Panu Rajala

Ei ole kauniimpaa hotellihuonetta kuin on Imatran valtionhotellin kaksikerroksinen hääsviitti pyöreässä tornissa.

Erityinen motiivikin: uljaan hotellin on piirtänyt morsiamen isosetä Usko Nyström – eikä tämä ole eläissään siellä käynyt! Tuskin tulisi parempaa tilaisuutta.

Katselemme kuohuvaa koskinäytöstä, kuulemme Veikko Honkasen lausuntaa ja Sibeliuksen tahteja, elämme kuin taivaassa.

Eikä morsian voi olla huudahtelematta katsellessaan hotellin interiöörejä, loputtomia yksityiskohtia, koko aistikasta jugend-arkkitehtuuria. Kiitämme Usko-setää komeista kehyksistä. Onneksi tämä on säilynyt ja näyttää elävän korkeaa suhdannetta; kaikki huoneet varattuja.

Siinä menee puistossa näytelmäkin, Laila Hirvisaaren Imatra-romaaneihin perustuva Kruunupuisto, Petteri Sallisen sovitus ja ohjaus. Myönteinen yllätys! Dramatisointi etenee ripeästi, aiheet sivuavat valtionhotellia ja paikallista kulttuurihistoriaa, on naisasiaa ja sortopolitiikkaa ja hupaisaa romanssia. Hyvät ammattilaiset antavat ryhtiä esitykselle: Anu Hälvästä on kehittynyt napakka näyttelijä, Pekka Autiovuori ja Marjukka Halttunen repäisevät poskettoman huvittavat tyypit venäläisistä hotellivieraista. Emme ole aivan yhtä värikylläisiä rakastavaisia, ainakaan vielä.

Kehuttakoon Imatran keskusta, kävelykatua, Vuoksen rantoja, hotellin ja Buttenhoffin mainioita aterioita, ystävällisiä kaakkoissuomalaisia.

Ruokolahden eukot! Heidän kunniakseen on muistokivi kirkon seinustalla, ja muistetaanhan siinä vähän Edelfeltiäkin. Nautimme kahvit talonpoikaismuseossa, katselemme tunnetun taulun jäljennöstä, jatkamme etsimään uutta majapaikkaa, joka löytyykin.

Kulunutta adjektiivia toistaakseni: uskomaton hotelli Rantalinna, viipurilaisen kauppiaan rakennuttama, siirtynyt venäläiselle ruhtinasparille, jugendhuvila tämäkin – sinne kiipeämme prinssin huoneeseen, josta aukeaa parveke Saimaalle. Kalusto todella jykevää ja elämää nähnyttä. Olemme miltei ainoat vieraat talossa, palvelu huomaavaista. Uimme, kuljeskelemme, syömme parhaat muikut ja muusit mitä missään koskaan.

Talo on ollut aikansa konduktööriyhdistyksen lomalinna, sen peruja kiinnostavan runsas kirjasto ja digitv biljardihuoneessa. Täällä voisi viettää viikkoja, aika seisahtuisi, maailma unohtuisi.

Sehr schön aber weiter! Kokeilemme maatilamajoitusta, punaisen aitan yläriviä Särkilahden Alatuvalla, saunaa lämpimän lahden pohjukassa, hiiskumatonta heinäkuun yötä.

Pääkohde on kuitenkin Punkaharju, minne heittäydymme hirsisen saunamökin huomaan. Alkaa pilveillä, kummallista, tähän saakka silkkaa poutaa. Hämeenkyrössä on satanut kissoja ja koiria akkoineen äkeineen.

Selvitämme Retretin luolat (hupaisia venäläiset sotatrofeet) ja varsin huolella Eero Järnefeltin näyttelyn, jossa paljon tuttua mutta myös uusia havaintoja, vaikkapa Saiman muhkea selkä.. Järnefeltiin liittyy aina nuori Sillanpää, sillä silmällä näitäkin taas tarkastelen. Puhdasta, hienostunutta suomalaista maalaustaidetta. Sävyjä näistä siirtyi Sillanpään proosatyyliin, epäilemättä.

