuo löytämäänsä uutta aineistoa, niin nytkin. Tutkimus jatkukoon.

Jälki-istunto Kappelin terassilla Kirstin ja Kari Rahialan kanssa, tuuletettiin niitä sekä näitä. Kirstin kirja Lollot ja kollot ollut kevään huvin aiheena, väänsin siitä arvionkin Bibliophilokseen ja riistin aineksia pariin puheeseen ja kolumniin.

i pieniä salaisia puuhia aamulla, tervattu venekin laskettiin vesille, tuomien tuoksua, puhkeevia kukkia, rantalehdon satakieltä ihasteltiin.

Sitten hilpaistava Sääksmäelle Ritvalan helkajuhliin, minne lupauduin juhlapuhujaksi. Nostalginen matka, kaunis tie; viimeksi näissä maan vanhimmissa kesäjuhlissa 44 vuotta sitten, ylioppilaskeväänä 1963, muistavatkohan serkkuni Jouko ja Timo kuinka faijan johdolla sinne eksähdettiin, ja jotenkin viehätyin: siihen mittaan, että otin Elsa Enäjärven kirjan Ritvalasta sitten erikoisteokseksi kansanrunouden tenttiin, olen sen näköjään huolella lukenut ja alleviivannut.

Siitä sainkin aiheita juhlapuheeseen, tietysti myös Katarina Eskolan ja Riitta Seppälän uusista toimituksista, jotka antavat kirjalle oman synkästi loistavan taustansa. Lähetän jutun Kari Rydmanille julkaistavaksi Sääksmäen lehteen; siellä Kari johti juhlassa kauniisti soivaa kuoroaan, ja meille esiteltiin mahtava huvila Vanajaveden rannalla, ihmeitä on Hämeenmaassa. Sykähdyttäviä olivat edelleen Ritvalan neidot pienimpiin asti, vaikka voisivat laulaa raitilla vähän reippaammin. Sää paras mahdollinen ulkoilmajuhlaan, lämmin ja tyyni.

Iltakävelyllä kotona; koko tienoo tuoksui ja juhlavoi. Katseltiin Greta Garbon Ninotscka ja nukuttiin makeasti lintuin lauluun.

Esa Seppänen on väitellyt Kekkosen ja neuvostojohdon suhteista, puhuikin asiaa aamulla tv:ssä. Kahdenkeskiset suhteet jälleen kunniaan Venäjän kanssa! Olisi korkea aika. Laajasti ihmetellään, että presidentti repii ovia Amerikoissa samaan aikaan kun olisi tärkeää hoitaa suhdetta Putiniin. Pantava toiveita uuteen ulkoministeriin, pääministerikin on aika hissuksiin.

Olen lukenut Seppäsen kirjaa Miekkailija vastaan tulivuori, jossa onkin tiheitä ja yksityiskohtaisia kuvauksia Kekkosen ja Hrustshevin värikkäästä yhteistoiminnasta takavuosina. Harva adjutantti pystyy näin analyyttisiin kuvauksiin oman kokemuksen, hyvien tietojen ja kielitaidon pohjalta. Kekkosen merkitys nousee kaiken riepotuksen jälkeen.

Toinen sykähdyttävä lukukokemus oli Aale Tynnin Kuva kaivattuni, jossa tulkitaan P. Mustapään runojen taustaa ja kahden runoilijan vaikeaa, estynyttä, lopulta onnellista rakkautta. Aikanaan kohuttu kolmiodraama saa läheistä, ujostelematonta valaisua Tynnin tyttären Riitta Seppälän toimittamassa kirjasessa. Vähän tämän julkaisemista on ihmeteltykin, mutta Katariina Eskolan mittavien toimitusten jälkeen se on kyllä hyvä täydennys. Martti Haavion ja Elsa Enäjärven avioliitto näyttäytyy nyt kokonaisena, pohjaltaan traagisena mutta kulttuurihistoriallisesti rikkaana ja hedelmällisenä yhteytenä. Niin ja kuka vielä väittää, että runoja ei voi tulkita elämäkerrallisesti. Tällainen käsitys oli ainakin aiemmin vallalla akateemisissa ahtautumissa. Taitaa olla vieläkin. Tynnin analyysien jälkeen käsitys rapisee omaa kuivuuttaan.

