Panu Rajala

Otavan pihajuhlien jälkeen ei ole parhaassa vireessä, mutta meninpä kuitenkin Suomenlinnaan katsomaan uusinta Tuntematonta vaikken meinannut. Siinäkin jo liian tuttu teos, jotta jaksaisi tosissaan innostua. Ensimmäinen kokemus kai Pyynikillä 1962 ja Laineen ja Mollen elokuvat useaan kertaan, itsekin sovitin romaania Kalle Holmbergin ohjaukseen Pyynikille 1997. Sitä paitsi pidin aikanaan Jouko Turkan Tuntemattoman yhteydessä aiheesta praktikuminkin Helsingin yliopistossa. Läpikäyty liian moneen kertaan, kyllin monesta kulmasta.

Kun luin romaanin pitkän ajan päästä uudelleen (siitäkin aikaa) huomasin kuinka nämä dramatisoinnit ovat tehokkaasti peittäneet kirjaa. Sen vuoksi tuntui tuoreelta, että Suomenlinnassa annettiin tilaa kertojan kommenteille. Myllykolun kasvatti Turkka Mastomäki selvisi Koskelan kertojan roolista oikein komeasti ja vakuuttavasti, ei siinä mitään. Mutta dramaturgisena ratkaisuna oudostutti se, että Koskela ikään kuin tietää miestensä sisäiset tunteet ja aistimukset. Ei ihan luontevaa mutta uutta valaisua silti vanhoihin sovituksiin nähden.

Kokonaisuutta heikensivät kovin lyhyiksi ja sitaatinomaisiksi leikatut kohtaukset ja upseerien käsittäminen naurettaviksi sätkyilijöiksi. Jotensakin vanhaa herravihaa, ja erityisenä väärennöksenä on pidettävä sitä, että Lammio pannaan ampumaan sotamies Viirilä pakokauhussa. Omat teloitukset näytetään moneen kertaan että tyhminkin huomaisi mitä siellä tehtiin.

Silti hyvä että Tuntematonta esitetään aina uudestaan uusille sukupolville, joku voi hakeutua romaaninkin ääreen. Paljon naisvaltaista yleisöä, nuorta keski-ikää, vaikuttivat ihastuneilta tähän sotaan. Eipä ole enää sitä lopun hiljentymistä mikä vavahdutti Pyynikillä 60-luvulla; sota oli silloin lähellä ja totta.

Kuinka monta näytelmää on tehty Tapio Rautavaarasta?

Yhden näin Helsingin Keskuspuistossa pian Tapsan kuoleman jälkeen; siinä esiintyi Esa Niemitalo ja lauloikin hämmentävän lähellä esikuvan tyyliä.

Sitten muistan Lahdessa Renvallin Päivänsäteen ja menninkäisen – olikohan Pekka Räty roolissa. Siinä vähän rehvasteltiin Tapsan ja kumppaneiden naisseikkailuilla keikkamatkoilla; tuntui pahalta, kun leski kunnioitti läsnäolollaan ensi-iltaa.

Tietysti elokuva, joka on paras: Koivusalon Kulkuri ja joutsen, missä Liinoja oli yllättävän luonnikas Tapsa ja Suosalo suorastaan virtuoosi Repe Helismaana.

Kaikkien jälkeen tämä Tapio Parkkisen Sininen uni Nokialla Kennonnokan kesäteatterissa ei ole sekään hullumpi. Tapsalla on ihmeen hyvä onni roolinsa esittäjien suhteen. Jari Välimäki on harrastajaksi löytö: raamikas, luonteva ja hyvä laulamaan.

Esitys on kotiseutuhenkinen elämäkerta ja laulullinen kavalkadi, jossa tanssinumerot tuovat väriä ja tahatonta (?) komiikkaa. Suosio näköjään jymisevä, ja kyllä mekin viihdyimme leppeässä kesäillassa; vain jotkut kosiskelut ja lopun ihmeelliset jäykistelyt tuntuivat kiusallisilta. Mutta näyttämöä Parkkinen käyttelee hauskan simultaanisti ja tuo eloa ja puhdasmielistä huumoria sankarin vaiheisiin. Ansaitsee suosionsa.

Kuohun viimeiset esitykset. Sää vihdoin ihanteellinen, mutta yleisöä ei silti tule ihan odotetusti, hyvin kuitenkin. Vähän taitavat jäädä tappiolle, mutta tuleva koululaisnäytäntö paikkaa pussia toivottavasti. Eipä ollut oikein ihanteellinen teatterikesä säiden puolesta.