Ja sitten ne oopperat Olavinlinnassa. Macbeth on aivan loistava kaikkinensa, enempää ei voi sanoa. Pitäisi kehua Juha Uusitalon nimiosaa, mutta sen ovat jo kriitikot kylliksi tehneet. Suosikkini Cynthia Makris on kauhistavan julma lady Macbeth ja laulaa kuin musta enkeli. Jaakko Ryhäsen Banquo vielä täydessä vedossa. Näkyy kokonaisuudessa varman, asiansa täysin hallitsevan ohjaajan ote: Ralf Långbackan suuri työ. Ja kuuluu tietysti shamaanin Leif Segerstamin sytyttävä ote orkesteriinsa. Täyteläinen nautinto.

Ehkä elämyksen voimasta johtuu, että Carmen ei sitten oikein sytykään sellaiseen intohimoon ja liekkiin kuin odottaisi. Ihan kelpo laulantaa ja viettelyksen tuhovoimaa siinäkin, mutta kiinalainen tenori ei näytä kovin suurenmoiselta lemmensankarilta. Nimiosa liehuu vailla kunnon vastavoimia.

Päälle päätteeksi käymme Majakan muikkujen jälkeen oopperajuhlien 40-vuotiskonserttiin, mutta odotuksemme ovat väärät: tämähän on jotain uutta kuoro-oratoriota eikä loistoaarioiden nostalgista kavalkadia. Kiltisti tätäkin kuuntelemme.

Retken kruunaa rakkaan Ulla Nordgrenin yllättävä kohtaaminen: kilistelemme kuohuviinipullon tyhjäksi kaikenlaista hilpeää kalkatellen. Viillytämme päätämme vielä 101-vuotiaan ms Heinäveden kuningassalongissa sinistä Saimaata risteillen. Ei näy yhtään norppaa.

Mutta myös muuan katala havainto. Kun taivas vähän raottui, ajattelin viedä tuoreen vaimoni tutustumaan Joel Lehtosen kuuluun Putkinotkoon Savonlinnan kupeessa. Siellä olen muutamaan otteeseen vieraillut, viimeksi kymmenisen vuotta sitten.

Viitat oli jokseenkin poistettu, mutta vanhasta muistista löysimme perille. Mitä näimmekään… Hylätyn museon, umpeen naulatut akkunat, villiintyneen puskiston. Korkeata heinää kasvavan kesäteatterin. Täydempää hävitystä tuskin Käkriäisetkään olisivat aikaan saattaneet.

Päärakennuksen ovesta luimme tiedotuksen, että tästä ja tästä numerosta museota esitellään. Soitto maakuntamuseoon vahvisti, ettei Putkinotkoa enää kukaan hoida eikä pidä auki. Rahapulaa kaupungilla, tietty.

Kulttuurikuva rikkaasta Suomen kesästä: klassikon kantapaikka ei enää kiinnosta ketään. Huolia on Hämeenkyrössäkin, mutta ei vielä näin ahtaalle ole jouduttu. Myllykolua ja Töllinmäkeä pidetään sentään jotenkin auki ihmisille.

Keveät mullat Aapeli Muttiselle ja hänen Lyygialleen sekä Juutas Käkriäisen sitkashenkiselle konkkaronkalle: romaanin sivuilta heidät vielä kohtaa.

Havahduttava välillä työvireeseen. Kirjallisuudesta puhutaan Joutsenon opistossa, minne minut on haastettu puhumaan taidepäivillä kirjailijan tiestäni. Hm. Vaimo sanoi että hyvinhän se meni, hieno ihminen. Matti Summanen johtaa kirjoittajiaan, Anelma on runollisen hehkeä, aamullakin vielä pakistaan niitä näitä kurssilaisten kanssa.