Kävin lauantaina pitämässä juhlapuheen täällä Heiskalla Pirkan kylien juhlassa, hyvin meni ja väkeäkin riitti. En tiedä kuinka laajasti sitä siteerataan paikallisessa, joten pistän sen kokonaisuudessaan taas tuonne kirjoituksiin. Tulihan edes vähän tuuletetuksi yhtä sekä toista.

Kävimme sunnuntaiaamuna Teerinevalla katselemassa lintuja (lehtokurppa tiellä, teeri ja metsokin kohahtivat ja käki kukkui!) ja kasvimaakin on kylvetty, vene tervattu, kokkoa rakennettu, kesäkin voi pian alkaa.

Tyyni työpäivä, Marja kirjoittaa kotona viimeisiä todistuksiaan.

Kaari Utrio kirjoitti viisaasti Hesarissa (15.5.) opettajan asemasta entisinä ja nykyisinä aikoina. Juuri näin on, nyt luullaan että voidaan huudella ja tehdä mitä vain, kun sanktiot on korkeissa virkamiespäissä päätetty poistaa. Tulokset nähdään. Pienessä Viljakkalan Karhen koulussakin on huoriteltu, ja opettaja läimäytti oppilasta päin näköä. Ihan oikein. Ennen kansakoulunopettaja oli kunnioitettu kylän sivistysrientojen primus motor. Marja on kertonut, että hänen oppilaansa (nyt 5. luokka) eivät ole koskaan huudelleet, päinvastoin rientävät avaamaan oven opettajalle, tervehtivät ja puhuttelevat asiallisesti (ei opeksi saati etunimellä) ja seuraavat hiiskumatta opetusta. Sellaistakin on, riippunee opettajan persoonastakin aika paljon.

Luin vasta Aamulehdestä (13.5.) Apusen lennokkaan teilauksen Tampereen puiden kaatamisvimmasta. Nuori polvi sitä Apusta mollaa, mutta tässä poika puhuu oikeata asiaa, usein muulloinkin. Kyllä minuakin aina kirveltää, kun näen rujon ja paljaan Hämeenpuiston; mikä lepuuttava lehtevyys entisinä aikoina. Liika varominen menee naurettavuuksiin, ihminen voi saada mitä vain päähänsä ja kuolla missä vain, elämä ylipäätään on vaarallista, tekivät virkamiehet mitä hyvänsä.

Ja vielä on kiitettävä Ilkka Kanervaa, viimein selkokieltä puhuva reipas ulkoministeri, joka karistaa turhan mystiikan ja ympäripyöreyden. Pitäisi nyt vain muutamia kielikuviaan elossa, nekin virkistävät. Viimeksi ministeri puhui venäläisille harvinaisen selvää suomea, suosio sen kuin kasvaa. Ei ihme että Halonen nurputtaa. Kuinka Tervo lohkaisikaan Uutisvuodossa: presidentti on keksinyt, että syypäitä Viron ja Venäjän patsaskiistaan olivatkin suomalaiset toimittajat!

Siinähän sitä lehtikatsausta. Digiboksini oikuttelee, värit välillä katoavat, tuli myös vihreä puoliblanssi kuvan alalaitaan, mutta se saatiin sentään poistetuksi. Analoginen toimii ihan hyvin. Uusinta kansanperinnettä voisi kerätä SKS:aan: minä ja kiusankappaleeni. Näin sentään Uefa-cupin loppuottelun. Mikä maalivahti Sevillalla! Kommentaattorit ovat hauskoja: jos maalivahti torjuu vaikean maanuoliaisen heittäytymällä eikä saa heti palloa pysymään näpeissä, hän haparoi…

Seuraamisen arvoinen on myös minisarja Speer und Er. Speeriä näyttelee sama heppu kuin kirjailijaa loistavassa elokuvassa Muiden elämä. Suuruudenhulluus voi iskeä yhtä hyvin nykypäivän toimijoihin. Kuka sattui kuulemaan kyläkauppias Vesa Keskisen haastattelua radiosta. Hiukan pelottavia visioita. Muu ei enää tyydytä kuin maailman suurin. Viimeksi Erkki Kauhasen tiedekahvilassa siunattiin ettei tullut sentään Suur-Suomea, pullisteltaisiin vielä enemmän. Kaiken turhan radiolöpinän seasta tiedekahvilassa kuulee jänteviä keskusteluja. Kun kumppanina oli Jukka Hankamäki, juttu kulki rivakasti ja älykkäästi aiheesta toiseen. Myös Kirsi Virtanen on hyvä. Hänen puheensa tyttöjen ympärileikkauksesta karsi selkäpiitä kauan. Feministeille työkenttää! Ettei tarvitse tekoteoreettisesti pohtia onko yleensä olemassa eri sukupuolia.