Kapa on kuvannut ja näyttänyt kuvia; olemme häikäistyneet, paremmin ei mitään juhlaa voisi taltioida kuin nyt tätä 070707. Samalla panemme kehyksiin jo ensi vuoden maisemanäyttelyä. Eeva-Liisakin häipyi Helsingin humuun heti viimeisestä näytännöstä, joten meille jäi tyhjä ja rauhaisa ilta.

Siis katselimme paitsi toisiamme vaihteeksi televisiota. Tallentamani Taiteilijaelämää (Sara Paavolainen), osoitti, että fiksu ja sanavalmis haastateltava pelastaa ohjelman ympäripyöreät kysymykset.

Huippuelämys pohjalla: Heimat (Kotiseutu) -sarjan Hermännchen (9. osa) oli niin hyvä, niin hieno, niin sykähdyttävä, että parasta antaa sen painua rauhassa tajunnan syväkerrokseen. Tämä on juuri se osa, josta Elina kirjoitti aikanaan Lontooseen: voi kun olisimme voineet katsella yhdessä.. Nyt se toteutui Marjan kanssa – 21 vuoden jälkeen.

Muutaman vuoden tauon jälkeen Pentinkulman päiville, saaliina kaksi hyvää esitelmää pääjuhlassa. Olli Jalonen pani raikkaasti paikalleen kirjallisuudentutkimusta, sen viimeaikaista tekstianalyyttistä suuntausta, ja puolusti omaa vapaampaa lähtökohtaansa. Asiaa puhui Olli muutenkin, jäntevästi ja jopa hauskasti.

Erkki Tuomioja pohti kirjallisuuden ja historian suhteita, varsin kiintoisa kehittely, joka tietysti päättyi Linnan ylistykseen, joka kuuluu päivien pakolliseen liturgiaan. Varmaan on niin, että Linna on eniten historiankäsitykseemme vaikuttanut kirjailija (viimeisen sadan vuoden aikana, ei lueta Runebergia ja Topeliusta mukaan) kuten puhuja totesi, mutta ei sentään ylivoimaisesti eniten: aika lähelle tulevat mm. Kianto ja Koskenniemi, Waltarikin, jos ajatellaan aikalaisten historiakäsityksiä menneen vuosisadan aikana. Mutta oikeistolaisia tai isänmaallis-kristillisiä vaikutuksia ei näissä katsauksissa yleensä lasketa mukaan.

Linna uudelleen arviointi odottaa yhä itseään, vaikka valtavasti on kirjoitettu. Se oliko hänen voimallinen tulkintansa omiaan kohottamaan kansan oikeata itsetiedostusta, oliko vaikutus sittenkään pitemmän päälle tervehdyttävä. Kunnianpalautus punaisille oli ajan tilaus, mutta kuinka kauan sen varassa menneeseen nyt voidaan katsoa? Tähän palattava. Voisin puhua ensi vuonna aiheesta Miten Waltarin Suomi eroaa Linnan Suomesta. Kiinnostaisikohan.

Väinö Linnan seura täyttää 30 vuotta. Vastaanotolla huomasi, että Urjalan kunta suhtautuu asiallisesti ja kiitollisesti seuran työhön ja toimintaan. Enpä nyt mainitse erästä läheistä vertauskohtaa, missä kunnan edustajat eivät edes vaivautuneet kirjailijaseuran samanikäiseen juhlaan sanaakaan pukahtamaan. Sitä paitsi Linnan seura on saanut komean ja ansiokkaan näköisen historian aikaiseksi. Ei taaskaan vertailua (mentävä itseensäkin), vaan lämpimät onnentoivotukset!

Muistotkin kulkivat, historian kannessa on kuva, jossa kuikuilemme Elinan kanssa muiden joukossa kuuntelemassa Linnan omaa selostusta elämänsä ja kirjojensa maisemasta. Se oli 70-luvun puoliväliä, kaukaista ja silti läheistä, hyvässä muistissa. Päivien toteemi otti luontevasti vastaansa tulvehtivan kunnianosoitusvimman. Linna oli suuri ja avara, myös kitkerä ja kaunainen, sosiaalisen kapinan terä pehmeni suureen menestykseen; ura jatkui olemisella ja puhumisella.

Yleinen tunnelma päivillä nuortunut ja laimentunut. Marja ei ollut ennen päivillä ollut, imi vaikutteita tietysti minua innostuneemmin.

Varhain alkaa elokuu; herään kolmelta, pyörin ajatuksissani ja ponnahdan pystyyn katsomaan romaanin viimeisiä lukuja – saan ne selviksi klo 7, lehdet, teetä ja kentälle futaamaan. En nyt ollut oikein terässä, vain kaksi rankkaria sisään, mutta yhden torjuin heittäytymällä. Vanha alkaa elpyä. Matti P on löytänyt rankkarifilosofiansa, kaikki sisään.