Kotimatka on useimmiten paras matka. Poikkeamme vain Kouvolassa tervehtimässä uskollista ystävää, matonkutojaa, ooppera-aktivistia, teatterimatkaajaa. Saamme mainiota piirakkaa, mansikkakakkua ja oikeata pannukahvia! Ja sitten suoraa soittoa Lahden ja Tampereen kautta hyvään Hämeenkyröön, joka taas näin matkojen päästä näyttääkin kovin rakkaalta.

Eeva-Liisa täällä on päivystänyt kissan kanssa, sateista on ja märkää, harmaata, hiljaista ja ihanan rauhallista. Postia pino, onnitteluja, lehtiä, lahjoja. Kaikki selvitetään ajallaan.

Hyvin Sitikka meidät kuljetti, matkaa kertyi kilometreissä Suomi päästä päähän. Nyt pysymme paikallamme, antaa kesän alkaa alusta.

Sanottava on, että Suomi tarjoaa korkeatasoisia lomaelämyksiä, hauskoja majapaikkoja, kauniita pikkuteitä, losseja, hiveleviä maisemia, toden totta; vaikka suositumpaa tuntuu tänä sateisena kesänä olevan aurinkotavoitteinen kaukomatkailu.

Tähän tässä on nyt keskitytty pitkin alkusuvea ja pitempäänkin.

Lauantain aamu antoi vettä suoraa soittoa, näytti ettei harmaa sade voisi tauota. Mutta niin vain alkoi taivas repeillä puolilta päivin ja kirkastuikin aivan aurinkoiseksi iltapäivän mittaan. Satumainen sää, onni myötä.

Me keskityimme siis kumpikin tahoillamme, Marja omassa ullakkohuoneessaan Törmällä ja minä täällä Viehätyksessä. En tule näkemään morsianta enkä pukuaan ennen kuin kirkon ovella. Hovikuvaajamme Kapa oli täällä tukena viimeisenä yksinäisenä iltana.

Onko mitään helvetillisempää kuin kamppailla frakkipaidan nappien kanssa, ne on luultavasti suunniteltukin miehen hermojen luhistamiseksi. Ellei Carita olisi tullut juuri pelastavana enkelinä ensimmäisenä häävieraana, kuinka olisi käynyt. Saimme napit kuntoon ja neilikankin kunnialla rintaan, minkähän takia siinäkin oli seipäänoloinen varsi, joka hädin mahtui napinlävestä.

Joka tapauksessa me aivan asiallisesti ajelimme bestmanin Artsin kanssa ensin Nokian kylpylään ja sieltä mustalla vuoden -40 Chevroletillä Sastamalan kirkkoon auringon paahtaessa yhä kuumemmin. Tulimme vähän etuajassa ja nautimme kahvit aittakahvilassa.

Morsianta tuodaan tiettävästi vähän myöhemmin saman vuoden Packardin, todellisen kaunottaren kyydissä.

Sen jälkeen onkin vain välähdyksenomaisia tuokiokuvia.

Seison kirkon askeettisessa sakastissa, vihkipappimme Ari Suutarla saapuu ja toteaa kuudennella aistillaan: – Siinähän sinä seisot kuin puujumala.

Pian tulee Anssi Hirvonen ja puhkuu poliisin kynsistä vapautuneena; vauhtia oli kuulemma hitusen liikaa. Tuttuja kokemuksia. Artsi patsastelee ohjailemassa vieraita ja minua. Me olemme valmiit tuleen.

Seison alttarilla ja näen takaovien aukeavan, kirkkaan valon hulmahtavan, sen piirissä seisoo morsiameni kuin ilmestys vaaleanvihreässä hääpuvussaan, vihreine orkideakimppuineen, lähtee hitaasti astelemaan kohti jousikvartetin säestyksellä. Uljaan häämarssin on säveltänyt veljenpoikansa Tomi Norha. On lähdettävä vastaan.

Niinpä niin, elämässä on joitain hetkiä jotka piirtyvät tajuntaan ikuiseksi ajaksi.