Ulkona nousee kirkas kevätpäivä, mutta iskettävä vain kirjoitustöihin täällä yläkerran pimeässä, ei auta.

PS Muistan tänään tytärtäni Almaa, joka täyttää vuosia ja valmistautuu ohjauskoetokseen Myllykolussa. Teatterinsa Valaja sai Pirkamaan kulttuurirahastosta huomattavan apurahankin, hienoa. Silja Sillanpään kirjoittamaan Kuohuun nyt ensi suvena keskitytään, se Elokuu tuli turhaan sotkemaan tähän väliin, siihen on vielä vuosi aikaa. Sorry ja Onnea Alma!

Olen taas joutunut paikalliseen turbulenssiin mietiskeltyäni näillä sivuilla (25.4.) Sillanpään Elokuun mahdollisuuksia teatteri- tai oopperasovituksena. Hämeenkyröläisen keskustelun matalamielisyys voi vielä yllättää minutkin, sentään paljon ryöpytystä kokeneena.

Rauhallinen ajattelu omilla sivuillani on täällä kuulemma selkään puukotusta, kapuloiden heittelyä, nokittelua, elvistelyä ja ties mitä. Näin luen paikallislehdestä, Hämeenkyrön Sanomista (11.5.) Näytelmäseuran puheenjohtajan mielestä en saisi lempiaiheestani enää lausua ajatuksia edes päiväkirjassani. Mainiota sakkia.

Huvittavaa on sekin, että sama lehti aikoo jättää vastineeni makaamaan kahdeksi viikoksi! Eihän niin voi vastavuoroista keskustelua käydä. Joten unohdetaan koko juttu, armaat sarvipäät. Lupaan jatkossa olla lausumatta yhtään sanaa Sillanpäästä ainakaan täällä hyvässä Hämeenkyrössä. Pistän sen vastineen makaamasta tuonne [ kirjoituksiin ], vaikka tässähän sitä tuleekin.

Vanha uskollinen ystävä Ari Suutarla sentään rientää ritarina puolustamaan minua (15.5.). Ulkopaikkakuntalainen pappi näkee enemmän ja avarammin kuin täällä sisällä pyörivät. Suurin osa ei tietenkään piittaa mitään koko asiasta. Onko kuultukaan sellaisesta Sillanpäästä.

Eniten jää askarruttamaan, mikä kääntää hyvät yhteistyökumppanit äkkiä ilman varoitusta kiihkeiksi vihamiehiksi. Siinä on jotain selvittämätöntä. Teimme hyvässä hengessä kesällä 2002 Hurskaan kurjuuden Myllykoluun, menestys historian paras, sekä mediassa että yleisömäärissä. Sitten tapahtui jotain. Vaivalla yhteen kootuista yhteisöistä kaikki paitsi F.E. Sillanpään Seura lipesivät pois toisesta suvesta, jolloin kuitenkin saatiin vielä kohtalainen menestys, vaikka näyttelijäkunta osaksi vaihtui, mutta talous romahti, kun hartiat radikaalisti kapenivat. Ei olisi pitänyt jatkaa näin merkittävää aihetta, näillä oli kiire päästä esittämään taas tavanomaista kesäteatteria. Ymmärtäähän senkin. Sen jälkeen yhteistyötä ei ole yritettykään seurojen kesken.

Mutta miksi kantaa henkilökohtaista kaunaa ja purkaa sitä toistuvasti minuun, joka tein kieltämättä arviointivirheen? Vain omaksi ja johtamani seuran tappioksi. Siihen päättyi osaltani teatteriharrastus Hämeenkyrössä. Mielestäni tämä takaisku oli sinällään riittävä. Mutta siitä piti vielä tehdä ala-arvoinen ivailunäytelmä viime kesänä omaan Myllykoluun, jotta oikein lyötäisiin muutenkin lyötyä. Kaunista tosiaan. Ja nyt kauna näyttää hyvin kyteneen ja vireänä talvehtineen. Tähän kun saisi jotain lisävalaisua. Eivät niitä ainakaan tuo nimettömät tölväisyt, joita tippuu palautesivuille. Tulee myös joitain hienoja vastauksia ja kiitoksia.