Ihmeellinen leijuva olo. Kirja on puolestani selvä, kolmannen kerran läpikäyty, Anjan ja Vesan lausunnoilla terästetty. Vesa lähetti sitä paitsi lisää aineistoa, käytin ahnaasti. Nyt saa Marja oikolukea luntan ex-opettajan tarkoilla silmillään.

Kuningasajatus – vuoden 1918 tapauksia valkoisten leiristä katsottuna ja päälle tragikoominen mutta erittäin ymmärrettävä ja aikanaan perusteltu kuningasseikkailu; ei näistä aikoihin ole kirjoitettu lukuunottamatta Vesa Vareksen asiallista tutkimusta, johon osaltani nojaan, myös moniin muihin lähteisiin. Tämä on nyt Se, tähän ole kaarrellen tähdännyt.

Illalla Myllykolussa ilahduttavan paljon väkeä, kuiva sää, saunottiin ja oltiin hilpeitä. Uusi kesä lämpiämässä. Pitäisi ottaa kantaa Stasin aineistoon, mutta kuka jaksaa? Nostelkoot vakoojia häpeäpaaluun vapaasti minun puolestani, tuskin suurta merkitystä kuten Seppo Hentilä radiossa vahvisti, sentään todellinen asiantuntija eikä mikään saalista kärkkyvä journalisti.

Sentään kohtalainen sää, Kuohu meni kastumatta kaksi kertaa, eilen kerran, silloin osaksi sateisena. Parkkipaikan viittamiehenä näkee kuinka urhoollisesti varustautuneina lapsiperheet saapuvat kesäteatteriin. Ylöjärven lehdessä oli vielä kiittävämpi arvio esityksestä kuin Aamulehdessä. Saku Sillanpään kanssa olemme parkkipaikalla tyytyväisiä jälkeläistemme saavutukseen, kunhan nyt yleisömäärä karttuisi osapuilleen taloutta tasoittavaksi. Näytelmä menee Myllykolussa vielä keskiviikkona ja ensi viikonloppuna.

Jatketaan lehtikatsausta. Pääsimme häistäkin sentään pahemmin kastumatta. ”Salahäät” on lehdistön uusi hauska keksintö. Ohon juttu oli jo ylimääräinen, mutta tämä toimittaja Laura oli niin hellyttävän sinnikäs ja kärtti juttua parisen vuotta, että viimein taivuimme. Virkeä tuttavuus, mutta siitähän Hytösen sylttypytty sai uutta kostuketta. Jos miehelle itselleen tukkalaite on kovin tärkeä, hän heijastaa tämän turhamaisuutensa muihin, nyt minuun. En ole kiinnittänyt ”frisyyriin” koskaan huomiota, samanlaisena pysynyt vapaasti vuosikymmenet mitä nyt takaa tukka lähtee. Sekö tässä on tärkeä kun vähitellen suuntaamme syksyksi Helsinkiin. Naisiako sinne hurmaamaan, voi luoja. Mutta tällaistakin suortuvaviihdettä kai sitten joku lukija kaipaa.

Muuten SK:n Ukkola on parhaita pakinoitsijoita, ihan toista tasoa, hänellä on sentään yleensä oivallusta. Pakina salahäistä taannoin nauratti pitkään. Oikeasti hauskoja pakinoitsijoita tarvitaan, vähemmän näitä synkkiä kateita takapiston tarhureita.

Kuuntelimme Pentti Linkolaa Maisemakahvilan ladossa, kyllä oli sekin synkeää sanomaa kuten odottaa sopi. Luonto on Linkolalle valtavien vaatimusten eldorado, arvo sinänsä, ihmistä monin verroin arvokkaampi, ja siitä lähtökohdasta manauksensa ovat perusteltuja kaikkine hyperbolatehoineen. Mutta ymmärrän hyvin sitäkin naisihmistä, joka keskustelussa sävyisästi tyytyi luonnonelämyksiin Hämeenkankaan harvassa männikössä marjoja poimien. Vaatimustasot vaihtelevat. Tapahtuma liittyi luonto- ja maisemapäiviin.

Lubitschin komedia To be or not to be Teemalta verraton, Ninotschkan tasoa, mutta sota-aikana filmattuna rohkeampikin, häijyn eleganttia pistelyä tragedian varjossa. Berliinin Carmenissa upeaa laulantaa, mutta ainakin kuvaruudussa häiritsevää pukukikkailua. Mikä alusvaate-esittely se oli olevinaan?