Arin vihkipuhe on selkeä, ytimekäs, persoonallinen, osuva. Olemme aiemmin antaneet hänelle aineksia puheen pohjaksi. Sormuskin löytyy Artsin housuntaskusta.

Anssi vetäisee Haydnin resitatiivin ja aarian oratoriosta Luominen intensiivisesti ja herkästi.. Anna-Mari Yrjänä säestää harmonilla, keskiajan kirkossa ei ole urkuja eikä sähköä.

Me selviämme! Marssimme kirkosta, Kapa keskittyy kameroineen, muutama kuvaaja, sitten veneeseen, joka karauttaa Rautaveden keskiselälle, missä Tarmo ja Eija Vaateri tarjoavat kuohuviiniä. Hetkiä edelleen, unohtumattomia, aurinko säteilee.

Hääjuhlasta Ellivuoressa edelleen tuokiokuvia. Väki on laiturilla vastassa.

Meitähän on vain sukua ja läheisiä ystäviä, mutta heistäkin koostuu salillinen iloista väkeä. Onnittelijoiden kulkue.

Pääpöytämme jää historiaan: kolme vastavihittyä paria, rovastit Ari ja Hannu nuorikkoineen, me siinä keskellä. Puolet meistä on rovasteja, ja kyllä meitä naurattaakin.

Puheita komeita, lausuntaa Alman ja Eeva-Liisan, Vesan letkeä pakina, laulua. Vilhon ytimekäs puhe yllättää. Lapset esiintyvät edukseen.

Ruokaillaan, aikataulu alkaa tavan mukaan venyä. Kahvia saadaan ja hääkakkua, vapaata sanaa riittämiin, Pitko ja pelipaita, Arin laulua, viimein huipentumana Satu Luukkonen ja Maarit Lindblom esittävät hienon konsertin, jonka päätteeksi pyörimme häävalssin Lemmen seitsemäs taivas on meidän – huom. molempiin suuntiin.

Loppu on huminaa ja historiaa, Timo Harjun bändin soitantaa, Jaskan diskoteekkia, yöpalaa ja villiä menoa, kunnes meidät suorastaan ajetaan mustaan 40-luvun Mersuun, joka kiidättää suviyössä kiertoilevaa maantietä tuntemattomaan paikkaan – raukeina mutta sitäkin onnellisempina.

Muisteltava pienen viivähdyksen jälkeen mitä tässä oikein on tapahtunut.

Tähän päivään liittyi vielä jännittynyttä odotusta ja kaikenlaista valmistelua. Mutta ehdittiinpä kauniina iltana Ikaalisiin todistamaan sikäläisen kylpyläteatterin ensi-iltaa, Rumaa Elsaa.

Ei hullumpi esitys, vaikka Panulan musiikkia ei käytetty, iskelmiä sijaan, ja lento oli siten vähän tavanomaisempaa. Mutta se ei koske päähenkilöä, jota näytteli Ilona Pukkila aivan repäisevästi, nouseva Nätyn tähti epäilemättä. Jukka Keinonen hallitsee ohjaajana keveän leikkisän tyylilajin, samoin joukkonsa, jossa tuttuja hahmoja, entistä henkeä.

Suositeltava juttu myös Ensio Rislakin kestävän opetuksen ansiosta: mies on vahaa viettelevän naisen kynissä.

Juhlava aamukahvi parvekkeella: luettiin Aamulehdestä Tiina Nyrhisen ylistys Myllykolun Kuohusta. Ei olisi paremmin voinut mennä. Loistavaa.

Sitten tuli Kyröläisestä lisää kiitosta, joten uhkaa mennä jo överiksi. Mutta tytöt ovat tämän ansainneet, hikisen urakan tehneet. Iiris Raipalan tanssit ja liikunta saavat huomiota, samoin kaikki näyttelijät kiltisti mainitaan paikallislehdessä.