No tähän olisi pitänyt laittaa päälle varoitus: ei kannata lukea muiden kuin asianosaisten, ja hyvä kun eivät nekään vaivautuisi. Sapienti sat.

Olihan viikonloppu, todellinen virtuaalis-massiivinen hulabaloo suomalaisessa arktiassa. Mitä siitä jäi mieleen? Monella päällimmäisenä karvas pettymys, mikä on turhaa.

Kummastelimmekin miksi jääkiekon hopea otetaan vastaan syvässä hautajaismasennuksessa. Pelaajat osoittivat mitaleita vastaanottaessaan, ettei voisi vähemmän kiinnostaa. Eihän tässä enää urheilullisuudesta ole kysymyskään, vaan fanaattisen totisesta suurbisneksestä. Mielestäni pääsy osaksi onnen kaupalla loppuotteluun oli hieno saavutus sinänsä, mutta eihän alan kiivailijoille mikään muu kuin mestaruus riitä.

Mieleen jäi Jari Kurrin liikuttunut lausunto valmentaja Erkka Westerlundin merkityksestä Suomen jääkiekkoilulle, hänen työstään ”kaiken paskan” keskellä. Siitä varmaan kuullaan pian lisää muisteloita. Mukava oli myös kuulla varsinkin Alpo Suhosen rauhallisia, tasapainoisia ja positiivisia lausuntoa otteluista. Mertarannan huutoa ei aina kestä, mutta verbaalinen virtuoosi on mies, ei voi kiistää.

Euroviisut toteutettiin lopulta kuvallisesti ja shown kannalta niin upeasti, että paremmaksi ei voi enää panna. Ihailimme erityisesti tv-kuvauksen erehtymätöntä rytmiä ja visuaalista anteliaisuutta. Tämä puoli totisesti osataan. Viisutkin olivat musiikillisesti rikkaampia ja vaihtelevampia kuin joskus taannoin. Serbian voittajaan emme saaneet oikein kosketusta, vaikka olihan siinä tunnetta ja peittelemätöntä paatosta. Pakarisen aggressio puri rockin harrastajiin, mutta laulu on synkkä ja katkera sanomaltaan. Harmittelimme etteivät humoristiset estradiesitykset saaneet kannatusta, eritoten Ranskan hulppea kieliparodia jäi vaille ymmärrystä. Eivät sytyttäneet Romanian hupaisat äijät, ja Israelin hirtehinen hulluttelu tippui jopa finaalista. Viisujen pisteytys on tosikkojen touhua. Mutta juontajapari oli tyylikäs, aivan virheetön (liiankin sileä?) ja Krisse Salminen osasi aidosti hauskuuttaa, mikä näissä puitteissa on jo saavutus. Vain joulupukki tuntui kiusalliselta pakkopelleltä.

Eikä äitienpäiväkään jäänyt ihan jalkoihin, sillä euroviisuiltamme kruunasi Marjan tyttären Sallan ja miehensä Herkon valmistama meksikolainen huippuillallinen. Mieleen jäi Sallan kekseliäs onnittelu ”iloiselle ja voimakkaalle gepardi-äidilleen”. Minä muistoissa hautoja vaelsin. Lepäsimme kisan rasituksista taas Turun tutussa Park-hotellissa, tilavassa kattosviitissä.

Kiitos siis, kyllähän tästä viihteestä nautti, mutta sitä palavammin haluaa taas palata asialliseen arkeen ja töiden ääreen.

Siitä tulikin mieleen, että lauantaina oli taas käytävä Erkkolassa, tällä kertaa vierailijoina Nuorsuomalainen Sanomalehtimiesyhdistys – eli pääasiallisesti Hesarin veteraaneja. Huomasin kuinka innostavaa on puhua aiheesta, Erkosta, kun kuulijakunta on valmiiksi virittynyt, valpas ja asiantunteva. Erkkola on pyörähtänyt vauhdikkaasti alkuun Tuusulan rantatiellä. Kannattaa poiketa, mahtirakennus on ainakin kesän auki museon tapaan.