Iskelmä-Finlandia on jollakin lailla hassu kilpailu vai mitä. Millä kriteereillä valitaan ja ketä? Puhdasta tykkäämistä. Tässä Seppo Hovin puheessa oli sentään selvä kaari ja perusteluja. Muistan kun päätimme taiteen keskustoimikunnassa kymmenisen vuotta sitten Eino Grönille sairaseläkkeen; ei hän enää kovin sairaalta vaikuta ja laulu on sujunut hyvin, voitti toisen toipilaan.

Yösoudulla; nyt se luhtahuitti vihelteli piiskamaisia sivalluksiaan sekä Vanajan rannassa että Soinilan niemessä, kilpaa vastailivat. Mutta suuri kuha pääsi irti salmessa, ei auta. Yritetään ensi kerralla uudestaan.

Kaikki laukoivat täydet viisi rankkaria sisään aamulla. Pitko puliskoon omiaan, kehutaan nyt häntäkin. Taisto käy tasaisena.

Kahdesti uimassa, vesi ei osoita kylmenemistä. Toissapäivänä uitiin kirkkaassa Visuvedessä. Katseltu häiden kuvasatoa: mekö siinä todella? Ja kaikkia muita!

Tuttu täällä asuva toimittaja puhuu pitkään puhelimessa Hämeenkyrön kuvateoksesta ja pysähtyneestä kulttuurielämästä ja suurista mahdollisuuksista, kaikki oikein; en vain tiedä mistä narusta asioita voisi nykiä eteenpäin. Onhan tapahtumia, konserttejakin kulttuuriladossa.

Yes, minister on säilyttänyt edelleen teränsä ja tuoreutensa. Tämäniltainen naiskysymyskin tätä päivää missä vain. Lähdemme iltalenkille kuuntelemaan sahan rannan luhtahuittia.

Kulkurin valssi taas tv:stä katsottuna: täyttä satua, mikä mahdollistaa juonen teennäiset käänteet. Kun ne näin oikeasti ja raikkaasti kerrotaan, niihin uskoo. Waltari jatkoi siis satukirjailijan rooliaan skenaristina, siirsi vakavat aikeet romaaneihin ja laajoihin novelleihin. Matti Kassila kirjoittaa Kansallisfilmografiaan oivaltavan esseen elokuvasta, ymmärtää sen niin parhain päin kuin mahdollista, Waltarin hyvänä tuntijana.

Toiseen kategoriaan siirrytään illalla, kun pääsen taas kiinni Heimat-sarjaan, on ollut taukoa ja kohinaa muuta. Jakso 8 ’Amerikkalainen’ on niin vaikuttava ja liikuttava, että pysyn sen vallassa pitkän sateisen illan. Alan hiljaa ymmärtää, miksi tämä teki niin syvän vaikutuksen Elinaan minun keikkaillessani Lontoossa sen kevään -86 opettamassa. Jakso tulee uusintana ensi sunnuntaina Teemalta.

Nyt keskitymme Kuohuun ja Myllykolun Kesäteatteriin. Vihdoin poutainen päivä ja kaksi näytäntöä, yleisökin lähtee liikkeelle. Marja heiluu kahvilassa, minä patsastelen parkkipaikalla. Hauska katsella saapuvia lapsiperheitä.

Siljan kirjoittama, Alman ohjaama, Iiriksen tanssittama esitys on saanut ansaitsemaansa kiitosta ja tuntuu ihastuttavan sekä lapsia että aikuisia. Jälleen Myllykoluun on palannut lämmin ja lähelle tuleva tunnelma, jotain paikan idyllisestä ominaisluonteesta.

Muuten eräs esimerkki aikamme suuresta älyttömyydestä. Siljan äiti leipoi kahvilaan satoja tuoksuvia pullia kotona, mutta niitäpä ei saanutkaan myydä, kun muuan EU on sellaisenkin säännön suuressa viisaudessaan keksinyt. Nyt myydään kaupan pullia ja maistuvathan nekin.

Kesävieraita on pyörinyt näytelmän vaiheilla ja muutenkin, uintia ja sulkapallomatseja, savulaatikon siikaa ja perunoita omasta maasta, elämä kulkee keskisuven säteilevässä sykkeessä.

Lumoavaa Kuohua on jäljellä vielä kaksi viikonloppua ja yksi keskiviikko (ei nyt vaan seuraavalla viikolla), joten vielä ehtii retkelle Sillanpään Myllykoluun. Lisää näytelmästä www.valaja.com