Nuoret rynnistävät. Tässähän on kolme kyröläistä sukua asialla: Raipala, Rajala ja Sillanpää. Kyllä näiden varaan yhden kesäteatterin voisi rakentaa. Lehdessä on kiva haastattelu, missä tytöt lupaavat yhteistyön jatkuvan. Vilhokin pudottelee juttua tuntemuksistaan työssään Hämeenkyrössä, armeijan ja viiden opiskeluvuoden jälkeen.

Näitä pohdittiin myös Sillanpään Seuran palaverissa Töllinmäessä leppeänä suvi-iltana ja valmisteltiin samalla ensi sunnuntain Harmaja-tapausta, jolloin Päivi Istala tulee vieraaksi. Penkit ovat paikallaan. Katariina R kertoi hupaisia kokemuksia Mukkulasta. Ensi vuoden tapahtumia kaavailtiin, Rauhamäkeä katsastettiin. Olisi ratkaisevien päätösten aika, seuran voimat hiipumassa.

Taunokin poikkesi illalla ja totesimme nuoren isännän vihityksi viime viikonloppuna. Jatkoa seuraa, lupasimme.

Mitä nyt, Matti Wacklin rykäisee asiaa Aamulehden alanurkassa: koskas Pyynikille saataisiin taas kunnon teatteria? Kas siinä hyvä kysymys.

Huittisten Ryti-ooppera alkoi kiinnostaa jo kun Anssi Hirvonen siitä eilen puhelimessa raportoi, ja tänään luemme lehdestä lisää. Ei mikään yksiselitteinen menestys näköjään, mutta odotuksia herättävä tapaus. Mentävä katsomaan. Kunpa löytyisi näiltäkin main laajakulmainen tuottaja, joka innostuisi oopperasta. Sekä anteliaita sponsoreita. Aihe olisi täällä valmiina.

Helteisen aamun aurinko höyryttää sateen kastamia peltoja. Lumoavaa nousta tällaiseen päivään. Olemme kumpikin valvoneet, ehkä käymme hiukan ylikierroksilla. Kiitollisessa muistissa vielä eilinen Myllykolun ensi-ilta; tuntui kuin usko olisi palaamassa kovan onnen kesäteatteriin. Siljan ja Alman Kuohu on kuin uusi puhdistava alku.

Sitten luotettava tuttu kertoo lukeneensa Ryti-oopperan libreton ja pitäneensä vanhan kertauksena. Hm, kuka jaksaa kuunnella hyvänkään laulajan synkkää monologia puoltatoista tuntia, hän ihmetteli. Lykkäämme Huittisiin menoa, ehtiihän tuon syksymmälläkin. On vähän kiireitäkin.

Sen sijaan tv-sarjan Ryti oli illalla vaikuttava Pertti Sveholmin hahmossa. Hyvin kirjoitettu sarja, vain hivenen ylidramatisoitu kuten kai pitääkin. Ribbentrop-allekirjoitus kieltämättä nerokas juoni, joka koitui raskaaksi Rytille. Vielä 70-luvulla häntä pidettiin varsinaisena päärikollisena. Hyvitys on myöhäinen mutta sitä täydempi.

Kirsti Mäkisen kanssa jälkipuintia Vammalasta; naurupäivien menestys yllätti tekijänkin. Kuulen vasta, että Petri Tamminen on pitänyt lauantaina hämmästyttävän esseemuotoisen puheenvuoron miehen naurusta. Sepä jäi meiltä kuulematta. Varmasti ilmestyy pian jossakin.

Lenkillä ja uimassa lempeässä ilta-auringossa. Maailma ei tästä enää kaunistu.

Vammalan päivät takana, kovaa hommaa. Vaikka vain käyskentelisi ja katselisi ja tapaisi tuttuja. Vesa kertoi että hänen tyttärensä olivat kuolla nauruun, kun isä lähti ”Vammalan vanhan kirjallisuuden päiville”. Kai se kuulostaa koomiselta kouluikäisistä. Nauru oli teemanakin.