Erkkola avattiin Tuusulassa, sympaattinen pieni tilaisuus. Tähän asti J.H. Erkon surumielisen mahtava huvila on ollut yksityisessä omistuksessa, nyt Tuusulan kunta sai sen käyttöönsä Aatos Erkon säätiön suosiollisella avustuksella. Entisöinti vaikuttavaa, hirret näkyvillä, tunnelma ehostunut siitä kun Asikaisen aikana talossa vierailin. Talosta tehdään kirjallisen elämän keskus, mikä kuulostaa kieltämättä komealta, lisäksi harrastetaan musiikkia, kuvataiteita ja teatteria. Kunnianhimoista ohjelmaa selosti kunnanjohtaja, joka kirjoittanut ylioppilaaksi Hämeenkyrössä. Eipä tarttunut häneen onneksi kyröläinen nihkeys.

Maljojen ja puheen jälkeen nähtiin alakerran pirttiin sovitettu kamarinäytelmä Murhelintu, kirjoittanut Heikki Lund, tuottanut KUT eli Keski-Uudenmaan Teatteri. Positiivinen yllätys! Näytelmä kuvasi Erkon viimeisiä vuosia Erkkolassaan, suhdetta veljeensä Eeroon ja epätoivoisia suhteitaan nuoriin naisiin. Se on kauttaaltaan asiantuntevaa tekoa, hyvin tutkittu ja uskottavalla kielellä kirjoitettu. Seppo Halttunen oli erinomainen J.H. Erkko, epäuskossaan tuskainen, pettymyksiään raivoava ja samalla korkealla liitävä, aatteeseen ja kansaan uskova. Heikki Lund esitti hyvin tervehenkistä vastavoimaa, elämänhaluista Eero Erkkoa. Mira Kivilän rooli oli hauska keksintö: monihahmoinen nainen, milloin palvelija, milloin karkaava rakastettu, milloin Suomi-neito, Erkon pysyvin rakkaussuhde. Sortovuosien Suomesta itsenäisyyden aavistuksiin.

Kun kiitin esityksestä tuli puheeksi, että sama joukko toteutti sen Keravalla nähdyn Elokuun Sillanpään romaanista, Halttunen ohjasi. Kuulin jotain sovituksen ongelmista, jotka eivät sellaisen teoksen kohdalla ole totisesti pieniä. Kesällä tekevät Agapetusta (Aatamin puvussa ja vähän Eevankin) Krapin maisemaan, pitäisikö mennä katsomaan.

Voiton päivän kunniaksi tutustuin Sota-arkiston tiloihin ja kokoelmiin, Waltaria tietysti jäljitin ja pääsinkin alkuun. Jatkoin SKS:n arkistossa, aina löytyy jotakin. Siellä on rauhallista, vähän sitä tutkijat näköjään käyttävät, tyytyvät pyörittelemään tekstejä teoriain lokerikkoihin.

Mitä on sanottava siitä, että viinipullojen kylkiin liimataan rumentavia varoituksia? Samalla hinta nousee. Niin kuin ei Suomen kansa tietäisi, että viina voi vahingoittaa terveyttä! Kohta kielletään parvekkeella juominen, haju voi leijailla naapuriin. Vaadin että uusien autojen kylkiin liimataan isot tarrat: auto on vaarallinen, pilaa ilmastoa ja voi aiheuttaa kolarin, jopa hengenmenon. Moni poika saa autolla enemmän vahinkoa aikaan kuin viinaa juomalla, varsinkin jos yhdistää nämä harrastukset.

Osuipa huoltoasemalla silmään Viva-lehden kannesta otsikko: Katri kiittää ex-miestä (!) jostakin, peräti uuden kulttuurimaailman avaamisesta. Vähän liioittelua, kiitos vain. Kivoja matkoja ja kokemuksia meillä oli, keskustelujakin, tuskin alkuun päästiin kun jo… Samalla autossa kuuntelin kun muistelit radiossa Millstreetin viisumatkaa, kovin olit nyt läsnä. Viisuhuminasta en päässyt osalliseksi Helsingissä, kun täytyy palata maalle kirjoittamaan. Sain kutsunkin Turkin kokkareille, en ikävä kyllä ehtinyt. Tulihan niitä silloin kolutuksi riittämiin.