Päivillä on paitsi kivaa aika paljon asiaakin. Jonkun verran tosiaan naurettiin, enimmäkseen kuitenkin puhuttiin ja kuunneltiin. Valtava väkimäärä jäykistää väkisin. Olin puheenjohtajana Naurun paikoissa, yritin rakennella siltoja puheenvuorojen väliin. Parhaiten tehosivat Jaakko Hämeen-Anttilan oppineet kiemurat ja Ilmari Susiluodon venäläisvitsit. Ihminen kaipaa naurua. Vähemmän se kaipaa viisaita analyysejä. Vielä vähemmän se tänään kaipaa julistusta.

Hesarissa oli puhe huumorin puutteesta nykyromaaneissa, ehkä siinä on perää. Ainakin huumorin muodot ovat muuttuneet, sävyt joko koventuneet tai piiloutuneet. Siitä puhuin minäkin entisen oppilaani Anna Sirenin haastatellessa Tampereen radioon.

Seela Sella ja Veikko Honkanen ovat loistavia artisteja, lausujina ja lukijoina erinomaisia. Esityksiään kuulimme sekä salissa että kaupungin vastaanotolla. Vahinko että Kirjatoukkien iltamat on haudattu, nyt kansa jakautuu kahteen luokkaan, jotka eivät illan mittaan kohtaa.

Paras esitys tuli pakinaseminaarissa tänään aamupäivällä. Pasi Puupponen kertoi hienosti isästään Aapelista, lämpimästi ja suorasukaisesti. Seelan ja Veikon pakinanäytteet kruunasivat kirjailijaprofiilin. Bisquit oli siinä oikeassa, että pakinoitsijat ovat kuoleva laji. Onko enää muita kuin hän ja Pitko. Tärkeitä kolumnisteja kyllä riittää joka oksalle. Pitäisikö ryhtyä pakinoitsijaksi? Olli teki kuusi pakinaa viikossa kuten Jukka Sarjala muistutti, aina iskeviä, mutta apuna olivat myös monet formulat ja tutut tyypit. Aapelin vakavampaa poliittista puolta en muistanutkaan, hyvä kun Pasi siitäkin kertoi. Mainio seminaari.

Kaikkiaan vaikutta siltä, että päivät onnistuivat paremmin kuin aikoihin – ainakin julkisuudella mitaten. Kirjallisuuskerhojen ja lukupiirien läpimurto merkittävä. Ohjelmatoimikunnan puheenjohtajan Kirsti Mäkisen suureksi voitoksi on kirjattava tämä päivien huipennus. Hän ideoi teeman ja uudistukset.

Miten onkin vaikea vääntyä juhannushuhmeesta arkeen. Kolmen uljaan hellepäivän putki saunoineen, kokkoineen, sahtipäniköineen, pitkine lounaineen, seurusteluineen, souturetkineen jättää jälkensä jo tämän ikäiseen, askel tuntuu raskaalta.

Mutta selvitty on ja sehän on pääasia.

Pyöräilin Myllykoluun silmäilemään harjoituksia, joita Alma siellä määrätietoisesti ohjaa. Näin saan samoilla vapaana tuttuja puskittuneita polkuja, kuunnella puron lirinöitä, seurata näyttelijöiden kokoontumisia, ihastella hienoja pukuja, tavata joitakuita tuttuja ja kuulla ohjaajan ohjeita. Monet muistot kulkevat. Samalla silmään sattuu entistä pahemmin teatterin katsomon huono kunto ja koko alueen tietty huoleton hoito. Museo on kiinni suurimman osan kesää. Monenlaiseen raivaukseen olisi aihetta. Mutta ehkä sillanpääläiseen henkeen kuuluu tällainen suurpiirteisyys. Täällä ei totisesti yritetä kilpailla matkailijoista.

Kun otamme futismatsia kesäaamuisin, voimme huomata kuinka huolekkaasti urheilukenttää kunnassa hoidetaan. Sinne riittää palkattu kokopäiväinen hoitaja, joka kastelee nurmea ja kunnostaa paikkoja ja vahtii kentän koskemattomuutta joskus turhankin tarkasti. Tämmöistä ei kirjailijamuseoon osattaisi edes unelmoida. Onhan kenttä kovemmassa käytössä kuin joku Myllykolu, mutta ihmisiä taitaa molemmissa lopulta käydä yhtä paljon ja vieraita jälkimmäisessä enemmänkin.

Istuimme iltaa kerrankin kaikkien lasten kanssa ja puhuimme tulevaisuudesta, elämän uusista järjestelyistä. Suosittelen tällaista rauhaisaa suorapuheista istuntoa perheen kesken, kun monet asiat jäävät kevään ja talven töissä vähälle käsittelylle. Nyt mennään uuteen vaiheeseen hyvässä yhteisymmärryksessä, ja lapsetkin tuntuvat uskovan (sopivan pisteliäinä) isän kolmanteen yritykseen. Marja onkin Tarvasjoella vielä kerran muuttoautoa lastaamassa. On hänellä apureita, minut on vapautettu muihin järjestelyihin, sillä erilaista valmistelua riittää.

Ihmeellistä, näin pitkällä ollaan. Suvi kääntyy ja elämä.

Suomen syksy alkaa aavisteleida aivan kohta, väittää Sillanpääkin, mutta nyt emme kuuntele häntä. Valoa on vielä ja ihmiset suviyössä ihanimmillaan.

Kokko on valmis ja kyllin komea, katiska nostettu kuivumaan, järvenpinta tyven. Mitään ei pitäisi nyt puuttuman.

Juhlamieltä kohentaa myös oikeutettu voitto kylämme suuressa tiesodassa. Maahanmuuttaja, toimekas tohtori halusi katkaista vanhan taksvärkkitien, jota pitkin Ylivakerin Tauno on ikänsä hakenut traktorilla metsästä tarvepuita muutaman kerran talvessa. Taksvärkkitie on myös luontopolun ja Taatan taipaleen merkitty ja opastettu reitinosa. Vähäinen kulku tontin laitaa myöten kaukana talosta olisi ollut kuulemma ”kohtuuton haitta” uudisasukkaille. Ihme kyllä järki ja oikeus voittivat kuumenneen kiistan tietoimituksessa, joten Tauno ja poikansa Lauri uutena isäntänä saavat jatkaa puitten hakua, samoin me vaeltajat kulkea vanhaa tunnelmallista tietä Myllykoluun. Kiitos kaunis siitä!

Mutta oireita nämä elkeet ovat: kuinka vanha kylähenki voi vaurioitua, kun maat kovalla hinnalla siirtyvät kaupunkilaisille tulokkaille. Heissäkin on huomattavia eroja kuten olemme kokeneet. Naapurisopu tällä meidän kulmalla on säilynyt erinomaisena.

Ja sitten vaan juhlimaan, sahtia hakemaan, saunaa lämmittämään, vieraita odottamaan ja kokkoa polttamaan. Koko vanha programmi toimeen. Mutta kohtuudella, harkitusti, vailla hurjastelua hehee.

Oikein herkkää ja runollista Juhannusta kaikille!

Pyynikistä jatkuu jonkun verran keskustelu. Yksi puolustaa tavallisen kansan oikeutta nauraa itselleen, toinen paheksuu humalaisella naurattamista. No sitähän on tehty aikojen sivu, se on suomalainen leipälaji. Murheellista silti.

Kun tässä eräs kommentoija huomauttaa, ettei kesäteatteri ole intellektuelleja varten, niin voisipa vastata, että eihän Linnakaan intellektuelleille ensin kelvannut, vaan tavalliselle kansalle. Tulivathan ihmiset oikein joukolla Pohjantähteä ja Tuntematonta katsomaan Pyynikille vielä 10 vuotta sitten. Mihin aika on äkkiä muuttunut? Nuoret intellektuellit katsovat niitä nyt Suomenlinnassa. Ulkoilmateatterilla voisi olla samat kriteerit kuin muilla, kasvattavatkin tarkoitusperät. Vai onko ihmisiä, jotka maksavat mielellään ihan tyhjästä huvista. Ilmeisesti.