Samalla matkalla satuin onneksi kuulemaan Anna Žiguren ja Jukka Rislakin mainion haastattelun Jurmalasta. Ihailtavaa toimintaa kuinka he kamppailevat oman maisemansa puolesta ökyrikkaita uudisrakentajia ja kunnallista korruptiota vastaan. Ajelin vuosia sitten katsomassa heidän taloaan ja uimassa upealla hiekkarannalla, kannattaa sen puolesta taistella. Heillä on eversti puolustusrintaman organisaattorina! Minun mutinani täällä sillanpääläisen maiseman puolesta on sen rinnalla yksinäistä näpertelyä, mutta samalla asialla ollaan. Muutenkin työteliäitä tyyppejä, Jukka on näköjään noussut merkittäväksi latvialaiseksi vaikuttajaksi Annan rinnalla. Potkuja ja kannustusta heille!

Eilen oli parikin merkkipäivää. Helmin päivillä kävin perinteisesti vastarannalla ja tapasin Kaunon, jonka kanssa puhuttiin oopperasta ja Elokuusta. Kustannukset hirvittävät, mutta Parkkinen ainakin olisi valmis kuin lukkari sotaan. Tässä tapauksessa osuva vertaus vaikkei tuoreesta päästä.

Veikko Huovinen täytti pyöreitä ja sai nimikkoseuran, hienoa. Lauseistaan mestari tunnetaan. Kauan sitten 1984 huideltiin Hailuodossa kirjailijan mökillä Pauli Virtasen kanssa ja suunniteltiin Lyhyitä erikoisia. Niitä tässä äskettäin haeskeltiin MTV:n arkistosta, minultakin apua kysyttiin, liekö jo löytynyt. Ettei vain olisi kauppayhtiö ahneuksissaan hävittänyt hienot pienoisnäytelmät. Muutamia aivan kuolemattomia kuten Viinankätkijä ja Jutta Grahnin mies. Uusintoja, please!

Lähetin tervehdyksen Veikolle, samoin Matti Viiroselle, joka näytteli unohtumattomasti Toivolan Juhaa Myllykolun Hurskaassa kurjuudessa kesinä 2002 ja 03. Elämä on peräti sosiaalista, vaikka pitäisi keskittyä yksinäisyydessä kirjoittamiseen.

Sitä paitsi Euroviisut hyökyvät päälle tahtoi tai ei. Näyttävät paisuvan yhä suureellisemmiksi festivaaleiksi, valtava hulina päällä. Kun Katrin siivellä vierailin viisuissa Millstreetin pikkukaupungissa Irlannissa 1993, tuntui että oltiin aivan kyläkisoissa. Vanhassa hevosmaneesissa oli areena, lampaita laitumella melkein hotellin pihalla, rattoisa lenkkeilymatka läheiseen pubiin, missä originaaleja äijiä, tuskin huomasivatkaan mitään euroviisuja. Helikopterilla heilautettiin kuvausryhmän kanssa Dubliniin päiväksi, se oli kohokohta. Esa Niemisen kanssa kolpakoita kallistelimme sillä välin kun Katri harjoitteli. Kokkareita oli kovasti, mutta silti kodikasta, pienimuotoista, Puurtisen Tule luo sai sijan 17, osanottajia 25. Miten käynee Pakarisen, ehkä takeltelu pressissä tietää hyvää finaalissa. Toivotetaan onnea.

Gallian kukko voitti, naiseen ei vielä siellä luoteta eikä sosialistien epämääräiseen ohjelmaan.

Sosialistit häviävät joka maassa, nyt on oikeisto vahvoilla. Sarkozy ihailee amerikkalaisuutta, tämän luulisi ranskalaisia patriootteja kauhistavan. Ranskan ylväys varmasti säilyy oli vallassa kuka hyvänsä. Dokumentit De Gaullesta ja Mitterandista ovat hyvin pohjustaneet tämän yhdistävän piirteen, ja Sarkozyn nähtiin sittenkin paremmin takaavan Ranskan suuruuden. Ellei muuten niin eleissä ja retoriikassa.