Muistettakoon että maailmandramatiikan huiput luotiin Kreikassa taivasalla, Pyynikin kaltaisissa teattereissa. Onko ihmiskunta degeneroitunut helpon naurattamisen karjaksi runsaassa 2000 vuodessa vai onko tason madaltuminen vain aikamme pohjoinen ulottuvuus? (No jaa, nopea vastaa ettei Aiskhyloskaan ylen hienoja keinoja käyttänyt jostain roomalaisesta Plautuksesta puhumattakaan. Huvitellaan siis vapaasti kukin tavoillamme.)

Linnasta ja Pohjantähdestä keskusteltiin Harakan ohjelmassa itsensä presidentin kanssa. Sama sopusointuinen hymistely jatkui, kukaan ei aseta yhtään tulkintaa kyseenalaiseksi. Miten olisi Linnan uudelleen arviointi tänä aikana? Ei elettäkään siihen suuntaan. Kukaan ei tietenkään muista Sillanpään Hurskasta kurjuutta, kun ihmetellään miksi kapinasta ei aikanaan puhuttu. Se oli aikalaisraportti verekseltään 1919. Näkemykseltään ehkä kestävämpi ja syvällisempi kuin Linnan kuten Matti Pitko Aamulehdessä huomauttikin. Mutta Linnalla oli käyttöä 60-luvun sukupolvelle ja myöhempinä vuosikymmeninä. Entä nyt? Siitähän pitäisi keskustella. Mutta ei, Harakka vilkuilee vuoroin lunttiaan ja vuoroin Kortelaista eikä Halosen sinänsä punnitulle puheelle löydy mitään vastavoimaa tästä nuoremmasta polvesta. Miksi muuten kirjallisuusihmiset eivät tee kirjallisuusohjelmia? Jospa Jaakko Syrjä ja Yrjö Varpio olisivat keskustelleet Halosen ja vaikkapa Jari Ehrnrothin kanssa. Siitä jotain olisi tullut, aika olisi pitänyt kolminkertaistaa. Miksi keskustelut ovatkin niin lyhkäisiä ja pintapuolisia.

Melkeinpä harmillista, että Teema lähettää loistavia uusintoja pitkin kesää. Onko tässä nyt katsottava ruutua vai tallennettava muisti täyteen? Berlin Alexanderplatz kouraisee lopuillaan, Idiootti alkaa uudelleen ja varsinkin kauan odottamani Kotiseutu (Heimat) – suuri kiitos joka tapauksessa.

Komea henkilökuva on Peter von Baghin dokumentti Tapio Rautavaarasta, hienoa että sekin saatiin uudelleen lähes 30 vuoden jälkeen. Ehkä se on tullut tässä välissäkin, mutta oma muistikuvani on kaukaa ja toistui nyt melkeinpä parempana, verevänä, rehellisenä, tunnelmaltaan koskettavana. Kuinka Petteri löytääkin puhuttelevat filminpätkät ja leikkaa ne oivaltavasti ja erehtymättömällä rytmillä henkilön elämänkaareen. Suurella rakkaudella ja arvonannolla tehty kuvaus aikansa sankarista.

Kapan viikonloppuinen kuvaussessio tuottanee hyvää saalista. Kuvaus aiheesta Hämeenkyrö Martti Kapasen silmin. Jännittää jo etukäteen.

Laskeudutaan juhannusviikolle, pientä valmistelua. Romaani makaa teloillaan, Waltari nousee taas työpöydän keskiöön. Nautitaan nyt kesästäkin vaikka vähän viilenee, Marja täällä taloa mittailee että mistä aloittaisi. Kaikki hyvin, mielenrauha syvin.