Kuinka Suomi saattoi jäädä nollille Ruotsia vastaan. Kahden lehden otsikot syyttävät Kari Lehtosta tappiosta, mikä on kohtuutonta. Jos kerran lipsahtaa, ketjuilla oli kymmeniä tilaisuuksia tasoittaa ja mennä johtoon. Ape Suhonen taisi osua oikeaan: maalivahteja ei pitäisi peluuttaa vuorotellen, se nakertaa varmuutta. Vaikka ei lätkä hirveästi kiinnostaisi, aina on karvasta hävitä Ruotsille.

Viron tapaukset ovat näköjään kirvoittaneet keskustelupalstoilla taas oikein väkivahvaa venäläisvastaisuutta eikä syyttä. Aikooko Venäjä vielä havitella Baltiaa takaisin? Bushin nopea vastaveto kutsua Ilves kylään voi rauhoittaa haluja. Kun kuunteli ulkotöissä kansan radiota, huomasi kuinka Ike Kanervan selväkielinen puuttuminen puhuttaa. Poika nousee suosikiksi kaikesta naishälystä huolimatta. Niin kauan on kyyristelty, että yksikin selvä lausunto palkitaan riemulla. Venäjää vahditaan nyt uusin ottein. Antoiko Putin sittenkin propagandavaltin Baltian maille?

Kapa kuvaili taas maisemia, pikkuhiljaa hanke etenee. Kaunis sunnuntaiaamu kävellä ja katsella. Huomio: ns. Taatan taival eli luontopolku on rapakunnossa! Taksvärkkitie tuhoutuu metsätyöraiteiksi, kyltit hujan hajan. Pitäisikö kohentaa ennen juhlavuotta?

Ihan totta: vappua voi viettää Turussa. Siellä on jopa rauhallisempaa, tyylikkäämpää kuin Helsingissä, ei niin hirveästi väkeä ja juopottelevia lapsia. Taidemuseon mäki oli valkoisenaan ylioppilaita aattona, paljon vanhempiakin civiksiä liikkeellä, Wäinö Aaltosen Lilja kukitettiin, Paavo Nurmen munat kiillotettiin, Akavassa sai juotavaa ja pientä syötävää, Marjan sukua tuli vastaan joka kulmassa, tuulista oli mutta kaunista, aurinkoista, akateemista: osakuntalippuja, viittoja, puhekin jota ei kuultu ja sen sellaista vanhan akatemian mukaista menoa.

Sen sijaan Kaupunginteatterin Thorin vasara oli juuri sitä mitä saattoi odottaa: tekniikkaa, tulia, vehkeitä ja vempeleitä riitti vaikka kuuteen näytelmään, mutta tarinan sisältö jäi hämäräksi eikä yksiviivaisiin henkilöihin välittänyt tutustua, musiikki takovan tasasuhtaista. Jos muistaa vaikka muhkeita viikinkihahmoja Frans G. Bengtsonin Orm punaisessa, onhan ero huimaava. Erkki Mäkis-vainaakin olisi tehnyt aiheesta iskevämmän eepoksen. Yksi minkä huomasi jälleen: jos huumoria ei ole pisaraakaan, esitys on kuolleeksi tuomittu. Mutta väkeä riitti ja täydestä meni.

Vappulounas Turun pursiseuran paviljongissa virkisti sentään, raikkaat tuulet jatkuivat, siistiä oli ja iloluonteista. Purjehtijaväkeä, Marjan sisaruksia perhekuntineen. Kuulimme että Kyrössäkin Taatan lakitus oli sujunut hyvin ja kohtalaisen yleisönkin kerännyt. Taata vetelikin omia vappumuistojaan arkistosta puolenpäivän aikaan radiossa, hauskoja juttuja Lintu-Matista ja eräästä sorjasta civiksestä.

Mutta kehuttu dokumentti Kenen joukoissa seisot (Veikko Aaltosen) tv:ssä nähtynä pettymys: vetelä, ryhditön nimettömien muistelmien sarja, räjähtäneet, vuosien syömät veteraanit jotain siinä mutisivat ja lauluista etsittiin jo väljähtänyttä aikatasojen nostalgiaa. Ei sytytä yhtään enää. Eikä pärjännyt Suomikaan lätkässä Venäjälle, mutta Virolle riittää sentään poliittista myötätuntoa. Olipahan marssitettu härskejä Venäjän duuman veikkoja Tallinnan patsasta tutkimaan uutiskuviin; niissäkin oli enemmän menneen maailman ytyä kuin Aaltosen lepsussa dokkarissa.